30. toukokuuta 2014

Meksikossa ei haissut Tšernenkon kalmolta

Kun kaikki oli vielä hyvin.
Olin pieni poika vuonna 1986. Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailmalla pelataan jalkapallon mm-kisat. Kaukaa Meksikosta lähetetyt ja suttuisenoloiset tv-lähetykset tekivät ison vaikutuksen: Isä-poika-hetkiä sai viettää tv:n ääressä ja nukkuma-ajoistakin joustettiin näin tärkeän asian vuoksi.

Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, jolloin isä rähisi tv-ruutujen oikeistopoliitikoille. Opin, että on hyviksiä ja porvareita.

Meksiko 1986. Mitä lopultakaan muistan noista kisoista. En paljonkaan. Peleistä en varmuudella voi sanoa muistavani. Internetin ihmeellisellä aikakaudella on ollut mahdollista katsoa noidenkin kisojen huippuhetket jälkeenpäin lukemattomia kertoja. Todennäköisesti muistijäljet näistä kisoista ovat aika hataralla pohjalla ja osin myöhemmin muodostettuja.

Meksiko 1986. Tunnelman, sen muistan. Se oli värikylläinen tulvahdus oikeasti isosta maailmasta. Suomi oli tuolloin – kuten tiedätte – aika synkeä paikka. Tuolloinhan ananasrengas turkulaise Perhe-baarin ruoka-annoksessa edusti eksotiikkaa. Ei edes weppikioskeista tiedetty mitään siihen aikaan, eikä Emmannuellea oltu näytetty telkkarista.

Moreno Torricelli, Alexi Lalas, Andrés Escobar…  Kuten nämä vekkulit, on koko urheiluhistoria täynnä kauneutta, ylväitä ikoneja  ja traagisia menestyjiä.  Entäs vuoden 1986 MM-futaajat, mistä muistamme heidät? Internetin haastajaksi tässä kysymyksessä nousee tietysti Deck Of Cards, korttipakka. T. Texas Tylerin hengessä jalkapallon mm-kisat tuotteistettiin vuonna 1986 niin, että jopa harmaa Suomi sai osansa.

Meksiko 1986. Purkkaa ja jalkapallokortteja, muistatteko? Pili pikkasen nöpötellen me pikkupojat niitä purkkakorttipaketteja Ärrän tiskiltä ostettiin. Oli hienoa! Meillä lapsilla oli jotakin, joka ei haissut Tšernenkon kalmolta! Taidettiinkin olla siinä suhteessa ainoita koko maassa. Purkkakortit oli tulvahdus oikeasti isosta ja värikylläisestä maailmasta.

Purkan lisäksi paketissa oli kolme jalkapallokorttia.  Kaikki kortit omaamalla sai muodostettua kokonaisen pelikorttipakan. Se ei sinänsä ollut minulle tärkeää, koska en osannut pelata pelikorteilla mitään. Joka tapauksessa, niitä kortteja sitten osteltiin ja vaihdeltiin mm-kisoja odotellessa. Korttien keräily taisi olla jopa tärkeämpää kuin itse kisat.

Pataässä oli Maradona ja ristijätkä oli Lerby. Herttakymppi oli Tardelli ja ristikasi oli Giresse. Osa korteista oli tosi harvinaisia ja niitä ei tuntunut olevan kenelläkään. Länsi-Saksan T. Schumacher oli meillä päin todellinen harvinaisuus. Portugalin Santosia oli taas kaikilla ihan poltettavaksi saakka. Korttipakka opetti myös, että jalkapallo oli osa valkoisen miesten taakkaa. Pakan ainoat mustat pekat olivat Barnes ja Tigana.

En tiedä pelasivatko kaikki korttipakan pelaajat edes mm-kisoissa vuonna 1986. Osalla ainakin turnaus jäi hyvin lyhyeksi. Osa vuoden 1986 korttipakan pelaajista muuttui legendoiksi, osa vaipui unhoon. Kaikki muistavat Zicon ja Platinin. Mutta mitä tapahtui Skotlannin A. Graylle, Ryssänmaan A. Chivadzelle tai Espanjan R. Gordillolle? Jalkapallon sunnuntaiseuraaja ei heitä muista, eikä heidän teoistaan kerrota vierustoverille  tissibaarissa esitysten välissä.  Yksi kysymys kuuluu myös, että miksi ihmeessä jokeriksi on otettu tanskalainen K. Berggren?  Whaaaat?!

Koko korttipakka tuli lopulta kerättyä ja sen jälkeen olikin aika siirtyä eteenpäin… Ritari Ässä purkkatarroihin.

Kultainen banaani
Kirjoittaja on kunnalla töissä ja kuullut Kai Pahlmanista.

Näin unia joissa tein hienoja maaleja


Rakastan jalkapalloa. Siis rakastan. Mutta jos minulta kysytään esimerkiksi lempijoukkuetta tai -pelaajaa, MM-kisamuistoja, lähes mitä vain tekniikkaan tai sääntöjen tulkintaan liittyvää, tilastotietoa tai tunnettujen pelaajien seuraa, en osaa vastata.

Eivätkä minua tuollaiset asiat juuri kiinnostakaan, en puhu jalkapalloa.

Miksi sitten niin rakastan sitä? No siksi, että siihen liittyy hirmuinen määrä tunnetta, yhteisöllisyyttä, kokonaisvaltaista onnellisuutta ja muistoja omien kokemusteni kautta. Siksi, että pelaaminen on minulle suurin syy rakastaa lajia ja asia, joka tekee elämästäni paremman joka ikinen päivä. Tämä kirjoitus ei siis keskity hienoihin maalailuihin MM-kisojen historiasta, vaan herkän sieluni ja sydämeni syövereistä kaivettuihin tunnepitoisiin mietteisiin jalkapallon merkityksestä minulle, pienelle ihmiselle.

Okei, on minulla yksi selkeä muisto MM-kisoista. Vuosi 1994, isäntämaana Yhdysvallat (googlasin, en muistanut vuotta tai maata), finaalissa Brasilia ja Italia. Italian Roberto ”takatukka” Baggio vetäisi ratkaisevan rankkarin maalin yli varmistaen maailmanmestaruuden Brasilialle. Minua lähinnä harmitti ja säälitti Baggion epäonnistuminen – ollapa se pelaaja, joka tyrii maailmanmestaruuden.

En varsinaisesti ollut kummankaan puolella joten tuloksella ei ollut väliä, mutta epäonnistuminen kosketti minua ja varmasti siksi se onkin jäänyt mieleeni. Jalkapallon seuraaminen tv-ruudun välityksellä tai katsomosta käsin eivät kuitenkaan ole minun suurimpia intohimojani lajiin liittyen. Parhaat hetket liittyvät nimenomaan pelaamisen ja harrastustoiminnan mukanaan tuomiin ihmisiin, muistoihin, tunteisiin ja elämäntapaan.
................

Harrastuksena jalkapallo on ollut minulle henkireikä koko elämäni ajan, vaikka mukaan mahtuu myös 10 vuoden tauko pelaamisesta.

Oma pelihistoriani menee suurin piirtein näin: aloitin noin 8-vuotiaana poikajoukkueessa muutaman muun tytön kanssa, kun meidän pikkukylässämme ei ollut tarpeeksi tyttöjä joukkueeksi asti. Ensimmäiset kehitysaskeleet suoritettiin sujuvasti poikien seassakin, mutta aika pian tyttöjen määrä lisääntyi ja perustimme oman mimmijengin. Sitä iloa kesti melko pitkään ja junnuvuosille liittyykin lukuisia unohtumattomia muistoja, mutta valitettavasti joukkueemme hajosi kun olin 13-vuotias.

Syynä olivat ainakin pelaaja- ja valmentajapula, ehkä motivaatiopulakin. Me innokkaimmat ja ehkä parhaatkin futarit jatkoimme kuitenkin vielä Jyväskylässä hieman isommassa seurassa. Siellä olikin aivan erilainen meininki - harrastus otettiin tosissaan, haluttiin tuloksia ja kehitystä, kuri oli kova. Aiemmasta rennosta harrastuksesta tuli painostavaa, ja sehän ei sopinut seiskaluokkalaiselle, kun muutenkin elämässä alkoi olla kaikenlaista kiinnostavaa pojista ensimmäisiin siiderikokeiluihin. Lopetin jalkapallon kokonaan vuoden Jyväskylässä pelaamisen jälkeen 14-vuotiaana.

Lopettamisesta huolimatta henkisellä tasolla fudis ei kuitenkaan ikinä päästänyt minusta irti, enkä minä siitä. Muistelin ihania kokemuksia, näin unia joissa tein hienoja maaleja, mietin olisiko minusta voinut tulla jotain suurta lajin parissa ja innostuin aina, kun edes näin pallon jossain. Lähes kymmenen vuotta elin ja olin ilman minkäänlaista pelaamista, kuitenkin tietäen, että joku päivä vielä palaan lajin pariin. Paluu tapahtuikin luontevasti, kun uudella työpaikallani oli firman fudisjengi.

Tuntui niin hemmetin hyvältä pelata taas ja olin maailman onnellisin, että minä ja fudis olimme sytyttäneet tukahdetun rakkautemme uudelleen. Vuoden verran pelailin firman miesvaltaisessa jengissä, mutta pian aloin kaivata tyttöseuraa, niin pelillisesti kuin joukkueellisestikin. Löysin nopeasti sattuman kautta joukkueen, jolle menetin sydämeni ensimmäisistä treeneistä lähtien ja sillä tiellä olen edelleen. Täysin harrastuspohjalta, rennosti, nautinnolla, ilman paineita.

Nykyään pelaan siis amatööritasolla, harrastesarjassa. Pidämme hauskaa, näytämme hyvältä, ja haluamme toki myös kehittyä. Itselleni tärkeintä joukkueen toiminnassa on edelleen junnuvuosien tapaan yhteisöllisyys ja joukkuehenki. Se on se voima, joka tekee jalkapallosta minulle merkityksellistä.

Olen saanut aikuisiällä kymmeniä hyviä ystäviä jalkapallon kautta. Pelailen ja höntsäilen monenlaisissa porukoissa, joissa kaikissa yhteinen sitova tekijä on jengi, yhteisö. Olen tavannut jalkapallon pelailun kautta valtavasti erilaisia ihmisiä taustaan, ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen ja taitoihin katsomatta. Olen iloinen, että saan pelata vaikka joka päivä jos haluan, ja valita tason ja yhteisön monen hienon jengin väliltä. Pelkän urheilullisen ulottuvuuden lisäksi harrastamme monen porukan kanssa myös vapaa-ajan rientoja, joten laji sitoo ihmisiä yhteen hyvin kokonaisvaltaisesti. Se jos joku on hienoa.

Ai niin, yhteisöllisyyden lisäksi tärkeintä pelaamisessa minulle on myös maalinteko. Olen sekä junnuna että aikuisena ollut maalintekijä ja äärimmäisen ylpeä siitä roolista. Jumalauta skoraaminen on siistiä!
......................

Vielä yksi huomio tähän loppuun jalkapallontäyteisestä elämästäni. Harrastuksen lisäksi olen myös töissä tv-urheilun parissa ja kommunikoin päivittäin intohimoisten fudisfanien kanssa, lähinnä sosiaalisessa mediassa. Vuosien varrella olen nähnyt aitiopaikalta käytännössä sen, mitä jalkapallo merkitsee ihmisille katsojan ja kannattajan roolissa. Varsinkin kun siitä maksetaan.

Jalkapallofanit ovat niitä kiihkeimpiä kommentoijia ja palautteen antajia, hyvässä ja pahassa. Heillä on mielipiteet jokaiseen asiaan, he ovat hyvin mustasukkaisia rakkaasta lajistaan (varsinkin jos vastassa on jääkiekko, anteeksi kendo), ja sanoisin jopa suvaitsemattomia muiden lajien kannattajia kohtaan, ikään kuin se olisi heiltä pois.

Kärjistettynä voisi sanoa, että harva jääkiekkoihminen kommentoi jalkapalloihmisten mielipiteitä tai lajihehkutusta ivallisesti, kun taas jalkapalloihmiset käyttävät poikkeuksetta tahallisesti termejä ja kommentteja, joilla he haluavat viestittää omaa erinomaisuuttaan ja paremmuuttaan. En kritisoi heitä siitä, sillä samalla heidän käyttäytymisensä viestii intohimoa ja uskollisuutta lajia kohtaan. Ja siitähän jalkapallossa on kysymys: rakkaudesta, intohimosta, omistautumisesta, elämäntavasta. Kunnes kuolema meidät erottaa.

#20
Kirjoittaja on peliuraltaan harrastelija, sydämeltään ammattilainen, kolmekymppinen media-alan tiedottaja

27. toukokuuta 2014

Pieni keltainen mies

Se oli sirittävän, puuviiluisen Finluxin viimeinen kesä.

Virityskuvan värit olivat haaleat ja pullean ruudun keskellä killitti valkoinen piste, kun television sammutti. Vehkeestä leijui öisin pölyä ja palaneen käryä. Oy Lohja Ab:n vuonna 1977 valmistama huipputuote oli kesällä 1990 räjähdyspisteessä. Samoin kuin itäinen Eurooppa.

Kesälomalla 1990 Italiassa pelatun jalkapallon MM-turnauksen toosasta sentään näki. Viheriöllä tanssahteli pikkuruinen mies, jolla oli tasaiseksi leikattu musta otsatukka ja silmät syvällä kuopissa. Hikisillä kasvoilla kimmelsi periksiantamattomuutta. Mies näytti enemmän sitkeävartiselta hedelmätyöläiseltä kuin maailmanluokan hyökkääjältä.

Olin 15-vuotias ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen herkässä iässä. Berliinin muuri oli moukaroitu matkamuistoiksi marraskuussa 1989. Romaniassa tehtiin vallankumous. Rakastava isä päätyi selkä betoniseinää vasten. Luoti tuli lännestä.

Ankean bunkkerin tunkkaisista laukauksista oli kulunut puoli vuotta. Romanian maajoukkueen pelistä huokui helpottuneisuus. B-lohkon ensimmäisessä pelissä kentän toiselle laidalle saapui Neuvostoliitto. Keltapaidat voittivat puna-armeijan 2-0.

Mustatukkainen mies oli maaginen. Hän hypähteli pallo kengällään ja syöksähti syötön jälkeen passipaikkaan kevyesti kuin vesikirppu lammen pinnalla. Hänen superkyvykseen osoittautuivat laidasta ammutut pitkät kaarevat vedot, jotka nousivat ilmaan kuin keskitykset, mutta lukittuivat lakipisteessä maalitolppien väliin. En saanut potkuja mielestäni edes öisin.

Käkkäräpäinen argentiinalainen sai jäädä.

B-lohko oli värikäs. Puna-armeijan sotilaat jäivät neljänneksi ja pakenivat Tupolevilla Moskovaan. Jättiyllättäjä Kamerun voitti. Romania tuli toiseksi ja Argentiina kolmanneksi. Käkkäräpäällä oli jälleen sormensa pelissä, tällä kertaa omalla maalilinjalla.

Neljännesvälierässä Romaniaa vastaan tuli Irlanti. Piskuinen maa, jossa ykkösenä oli hurling ja kakkosena kelttifutis. Sitten tuli golf, nyrkkeily ja viiden tonnin sileä. Vasta jossain näiden takana siinteli jalkapallo. Kammottavan tuskainen ottelu oli maaliton vielä jatkoajan jälkeen. Kärsineen maan urheat pienet keltaiset miehet kaatuivat rangaistuspotkuilla 4-5. Taival voittoon loppui yhtä äkillisesti kuin Karpaattien neron irstas elämä Bukarestin palatseissa. Mutta katkerasta tappiosta huolimatta jotain uuttakin syntyi. Karpaattien Maradona raivasi tiensä Euroopan kentille.

Sinä kesänä rakastuin. Mutta en Gheorghe Hagiin, vaan jalkapalloon.

Iso P
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka voitti Raision Nappulaliigassa Ihalan joukkueessa pronssia joskus 1980-luvun alkupuoliskolla. Pelipaikkana oli vaihtopenkki, lusikan luovutti Pertti Karppinen.



26. toukokuuta 2014

Futiksen ihanuudesta ja urpoudesta

Oma jalkapalloharrastukseni alkoi jo ala-asteella. Jossain vaiheessa teiniangsti voitti ja pidin fudiksesta vuosien tauon. Aikuisiällä löysin lajin uudelleen ja nyt pelaan joukkueen kanssa harrastesarjassa. Rakastan jalkapallon pelaamista ja sen seuraamista. Samalla inhoan kumpaakin. Koko ajan tasapainottelen näiden kahden tunteen välillä.

Yleensä jalkapallotreeneihin mennessäni uhkun intoa, sillä on ihana pelata hyvin toimivassa joukkueessa. Joukkuekaverit ovat parasta a-ryhmää ja valmentaja kuuluu samaan kastiin. Näistä tekijöistä huolimatta treenit eivät aina mene ihan nappiin omalla kohdallani. Joskus harmittaa aivan vietävästi rämpiä pallon perässä, aivan kuin en olisi koskaan kuullutkaan, mistä jalkapallon pelaamisessa on kyse. Joskus löydän itseni epäilemästä, onkohan tämä minun lajini ollenkaan. Koko loppuilta ärsyttää. Vielä nukkumaan mennessäni.

Ja sitten on niitä päiviä, jolloin pallo on kuin täydellinen ”orja”. Jalkani liikuttavat palloa kuin ne olisivat olleet aina yhdessä – tai no, ainakin niin, että olisivat viettäneet edes kesän kimpassa. Miten mahtava fiilis siitä tulee, kun treenit ovat onnistuneet. Ja parempaa vielä, jos onnistuu ottelussa! Saa vastustajan hyökkäyksen tyrehdytettyä tai jos vielä samalla saa omalle joukkueelle maalipaikan. Endorfiinit virtaavat ja valtaavat koko kehon.

Ja mitä jalkapallon seuraamiseen tulee, seuraamisen olen oppinut vuosien saatossa. En välttämättä vielä viisikään vuotta sitten olisi ollut kiinnostunut siitä, että kaksi madridilaisjoukkuetta pelaa Mestarien liigan finaalissa. Mutta, mutta… Olen alkanut hiljalleen nauttia enemmän jalkapallon kuin jääkiekon seuraamisesta. Jääkiekko on nopeatempoisempaa, mutta kummassakin lajissa tapahtuu kuitenkin yhtä paljon. Ne ovat vain eri asioita. Ja on hienoa seurata, miten eri joukkueet rakentavat peliään.

Vaikka pidän jalkapallo-otteluiden seuraamisesta, saa sekin joskus vereni kiehahtamaan. Ei ole mitään niin harmittavaa ottelun rytmin kannalta kuin joku urpo pelle, joka kompastuu omiin jalkoihinsa ja voivottelee teatraalisesti nurmen pinnassa. Ymmärrän tietysti, että tällainen urpoilu kuuluu osittain jalkapalloon, mutta rajansa kaikella. Joka ikisessä ottelussa on aina yksi pelle, joka vetää tilanteen yli. Siinä kärsii pelin rytmi ja katsojista ainakin minä.

Oman haasteensa fyysiseen jalkapalloharrastukseeni omien vajavaisten kykyjeni lisäksi tuo oma vajavainen kehoni. Olen 34-vuotias, ja vaikka en ihan kehäraakki vielä fyysisesti olekaan, kropassani tuntuu sekä vuodet että hiljattainen raskaus ja äidiksi tulo. Vaikka synnytyksestä on noin vuosi, ei kehoni ole vielä ihan täysin ”normaali”. Eikä se välttämättä koskaan palaudu ihan täysin vanhaan. Olen tämän asian kanssa sinut, toisinaan.

Sen olen huomannut, että omalle keholleni ei riitä vain muutamat jalkapallotreenit silloin tällöin. Minun pitäisi liikkua päivittäin, jotta kehoni pysyisi vetreänä. Jalkapallo toimii täydellisenä mittapuuna esimerkiksi siinä, missä kohtaa oma toipumiseni on. Räjähtävää juoksua minusta ei vieläkään saa pelikentällä irti, mutta hiljalleen tunnen voimani kasvavan.

Niinä treenipäivinä, joina keho tuntuu muutenkin väsyneeltä, voin jo valmiiksi antaa itselleni anteeksi, etten onnistu treeneissä. Se sapettaa, mutta minkäs teet? Mutta vaikka joinain päivinä tuntuu, että nappikset saavat jäädä kaappiin ikuisesti, sieltä ne kaivan joka viikko uudelleen ja uudelleen. Ja kun nappikset saan taas jalkaani, fiilis on kuin lapsella kesän ensimmäinen jäätelötötterö kädessä. Ei ole parempaa.

Hotmama
Kirjoittaja on henkilö, joka tasapainoilee jalkapallon tuottamien hyvien ja huonojen tunteiden välillä. Mutta hyvä voittaa. Aina.

22. toukokuuta 2014

Rotanhäntä tukehtui rahoihinsa?

Italian ja Brasilian välinen vuoden 1994 MM-finaali on edennyt rangaistuspotkukilpailuun saakka tilanteessa 0-0. AC Milan -legendojen Franco Baresin sekä Daniel Massaron epäonnistuttua omissa yrityksissään on Italian seuraavan laukojan, kisojen kenties suurimman tähden, Roberto Baggion onnistuttava.
..............

Italian kisat alkoivat katastrofaalisesti 1-0 tappiolla aurinkoa sekä terveellistä ruokavaliota vältteleviä irlantilaisia vastaan. Norja kaatui nihkeästi 1-0 ottelussa, jossa maalivahti Gianlucca Bagliucan ulosajon seuraksena Italian valmentaja Arrigo Sacchi päätti ottaa juuri Baggion pois kentältä korvatakseen hänet varamaalivahdilla. Päätös, jota Baggio itsekin nimitti ”hulluudeksi” myöhemmin.

1-1 tasapeli Mexicoa vastaan päätti Italian alkusarjan.

Akillesjännevammasta vielä toipuva Baggio ei ollut parhaimmillaan alkusarjassa mikä kuumensi tunteita Italiassa. Italialaismedioissa diagnosoitiin Baggion "tukehtuneen rahoihinsa" ja ehdotettiin "rotanhännän katkaisua" pelivireen esiin saamiseksi. "Rotanhännällä" viitattiin hänen kampaukseensa. Kampaukseen mitä Vladimir Putin ei suosisi. Putinia saattaisi ehkä enemmän miellyttää seuraavissa kisoissa Ronaldolla (se aito) nähty "otsakarvakolmio".

Baggio uudestisyntyi jatkopeleissä tehden peräti viisi maalia kolmessa ottelussa. Ensimmäisessä ottelussa vastassa olis oman lohkonsa voittanut Nigeria. Nigerialla oli jossain kisoissa Theo Huxtablea muistuttanut maalivahti. En muista missä.

Nigerian kulman jälkitilanteesta sutima maali ensimmäisessä erässä näytti riittävän viemään sen jatkoon ja alkoi vaikuttaa vahvasti siltä, että Italiassa nämä kisat haluttaisiin unohtaa nopeasti. Ottelun 88 minuutilla Baggio pääsi kuitenkin laukomaan vapaasti kuudestatoista metristä takanurkkaan Italian hakiessa epätoivoisesti tasoitusta. Seuranneella jatkoajalla Baggio viimeisteli voittomaalin rangaistuspotkusta.

Puolivälierässä Italia voitti Espanjan 2-1 Baggion tehdessä voittomaalin kaksi minuuttia ennen loppua läpiajosta. Välierässä Bulgariaa vastaan lukemat olivat Italian hyväksi samat 2-1 Baggion viimeistellessä kaksi upeaa maalia viiden minuutin sisällä johdattaen Italian MM-finaalin. Baggio kyynelehti ottelun jälkeen avoimesti keskiympyrässä. Syitä tähän oli varmaan monia: finaalipaikka, oma ja joukkueen onnistuminen, jälleen vaivaamaan alkanut akillesjänne…

Takaisin finaalin. Baggio asettelee palloa pilkulle. TV-kamera nappaa Baggion kasvot hänen ottaessa taka-askeleita vauhtia varten. Levoton kehonkieli? Hermostunut nielaisu? Onko hän jopa hivenen kalpea? Baggio lähtee liikkeelle ja laukaisee pallon kaikkien järkytykseksi (…no Brassifaneista varmaan ihan jees) leijailemaan selkeästi yli maalin.

Paineet ja väsymys mursivat Baggion: Hänen katseensa seuraa leijailevaa palloa. Palloa, joka on hänet pettänyt tilanteessa mistä toipuminen kestää vuosia ja jota hän vieläkin silloin tällöin joutuu unissaan kohtaamaan. Lopulta vartalo lamaantuu ja pää tipahtaa rintaa vasten pettymyksen voimasta. Baggio on yksin. Myöhemmin Arrigo Sacchi ei juurikaan enää löytänyt käyttöä Il Divin' Codinon neroudelle maajoukkueessa. Hulluutta.


Zaulinho
Kirjoittaja on pelaillut futista kaveriporukassa menestyksekkäästi erinäisissä puulaakisarjoissa pääkaupunkiseudulla. Kerran kirjoittaja teki neljä maalia yhdessä ottelussa, mutta vastustajalla pelasi myös pari tyttöä, joten kehtaako sillä nyt kerskua sen enempää? Kirjoittajaa ei koskaan varattu NHL:ään.

Suvaitsevainen, toimi näin Suvivirren kuullessasi

Koulut päättyvät, lapset kirmaavat pelaamaan Pleikkaria ja opettaja saa omenan. Mutta hetkinen, otetaanpas takapakkia! Sillä ennen näitä korkean kesäpäivän riemuja vastassa on vielä yksi koitos: Suvivirsi (ruotsinkielisillä alueilla Sommaren är kort).

Joka vuosi loukkaantuu lukuisa joukko yksittäisiä ihmisiä Suvivirren – tai Vihavirren kuten me täällä Zepukassa sitä leikkisästi kutsumme – julkisesta esittämisestä. Kyyneliltä ei vältytä tänäkään vuonna, mutta onneksi Zepukan ensiapulaukusta löytyy hyödyllinen ohjeistus Suvivirren sattuessa.

Suvivirren alkaessa aikaa ei ole hukattavaksi, sillä virsi leviää huoneeseen äänen nopeudella. Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, joten "Jo joutui" -kohta saavuttaa liikuntasalin takarivin lähes silmänräpäyksessä. Suvivirren pauhussa tärkeintä on muistaa säilyttää ateisminsa ja malttinsa, taltuttaa harmonisti ja lyödä virren veisaajaa esimerkiksi elämänkatsomustiedon oppikirjalla ohimoon.

Sininen zeppeliini toivottaa kaikille nuorille lukijoilleen hyviä Prometheus-leirejä kesälle 2014!





21. toukokuuta 2014

Kukapa ei halua olla hipster anyway?

Kuvan Nasa-hipsterit eivät liity tapahtumiin.
Sinisen zeppeliinin avustaja Kesänmaisteri liikkuu trendien keskellä sulavasti kuin öljytty tiikeri sateenjälkeisessä viidakossa.

Tänä suvena Kesänmaisteri piipahtaa paitsi Kyrö Distilleryssä myös Tukholman kansalaisopiston hipsterikurssilla. Stockiksessa on aina kiva käydä haistelemassa uusia tuulia. SoFossa vierailun jälkeen tuntee aina puhdistuneensa slaavilaisesta tunkkaisuudesta. Sprint lös!

Kesänmaisteri toivoo saavansa hipsterikurssilta uusia virikkeitä Ääniwalliin, Flow'hun ja H2Ö-festivaaliin. Lisäksi Kesänmaisteri haluaisi syventyä enemmän permakulttuuriin, sillä toiveena on perustaa kesähuvilalle japanilainen puutarha. Ja Kesänmaisteria kiinnostaa ylipäätään arkkitehtuurin, muotoilun ja luonnonmukaisuuden yhteen sovittaminen arkielämässä.

Valitettavasti aivan kaikki Sinisen zeppeliinin lukijat eivät ole suomenruotsalaisia, joten julkaistaan hipsterikurssin ohjelma sanasta sanaan Google-kääntäjällä ruotsista suomeen käännettynä. Sitä paitsi kääntäjä tarjoaa hämmästyttävän autenttiselta kuulostavaa hipster-puheenpartta!

HIPSTERKURSSI
Hipster, tietenkin termi hipster on skojats noin paljon, mutta siinä on jotain hyvin mielenkiintoista. Hipster: On halukkuus kokeilla uusia asioita ja löytää uudelleen vanhoja, ehkä uudella tavalla. Sekä kiinnostus musiikin ja kulttuurin ja intohimo aito. Kukapa ei halua olla hipster anyway? Vuonna Medborgarskolan tietenkin paketin saat mahdollisuuden tehdä omia makkaraa, oppia kulttuuria, musiikkia ja maalata pahvi.

Tee oma makkara 925 kruunua
Kerran, 5 tuntia kursseja
Oppia, miten lopettaa oman makkarat! Jos et ole kokeillut, olet tervetullut. Jauhammeko jauheliha, täytä se paljon mausteita ja yrttejä ja täytä meidän makkarat. Raikkaana makuja ilman lisäaineita tai väriaineita.

Johdatus permaculture 1895
2 otteeseen, yhteensä 18 tuntia kursseja
Tämä on tietenkin kestävä elämäntapa. Permaculture on noin pitkän aikavälin jälleenrakennukseen, työskentelee luonnon kanssa luoda ympäristö jä yhteiskunnan toiminnan. Learning hallita maatamme ja viljellä sitä huolellisesti tulevaisuutta varten, vaikka elät urbaania elämää. Jos kasvuolosuhteet ja myötätuntoinen elämäntapa.

Lauluntekijä työpaja Jane Kitto 580 kruunua
Kerran, 5 tuntia kursseja
Pyrimme eri tuotantopanoksia ja tekniikoita kirjoittaa kappaleita, katsot miten legendoja, kuten Cobain, Dylan, Lennon ja TS Elliot käyttäytyviä, ja löytää keinoja hyödyntää "ensimmäisen inspiraation" ja luova prosessi.

Maalaus - maalaus ja uudelleenviljely 2395 kruunua
2 otteeseen, yhteensä 15 tuntia kursseja
Voit kokeilla talonpoikamaalaus yksinkertainen koriste viljan ja marmorikuviointi tekniikoita kutsutaan "juominen maalaus", maalaus svagdrickalasyr ja maaperän väri.

Kesänmaisteri suosittelee kurssia, vaikka ei olekaan kuunnellut turhanrokahtavaa Jane Kittoa sitten hänen napakan EP:nsä 20 Jacksonia (1995) jälkeen.

JK. Kesänmaisteri huomauttaa, että TS Eliot kirjoitetaan vain yhdellä l-kirjaimella.

20. toukokuuta 2014

"Täysin lohduton näky"

Joskus jalkapallolla on omatunto. Monille on piirtynyt mieleen selostajalegenda Pentti Salmen matkaradionsohjoinen ääni toiselta puolelta maapalloa vuonna 1986:

"Vaikka jalkapalloilu pistääkin maailmankirjat sekaisin, niin aina välillä tulee mieleen että on tämä ihmisten arvomaailma vähän kummallinen."

Kuten kaikki plokiniilot ja maisterismiehet tietävät, 1980-luvulla maailma oli rautaa. Oli Neuvostoliitto, Reagan, Thatcher, kylmä sota, melkein Paasikivi, hetken matkaa Kekkosta ja Tuhannen markan seteli Urheiluruudun tunnarina.

Oli myös Antero Karapalo, Hoopi Hänninen, Pentti Salmi ja tämän kirjoittaja reippaasti alle 10-vuotias. Ja ensimmäinen selkeä urheilumuisto, kun jalkapallon MM-kisat pärähtivät pienestä Salorasta kesällä 1986. Viimeinen elämyskesä ennen peruskoulun alkua. Kirjoittaja oli seitsemän ja kannatti luonnikkaasti Länsi-Saksaa ja Brasiliaa. Annetaan Pentin jatkaa:

"Paikallisilla asukkailla ei ollut varaa tulla katsomaan peliä, vaikka lipun hinta oli vain 30 markkaa. Neza on näet kolmen miljoonan asukkaan hökkelikaupunki – täysin lohduton näky. Siellä on leipä niin kovassa, että pääsylippua jalkapallo-otteluun ei ole varaa ostaa."

Köyhyydestä, sosiaalisista ongelmista, kylmästä sodasta tai edes Paasikiven-Kekkosen linjasta oli hyvin vähän tietoa. Enemmän tietoa tuli myyttisistä brasseista, viiksekkäistä länsisaksalaisista ja Maradonasta.
...............

Selostusosasto oli aikansa kuva: ennen Mertarantaa meillä oli sosiaalisesti tiedostava, uransa jo kolme vuosikymmentä kisoja aiemmin aloittanut Pentti Salmi, juuri sopivasti pelitilanteista perässä elänyt Antero Karapalo ja vielä nuori orhi Hoopi Hänninen.

Suurin vetovastuu elämyksistä oli Penalla ja Antsulla. Sittemmin lajin televisiointi on muuttunut elämysbisnekseksi sanan kaikissa merkityksissä, mutta nyt kommentaattorit ja selostajat möykkäävät Pasilan-studiosta käsin. Pena, Antsu ja Hoopi lensivät jo alkulohkovaiheeseen paikan päälle, oli paikka sitten Guadalajarassa, Milanossa tai missä tahansa. Siitäkin huolimatta, vaikka jo 1978 ainakin Salmi pelkäsi Argentiinan kisoissa tosissaan sitä, pääseekö maasta koskaan takaisin Suomeen.
"Oopperan ystävät tietävät, että täällä teki varsinaisen läpimurtonsa Maria Galla."

Ei ollut Mertarantaa, mutta oli silti jotain. Televisiokokemuksina jäätävimpiä seurattavia ovat ylivoimaisesti Italian MM-kisojen puolivälierä Argentiina–Brasilia. ”Ja mitä nyt tapahtuu? Nyt tulee MA...”, sai Pena Salmi sanottua kun Maradona avasi Claudio Caniggialle tien maalintekoon. Sitä ennen suosikillani Brasilialla oli ollut koko matsin ajan lukuisia avopaikkoja, ainakin kolme tolppa- ja ylärimavetoa... pienen pojan järkytystä lievensi edes vähän Salmen aidosti hämmentynyt selostus.

Onneksi Länsi-Saksa kuitenkin voitti. USA:ssa 1994 maata ei enää ollut, mutta oli sentään edes Lotthar Mätthaus. Valitettavasti oli myös Bodo Illgner, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Taas tuli MA!, mutta tällä kertaa sukupolvi oli jo vaihtunut. Karapalo oli vaihtunut Mertarannaksi, Bubi vaihtanut työnantajaa ruotsinkieliseltä puolelta suomenkieliselle. Hoopi oli onneksi edelleen Hoopi. Ja on edelleen. Ja lienee vielä 2026 kisoissakin.

Antero Karapaloon kytkeytyy olennaisesti yksi Yleisradion suunnanmuutos. Calgaryn olympialaisten alla lumitöissä selkänsä telonut Karapalo ei koskaan palannut entiselleen, vaan miestä oli vaihdettava ennen 1992 EM-kisoja. Tilalle tuli luokanopettaja Nastolasta, Antero Mertaranta. Selosti FC Jazzin mestaruuden syksyllä 1993 ja MM-loppuottelun heinäkuussa 1994. Antero Karapalosta aika jätti jo 15 vuotta sitten, ja on jo useampi vuosi kun Mertaranta jätti Yleisradion. Aika muuttuu, mutta muistot rätisevistä selostuslinjoista eivät katoa koskaan.

Entä mitä kuuluu Pentti Salmelle? 86-vuotias ”Pena” tekee vuosittain Koripallon Vuosikirjan, töitä vapaana toimittajana, mutta enää kylmän sodan henkeä hohtavia selostuksia ei ole kuultu.
Ei ole ehkä ollut tarvettakaan. Nyt meillä on Kaj Kunnas, Antti Ennekari, Niki Juusela ja... Hoopi.
Hoopi. Ja Tapio ”aijai sentään!” Suominen.

Spektaakkeleja on siis edelleen luvassa. Kuten futiksen MM-kisoissa pitääkin. Annetaan Pentin lopettaa:

"Joten: jännittävää toista puoliaikaa sinne kotikatsomoihin."


Musan Salama
Kirjoittaja on jalkapallon arvoturnausten parissa suurimmat kesäiset urheiluelämyksensä kokenut yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja.

19. toukokuuta 2014

Saksan-kysymys



Unelma kuoli, kun Burruchaga karkasi Hans-Peter Briegeliltä ja ilosta sivalsi* pallon maaliin ohi Toni Schumacherin.

Argentiina voitti maailmanmestaruuden ansaitusti, sillä Maradona oli turnauksen ylivoimainen pelaaja. Minä olin seitsemänvuotias ja puhkesin raivokkaaseen itkuun, kun isäni soitti iltavuorosta kotiin ottelun jälkeen ja tarjosi sänkyni yläpuolelle Iltalehden Maradona-julistetta. Sama isä, joka edeltävällä viikolla oli tyytyväisenä nyökytellyt nupullaan olevalle Saksan-rakkaudelleni** ja opettanut ”lukkarinrakkauden” tarkoittavan sitä, että meillä on sukulaisia Saksassa. Olin lyöty.

Myöhemmin paljastui, ettei isä halunnut pilailla kustannuksellani, vaan kyse oli silkasta ymmärtämättömyydestä. Se oli helppo antaa anteeksi, sillä kenenkään aikuisen olisi ollut mahdotonta ymmärtää, mitä vaikutuksille alttiissa nuoressa mielessäni oli tapahtunut viimeisen kahdeksan päivän aikana.

(Jalkapallo)identiteettini kulmakivi muurattiin juhannuslauantaina vuonna 1986, kun Saksa voitti isäntämaa Meksikon puolivälieräottelussa.
.................

Meksikon kisat olivat ensimmäinen suurturnaukseni. Olin aloittanut pelaamisen edellisenä kesänä ja nähnyt televisiosta joitain otteluja, muun muassa Euroopan cupin finaalin, jossa romanialainen Helmut Duckadam torjui maagisesti neljä rangaistuspotkua. Rankkarikisat olivatkin jalkapallon hienouksista suurin ja parasta ravinnetta hiipivälle jalkapallohulluudelle. Ne oli helppo rekonstruoida uudelleen missä tahansa ympäristössä, tarvittaessa myös yksin kotona, jalkapallokeräilykortteja ja foliosta nyplättyjä palloja käyttäen.

MM-kisoissa rankkareita oli luvassa lisää, joskin toden teolla vasta pudotuspelivaiheessa. Alkulohkot menivät ihmetellessä suoria lähetyksiä keskellä yötä, aikaeroa ja elämäni ensimmäisen kesäloman siunattua lupaa valvoa. Avausottelu Italia-Bulgaria pelattiin toukokuun viimeisenä päivänä, illalla ekaluokan loppumisen jälkeen. Silloin opin, että hallitseva maailmanmestari on aina liemessä avausottelussa, vaikka en jaksanutkaan valvoa toiselle jaksolle ja missasin Nasko Sirakovin dramaattisen tasoituksen. Suuria tunteita tai suosikkijoukkuetta en kuitenkaan vielä alkulohkoissa tunnustanut.

Kahdestakymmenestäneljästä joukkueesta kuusitoista pääsi jatkoon, joten alkulohkoissa oli oikeastaan vaikeampi karsiutua kuin selvitä toiselle kierrokselle. Saksa hävisi ryhmässään häikäisevälle mutta ailahtelevaiselle Tanskalle, pelasi tasan siekailemattoman väkivaltaisen Uruguayn kanssa ja voitti odotetun surkean Skotlannin. Se oli lohkon toinen ja kohtasi seuraavaksi Marokon.
.................

Ymmärrys Saksan myyttisestä jalkapallomahdista alkoi syöpyä mieleeni luultavasti juuri Marokko-ottelun aikana. Peli kiinnosti myös Suomen lehdistöä normaalia enemmän, sillä Marokon maalivahti Zaki Badou oli naimisissa meikäläisen naisen kanssa. Suomen vävyn MM-tarina päättyikin kansallishenkisesti, sillä Saksan voittomaali ottelun viimeisillä minuuteilla oli hänen selvä munauksensa. Minusta kuitenkin tuntui, että vain olankohautuksella ohitettiin se kiehtova seikka, että Saksa voitti, mutta ei häikäissyt.

Ennen Saksan ja Meksikon ottelua samana päivänä pelattiin Ranskan ja Brasilian puolivälierä. Se oli kahden taitavan joukkueen kamppailu, joka päättyi moninaisten vaiheiden jälkeen rankkarikisassa. Likimain täydellinen matsi siis, jonka seurauksena monista ikätovereistani tuli jommankumman maan kannattajia. En tiedä miksi, mutta minulle kävi toisin. Ehkä en nähnyt päivän ensimmäistä ottelua kokonaan tai sitten aamuyöllä koettu rankkarikisa – kuten mikä tahansa kokemus – on humalluttavampi kuin alkuillan letkeälanteinen ilotulitus.

Jälkikäteen tarkistettujen kalenteritietojen mukaan Saksa-Meksiko alkoi Monterreyn stadionilla kello neljältä paikallista aikaa. Se merkitsee puolta yötä Suomessa. Kiitos mummo ja pappa, jotka annoitte valvoa yön, ja kiitos Ylen selostaja, luultavasti Pentti Salmi, joka välitit viestin toisesta maailmasta. Jokainen kunnollinen lapsi on alennetusti syyntakeinen teoistaan ja tunteistaan tuntikausia normaalin nukkumaanmenoajan jälkeen.
...................

Taistelu välieräpaikasta alkoi 120 minuutilla mitäänsanomattomuutta. Parhaat maalintekopaikat olivat vapaapotkuja yli kahdestakymmenestäviidestä metristä sekä Klaus Allofsin moukarimainen puolivolley suoraan päin maalivahti Lariosta. Lopulta kumpikaan joukkue ei ollut lähelläkään voittomaalia, mutta rankkarikisan jälkeen sillä ei ollut mitään väliä. Olin todistanut kaikkien aikojen jalkapallo-ottelua.

Kolme ensimmäistä ampujaa tekivät helposti maalit. Allofs, akrobaattinen Negrete ja tarkka Brehme. Maalivahdit Larios ja Schumacher aavistivat väärään suuntaan kerta toisensa jälkeen. Seuraavaksi Meksikolta sai vuoron langanlaiha puolustaja Quirarte, joka oli ilmiselvästi hermostunut.

Kädet laskeutuvat lanteilta. Meksikolainen käy hitaasti kohti palloa, vaihtoaskeleet, kiihdytys – ja tasapainoton sutaisu melkein keskelle maalia! Schumacher aavistaa samaan kulmaan kuin äsken ja on liukumassa ohi pallosta. Aivan viime hetkellä hän kohottaa vasemman jalkansa ja torjuu pallon korkealle ilmaan. Torjuu jaloillaan! Mykistyn juhannusyössä yhdessä Monterreyn yleisön kanssa.

Tällaisesta ei ole kerrottu! Tällaista ei ole koskaan nähty!

Schumacher kyyristyy rangaistusalueen ulkopuolelle seuraamaan Matthäusin laukausta. Maali.
Meksikon Servin tamppaa rangaistuspilkkua hermostuneesti ja käärii sukkiaan pitkään sopivalle korkeudelle. Hänet on tuomittu epäonnistumaan. Schumacher kaatuu taas samaan kulmaan ja Servinin löysä laukaus uppoaa hänen syliinsä. Uusi sankarini nousee eleettömästi nurmelta ja heittää pallon kainalostaan odottamaan seuraavaa saksalaista. Maalin tekemällä Saksa voittaa ottelun ja selviytyy jatkoon.

Kuvaan astelee pieni vääräsäärinen mies, Littbarski. Tuomari seisoo pilkun päällä ja estää tovin Littbarskia sijoittamasta palloa paikoilleen. Kun kaikki on valmista, hän vaatii korjaamaan pallon asettelua vielä kerran. Kiusanteosta huolimatta pelaaja näyttää rauhalliselta. Tuomari viheltää luvan. Littbarski kiihdyttää rennosti pallolle, ei harhauta, vaan pommittaa hirmuisesti vasempaan sivuverkkoon. Larios aavistaa oikein, ojentaa nyrkkinsä, mutta ei voi torjua.

Littbarski nostaa oikean kätensä ilmaan ja kaartaa virnistäen Schumacherin luo. Tasainen ottelu on päättynyt musertavaan tyrmäysiskuun: 4–1. Ymmärrän, että yksinkertaisissa rangaistuspotkuissakin voi olla ylivoimainen.
...................

Seuraavat päivät sekä viikot turnauksen jälkeen vietin rankkarikisoissa. Pihalla, kentällä tai sisällä kotona. Maalivahtina aavistin ratkaisuhetkellä aina samaan kulmaan ja toivoin, että laukaus tulisi keskelle, jotta voisin torjua sen jaloilla, kuten Schumacher. Jos onni ei ollut myötäinen, vaadin kanssalavastajiani ampumaan keskelle, jotta Monterreyn ihme saatiin toistettua edes jotenkuten.

"Omia pelejäni varten harjoittelin yhden pilkun: suoralla vauhdilla kovaa vasemmalle alas. Koska Littbarskin pyhän toimituksen toistaminen luotettavasti osoittautui minulle mahdottomaksi, en uskaltanut koskaan toteuttaa suunnitelmaani sarjaottelussa. "

Sitä vastoin epäonnistuin kahdesti yrityksessäni harhauttaa maalivahti ja sijoittaa löysästi oikealle, enkä enää saanut yrittää uudelleen. 

Meksikon kisojen välieristä ja finaalista en muista paljoakaan, mutta Saksan onnistumiset hyvin. Brehmen ampuman keskinkertaisen vaparin, jonka Ranskan Bats imaisi altaan verkkoon, ja Völlerin kylmäpäisen noston yli saman maalivahdin. Finaalissa Saksa oli jo menettänyt pelin, mutta Rummenigge ja Völler nostivat sen tasatilanteeseen ennen Burruchagan karkumatkaa.

Rangaistuspotkuja lukuun ottamatta Saksa ei koskaan näyttänyt hyvältä, sen peliasutkin olivat tylsät, mutta se pärjäsi kaikille. Marokko ja Meksiko olivat aivan yhtä hyviä kuin se, mutta hävisivät ilman jossittelua. Vastoin yleistä oikeustajua Saksa pudotti finaalista Ranskan, joka oli Euroopan paras ja jolla oli Platini. Saksa tuntui altavastaajalta, joka lopulta voitti. Sen kannattaminen oli siis aavistuksen jännittävää, mutta sopivan riskitöntä. Luulin osuneeni kultasuoneen, mutta itkin Saksaa taas parin vuoden kuluttua EM-kisoissa, jolloin tutustuin katkerasti Hollanin jalkapallojoukkueeseen. Inhosin van Bastenia syvästi.
..............

Neljän vuoden suru päättyi maailmanmestaruuteen Italiassa vuonna 1990. Yksikään Saksa ei enää käyttänyt etuliitettä ”Itä”, mutta useimmat asiat olivat niin kuin ennenkin. Pentti Salmi selosti ja loppuottelussa Argentiinaa vastaan kentällä olivat samat pelaajat kuin neljä vuotta aiemmin. Voittomaalin teki Brehme, tietenkin rankkarista. Oli Maradonan vuoro itkeä. Isä katseli finaalin Jörg-sedän kanssa ja soitti tyytyväisenä pelin jälkeen. Saksan-kysymys oli kaikin tavoin poissa päiväjärjestyksestä.

Vuosituhannen alun kurjien välivuosien jälkeen Saksasta on taas helppo pitää. Jokainen suomalainen amatöörifutaaja voi samaistua Thomas Müllerin kulmikkaaseen liikkeeseen ja Manuel Neuer saattaa olla uusi Schumacher. Taas pelataan aamuyöllä, eikä Saksa vieläkään ole hävinnyt rankkarikisaa.
Hereillä pojat!


Laitakameli
Kirjoittaja on entinen sarjapelaaja, jonka vahvuudet jalkapalloilijana olivat lajirakkaus ja juokseminen. Suuren menestyksen estivät mm. taidon ja pelisilmän puute. Uran toistaiseksi hienoin hetki on Saksan parlamentin jalkapallojoukkuetta vastaan tehty rangaistuspotkumaali. Kovaa, vasemmalle, alas.
*Burruchagan maalia ei voi kuvata paremmin kuin Ylen Antero Karapalo suorassa finaalilähetyksessä.

**Ns. Saksan-kysymys oli perheessämme ratkaistu ykskantaan niin, että puhuttiin Saksasta (Länsi-Saksa) ja Itä-Saksasta (Itä-Saksa). Myös Yleisradion selostajien Länsi-Saksasta aina käyttämä muoto Saksan liittotasavalta olisi varmasti ollut hyväksyttävä.

14. toukokuuta 2014

Zidane kaappaa zeppeliinin

Maailman hienoimman urheilutapahtuman eli jalkapallon MM-kisojen kunniaksi Sinisen zeppeliinin miehistö vaihtuu parin viikon ajaksi. Touko-kesäkuun vaihteessa Zepukassa kynäilee joukkueellinen jalkapalloentusiasteja. Monilla heistä on takanaan (omien sanojensa mukaan) mittava ja kunniakas peliura.

Homma foorumilla muuttuu sellaiseksi, että koko blogi kulkee pari viikkoa nimellä Sininen zidane. Se on tietysti kömpelö sanaleikki äitiään syvästi kunnioittavan ranskalaisfutaajan Zinédine Zidanen (kuvassa) nimestä.

Tilastojen ja taktiikkahieronnan sijasta Sininen zidane keskittyy häpeilemättömään sentimentaalisuuteen ja futisromantiikkaan. Blogissa kerrotaan tarinoita lapsuudesta, kasvukivuista, nuorukaisen pettymyksistä ja täyttymyksistä, suurista tunteista, kuolemasta ja Marco Tardellista. Ja tietysti Saksasta. Elämä tosiaan on vain osa jalkapalloa.
...........

Mikä tekee juuri jalkapallon MM-kisoista sen kaikkein kirkkaimman urheilutapahtuman? Ennen muuta kyse on tietenkin pelistä. Jos rakastat kauneutta, rakastat jalkapalloa. Jos rakastat draamaa, rakastat jalkapalloa. Jos rakastat älyllisyyttä, rakastat jalkapalloa.

Mutta jalkapallon MM-kisoissa on kyse paljon muustakin kuin itse pelistä, sillä hienoa (usein hienompaa) vihreän veran sâkkia pelataan kansallisissa ja kansainvälisissä sarjoissa. Yksi viehätys löytyy kisojen aidosta kansainvälisyydestä, uskallanko sanoa maailmallisuudesta. Se näkyy niin faneissa kuin joukkueissa. Koko maailma on yhdessä mukana kisoissa. MM-kisat ovat tarina siitä, miten opin rakastamaan ihmiskuntaa. Sen kaikissa väreissä.

Edellinen sisältää myös paljon, paljon hyväntahtoista huumoria. Eteläamerikkalaisissa, pohjoiseurooppalaisissa ja afrikkalaisissa faneissa on melko nopeasti havaittavissa pienoisia eroja. Mikä hienoa, MM-futiskatsomoon mahtuu silti yhtä lailla karski lad Manchesterista kuin iloisesti tappionkin hetkellä tanssiva kamerunilaiskannattaja. Huudetaan tässä välissä yhdessä: "Kamerun! Kamerun! Kamerun! Kamerun!".

MM-jalkapallo tarjoaa oivan kaleidoskoopin maailman kansoihin (lapsena piti aina pelien välillä tarkistaa karttakirjoista, missä jokin kumma maa sijaitsi). Missään muussa lajissa pallollinen pelitapa ei ole yhtä myyttisesti kiinni kansallisessa identiteetissä kuin jalkapallossa.

Saksalaista jalkapalloa pidetään "kurinalaisena", siinä missä hollantilaiset pelaavat "iloista jalkapalloa", nigerialaiset taas fiilispohjalta eurooppalaisvalmentajansa vatsahaavaa pahentaen. Japanilaiset kipittävät, brasilialaiset neppailevat ja tylsät egyptiläiset pelaavat alusta saakka tasapeliä. Espanjalaiset filmaavat ja englantilaiset eivät filmaa. Italialaisilla on aina pieni vilppi mielessä ja serbialaiset kiihtyvät nollasta sataan nopeammin kuin ehdit Kosovoa sanoa. Ranskalaisissa on jotain ylimielistä. Argentiinalainen kyynelehtii kentän pinnassa pienenkin hipaisun jälkeen, irlantilainen ei silloinkaan kun hänen jalkansa on repeytynyt kokonaan irti. Tanskalaisilla on aina kivaa.

Jokainen futista vähääkään seuraava tietysti ymmärtää, että edelliset ovat monin paikoin (paikkaansa pitämättömiä) kliseitä, mutta hauskoja sellaisia. Niin on, miltä näyttää.
...............

Väitän, että toinen nimenomaan meille suomalaisille tärkeä seikka MM-kisoissa on se, että ne pelataan kesällä. MM-kisat ja Suomen kesä esiintyvät paitsi yhdessä myös harvakseltaan. Siksi niistä pitää nauttia koko sydämellä.

Asepalveluksiakin on keskeytynyt sen takia, että ne sattuivat lopputurnauksen kanssa päällekkäin (armeija on selvästi lätkäjätkien tyyssija, kuka muu muka järjestäisi palvelukseen astumisen kesken MM-kisojen!?). Eräs kaverini oli rahdannut metsäleirille television, että pystyi katsomaan otteluja "kinessä".

Erämökeillä viritellään tulevanakin suvena mummon radioita taajuuksille, josta voi kuulla suorana sen oman suosikkijoukkueen kuolemanottelun.
...............

Kolmas iso syy on se, mistä tässäkin blogissa kirjoitetaan: Nostalgia, lapsuus, vuosien vierähtäminen, aika. Sukupolvien vaihtuminen niin kentillä kuin kisakatsomoissa. Aina kisojen alkaessa sitä miettii, missä olikaan edellisten kisojen aikana, miltä maailma silloin tuntui. Kenen kanssa kisoja katsoi.

Meksikon kisat 1986 ovat jääneet mieleen sen takia, että se oli oman isoisäni viimeinen kesä, ja hänen kanssaan otteluja tuijotettiin puupaneloidusta Philipsistä (sama televisio toimii muuten edelleen) kesähuvilalla.

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä samanlaisempina ne pysyvät. Legendaarisen Kamerun-Englanti-ottelun (1990) jälkeen jäimme kaverin kanssa vielä yöllä potkimaan jalkapalloa mökin rantaan. Tänäkin kesänä ison ottelun perään lapset ryntäävät illansuussa ulos matkimaan uusia sankareitaan ja vetämään kärkkäreitä ja banaaneja – aivan kuten televisiossa näytettiin. Helsinki cupissa nähdään pojanviikareilla jälleen uusimmat tukkamuodit suoraan Brasiliasta. Eräs kirjoittajamme tulee kirjoittamaan pitkästi omista lapsuuden kisamuistoistaan ja siitä, miten soihtua siirretään nyt omille pelaajauraansa aloitteleville lapsille.

Lisää tarinoita ja tunnelmia on luvassa seuraavat pari viikkoa. Toivotamme siis Sinut lämpimästi mukaan seuraamaan Zepukan – anteeksi Zizoukan – MM-futisennakkoa. Ja selväähän on, että Englanti vie kannun. Ai, ei vai? No, pitäkää tunkkinne.


Sinisen zidanen perätuhtomies

Kirjoittaja on ihminen, joka on pettynyt toistuvasti kaikkiin kannattamiinsa jalkapallojoukkueisiin ja erityisesti niihin, joissa on joskus pelannut tai nykyään pelaa.

13. toukokuuta 2014

Pertti off Finland

Juhannus (1979). Triptyykki kankaalle.
"Straight is the new gay" – suora on uusi iloinen. Näin julistaa amerikkalainen laatulehti New Jerker toukokuun numerossaan. Sen kannessa komeilee suomalaissyntyisen kuvataiteilijan Pertti off Finlandin piirros väkevästä suomalaisesta lihaa syövästä heteromiehestä kompromettoivassa asennossa.

Lehden sisäsivuilla off Finlandin taidetta esitellään peräti kahdeksan sivun verran, ja mies julistetaan "väkevän pohjoismaalaisen miesmäisen miehisyyden tulkiksi".

Pertti off Finlandin pysättävissä piirroksissa leikitellään lähes groteskilla heteromiesestetiikalla. Ne tasapainoilevat hyvän maun rajoilla, aivan kuten vähäpukeinen suomalainen heteromies muutenkin. Kuvissa seikkailee suomalaisen heteromiehen arkkityyppi: Mies, jolla on huono iho, huono itsetunto ja huono viinapää. Hänen asiansa ovat ylipäätään kehnosti.

Mutta kuka ihme tämä Pertti off Finland oikein on, kuta maailman hetskuartsupiireissä nyt ylistetään?
..............

Itella eli Artist formerly known as Suomen Posti kohahdutti huhtikuussa Tom of Finland -homomerkeillään. Kaikki tuntevat taiteilija Tom of Finlandin, ja hänen jyhkeät muotokuvansa suomalaisista upseereista, perus tukinuittajista ja sodanaikaisen Helsingin yöelämästä. Sen sijaan hetero-undergroundin pioneeri Pertti off Finland on jäänyt Suomessa lähes kokonaan vaille ansaitsemaansa huomiota.

Pertti off Finlandin aivan normaalia maskuliinisuutta tihkuvat kuvat ovat kuitenkin olleet jo vuosia kulttikamaa Ranskassa, Italiassa ja Saksassa eli maissa, joissa terve miehisyys ei koskaan mennytkään pois muodista. Silti vasta amerikkalaisen Getty's-museon talvella pidetty suurnäyttely "You me go room – the lifes and works of Pertti off Finland " nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen.

KIITOS 1939-1945 (1939-1945). Kalligrafia ruutuvihkoon.
Osasyy tuntemattomuuteen lienee, että off Finland asui valtaosan elämästään Itävallassa, josta on tähän mennessä tullut vain kaksi tunnettua viikseenvetäjämiestä: Adolf Hitler ja Conchita Wurst. Alun perin Asikkalasta lähtöisin ollut, syntymänimeltään Pertti Suominen (1940–2010) muutti jo nuorena miehenä Wieniin, koska piti Asikkalaa "hinttimäisenä" – eikä hän välttämättä väärässä ollut.

Keski-Euroopassa hänestä tuli vuosikymmenten mittaan kirjailija Arto Paasilinnan ohella yksi tunnetuimpia omalaatuisen suomalaisen heterokulttuurin kuvaajia.

Pertti of Finland kuoli saappaat jalassa syyskuussa 2010. Tarinan mukaan hänen viimeiset sanansa olivat "Perkeleen Evinrude, lähde nyt saatana!"
............

Mitä pitempään Pertti off Finlandin töitä tutkii, sitä moniselitteisemmiltä ja barokkimaisen rönsyileviltä ne näyttävät. Pinnalta lähes luonnosmaiset markkeritussityöt paljastavat kerros kerrokselta yhä arvoituksellisempia ja hienovaraisempia sävyjä suomalaisen heteromiehen elämästä.

Kuvissa miehet sonnustautuvat liian pieniin pitkiin kalsareihin, heruttavat keskikessiään ja poseeraavat tosiheteromaisissa asennoissa kuten kyykkypaskalla ja Kalevan kisoissa. Ne ovat usein yhtä lailla liioittelevan koomisia kuin ylitsevuotavan traagisiakin. Sellaista "suomipojan" elämä yleensä on.

Off Finlandin parhaiden töiden miehet kurkistavat mainostauolla jääkaappiin, istuvat lihiksellä ja kahdella nakilla Kesoililla ja yrittävät vaivihkaa ostaa kaupassa flunssaiselle vaimolleen terveyssiteitä. He laulavat hevikaraokea, vaihtavat lamppua kytkemättä pääkatkaisijaa pois päältä ja pelaavat Pleikkaria yksikseen lauantai-iltana. Monissa kuvissa mies vain pahoittaa mielensä jostakin uudesta ilmiöstä ja murjottaa.

Harvoin jos koskaan, on suomalaista heteroelämää tallennettu näin karhean rehellisesti ja tarkkanäköisesti. Kuvissa maistuu eletty elämä, niissä tuoksuu sukkamehu.

8. toukokuuta 2014

Kovuutta kouluihin!

Ensin jonnet sössivät Suomen Pisa-maineen, nyt koko koulujärjestelmä pettää. Koulumme on kriisissä. Maisteri on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Naulaan tässä blogissani teesit, joiden avulla nousemme jälleen klingeliaanisen sivistyksen absoluuttiselle huipulle. Vapaan kasvatuksen, ymmärtämisen ja paapomisen aika on ohi. Nyt tarvitaan kovuutta.


Teesi nro 1: Menestymisessä 90 prosenttia on perspiraatiota ja 10 prosenttia inspiraatiota.

Nimittäin! Minun sukupolveni suhtautui koulunkäyntiin asiaankuuluvalla vakavuudella. Ymmärsimme jo märkäkorvina, että vain ahkera opiskelu ja kova työ siivittävät elämässä eteenpäin. Nyt nuorisolle on taottava kaaliin, että trophy wife, eläintenhoitaja-glamourmalli tai stadin revityin laku eivät ole oikeita ammatteja. Ja ettei twerkkausta voi valita edes ammattikorkeakoulussa pääaineeksi. Eikä yliopistoon todellakaan mennä "operoimaan isosti tenttikirjoilla".

Muistuttaisin jonneille, että laiskuus on edelleen kuolemansynti. Siksi ymmärrän hyvin opettajia, noita 22 tuntia viikossa 3 500 euron kuukausipalkalla liki 10 kuukautta vuodessa puurtavia työn sankareita. Ketkään muut eivät nimittäin aikuisten oikeesti tajua, miten kiittämättömiä pikku per****öitä nykynuoremme ovat.


Teesi nro 2: Pidetään laulukokeet koko luokan edessä
Kun ihminen häpäistään kunnolla vähintään kerran vuodessa, hän suhtautuu paljon kiitollisemmin tavalliseen arkeen. Pienillä teoilla saamme nöyriä ihmisiä, jotka myöhemmin elämässään pitävät kansantaloutemme rattaat pyörimässä. Rock on rajaton riemu, mutta myönnän, että pakollisista nokkahuiluopinnoista ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä sen enempää työelämässä kuin seuraelämässäkään.


Teesi nro 3: Palautetaan rehdit urheilulajit opetussuunnitelmaan
"Ammut ryssän ja syöksyt tulisuojaan se on pesäpalloa se!" Näin opetti Tahko Pihkala. Järkytyksekseni olen opettajaystäviltäni kuullut, että monet hyväksi todetut, luonnetta karaisevat urheiluharrastukset on heitetty romukoppaan.

Muistan lapsuudesta, kuinka talvella opettaja pakotti hiihtämään, vaikka ei ollut lunta eikä suksiakaan. Lasse Virénin kalmolta haisevasta välinevarastosta kaivettiin esiin sota-ajan välineistöä ja sitten painettiin itkua tuhertaen perinteisellä tyylillä ylös mutaista pururataa. Se kasvatti. Se opetti ymmärtämään, mitä jaloa on Mietaan sadasosasekunnin tappiossa ruotsalaiselle.

Joten lopettakaa välittömästi se säbän pelaaminen. Ei kuulkaa tule miestä sählyä pelailemalla, tulee vain poninhäntäisiä nuoriso-ohjaajia. Ja ainoa nuoriso-ohjaaja joka toimii, on jämäkkä nokialainen. Sen sijaan paini on toinen hyvä harrastus. Se opettaa tulevasta työelämästäkin yhtä ja toista, kun kaksi kertaa kokoisesi kaveri istuu päälläsi ja hammasrautasi repivät rikki tatamia. Myös telinevoimistelu sisuunnuttaa. Jo pukille pääsemisessä on lyhyelle, karjalanpiirakan näköisiin voimistelutossuihin sonnustautuneelle 13-vuotiaalle pojalle haastetta.

Kannatan myös yhteisiä uimavuoroja puberteetti-ikäisille. Terve häpeä omasta kehosta kuuluu luterilaisiin hyveisiin. Ja heitetään se maahanmuuttajakin sinne syvään päätyyn muiden mukuloiden mukana, parhaiten ihminen integroituu pienessä merihädässä.


Teesi nro 4: Hengelliset aamunavaukset, ruokarukoukset ja suvivirsi rauhoittamaan tunnelmaa
Aamu alkaa harmonilla. Tai ainakin alkoi silloin, kun itse kävin koulua. Aamunavauksissamme kokoonnuimme juhlasaliin, jonka seinältä meitä katsoivat synkkien kulmakarvojensa alta tasavaltamme presidentit. Ennen ensimmäistäkään oppituntia olimme jo virittyneet ja rauhoittuneet tuleviin koetuksiimme, jotka sitten nöyrästi selvitimme. Sellaisia olivat esimerkiksi saksan kielen prepositiot tai pakastetun sammakon ruumiinavaus. Epäilen, että niiden jäätyneiden sammakoiden takana biologianopettajamme säilytti votkapulloaan.


Teesi nro 5: Palauttakaa pänttääminen kunniaan
Faktoja: Joonialainen, korinttilainen ja doorilainen pylväs. Ares on sodan jumala. Suomessa on viisi suotyyppiä: räme, neva, letto, korpi ja luhta. Karhu nukkuu talviunta, mutta siili menee talvihorrokseen. Tosiasioita koulussa pitäisi opettaa, eikä mitään näsäviisastelua ja humpuukia. Ilman tosiasioita ei opi ajattelemaan, ei voi olla kriittinen, jos ei tiedä mistään mitään.

Lälläriaineet kuten mediakasvatus, mediakritiikki ja mediamedia ovat ajan tuuliin katoavaa tomua, mutta elektroni pysyy elektronina, kuningasvesi pysyy suolahapon (HCl) ja typpihapon (HNO3) seoksena ja Euroopan läpi virtaa Tonava. Ja muistakaa, että aina kun joku sanoo "maailma on medialisoitunut", jossain kuolee reportteri.


Teesi nro 6: Tuokaa tilliliha, verilätyt ja seitimureke takaisin
Läskiä lasta häpeää koko suku, teroitti äitivainaani toistuvasti. Kouluruokailussa räpelletään nykyään kasvisruokapäivän kaltaisten lillukanvarsien kanssa, minkä seurauksena lapset ahmivat pitkin päivää karkkia ja kittaavat energiajuomia. Sitten illalla ihmetellään, kun se oma suloinen 80-kiloinen Pyry-Linnea nykii päätään eikä pysty keskittymään edes Pleikkarin pelaamiseen.

Jollemme pian tee pläskille jotain, työpaikoille laahustaa näitä laiskanpulskeita diginatiiveja, joiden olemus muistuttaa ET:ä. Ei kerta kaikkiaan ole normaalia, että armeijaikäisillä pojilla on C-kupin rinnat.

Terve mieli terveessä kehossa! Vaadin kouluihin palautettavaksi verilätyt, jokaviikkoisen tillilihan ja sen kummallisen hyytelömäisen valkoisen kalaruoan. Niillä pysyy hoikkana, ja suoli toimii kuin Baumgartnerin vapaahyppy. Sitä paitsi ihminen kestää paremmin elämän väistämättömiä pettymyksiä, kun joutuu ensin syömään laitoskeittiöiden mutanttiperunoita.


Teesi nro 7: Eniten vituttaa lukiouudistus
Suomessa keskusteltiin talvella aivan tosissaan, että historian poistettaisiin pakollisten aineiden joukosta lukiossa. Onneksi akateemikko Eino Jutikkala ei enää ollut näkemässä tätä päivää. Koko kansan kenraali Adolf Erik Ehrnrooth tiivisti, että "kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten". KIITOS jalkaväenkenraali.

En kirjoita tästä enempää, etten kiihtyisi liikaa.


Teesi nro 8: Teknologia ei meitä pelasta
En ole mikään luddiitti, mutta mihin näitä kaikenlaisia hömppälaitteita koulussa tarvitaaan? Omassa koulussa opettelimme irkkaamisen sijasta virkkaamista. Minulla on muuten edelleen tallessa vuonna 1987 näpertämäni sinivalkoinen Kalevala-kipa. Tyyli ei koskaan mene pois muodista.

Mikä pahinta, lapsen innostus elektronisiin vimpaimiin voi innostaa hänet konemusiikkiin (= tylsää jumputusta, jota kuunnellaan huumeissa). Opettajankouluttaja Timo Tossavainen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa asiasta niin hienosti, että siteeraan:
"Mitä luovuutta tai aitoa taide-elämystä on siinä, että hän saa tietokoneen näyttöä näpelöimällä järjestettyä esiäänitettyjä näytteitä "omaksi sävellykseksi" muttei kykene soittamaan teoksensa ainuttakaan sointua akustisilla instrumenteilla?"
Nerokasta, Timo, olen täsmälleen samaa mieltä! Kyllä ei minun musiikinopettajani perustanut omista atonaalisista ja avantgardistisista kokeiluista, joita musiikkiluokan sähköuruilla sain aikaan.

Noin yleisemmällä tasolla sanon, että ei omassa nuoruudessani tullut mieleenkään räpeltää kännykkää tai sormitietokonetta kesken opetuksen. Mobira Cityman 900:aa oli kaltaiseni hentovartisen pojan vaikea kantaa mukanaan koko koulupäivää.

6. toukokuuta 2014

Selfie, arkihaaste ja Andy Warhol

Andy Warhol: Self-Portrait.
Andy Warhol olisi rakastanut selfieitä. Pinnan, poseerauksen ja aitouden tutkija Warhol tuntuu nyt paljon ajankohtaisemmalta kuin joskus 1990-luvun lopulla, jolloin Suomessa viimeksi nähtiin hänen töitään laajasti.

Näyttely herätti minut pohdiskelemaan some-elämää eli selfieitä, samppanjalasikuvia, arkihaastetta, "ankkanaamoja" ja banaaleja elämänviisauspostauksia. Eli olemista ja aikaa, noin napakasti sanottuna.

Luulen sen johtuvan siitä, että meistä jokaisesta on tässä välissä tullut oman elämämme andywarholeita. Siksi kannattaa vierailla Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella asti kokemassa näyttely ANDY WARHOL - An American Story.

Jos maltatte, yritän selittää, että olemme kaikki velkaa Andylle.
...............

Tampereella näkee ne tunnetuimmat warholit eli Marilynit, puhemies Maot ja sähkötuolit (KVG). Näyttelyn kiehtovimpia teoksia ovat kuitenkin työt, jotka tavalla tai toisella pohtivat aidon tunteen ja teeskentelyn eroa.

Kuvat miestään surevasta Jacqueline Kennedystä ovat warholmaisesti yhtä aikaa sekä iholle tulevia että kliinisiä. Niissä "Jackie" on ihmisen ja vaatenuken yhdistelmä, kuin puoliksi elävä, oikea ihminen ja puoliksi aikakauden muovinen mannekiini. Näyttelyssä päähäni pompahti sana "suruporno" – Warhol tuotteistaa kohteensa ajattomaksi ikoniksi. Samalla hän paljastaa "surun poseerauksen", sillä presidentin lesken täytyi tietenkin poseerata julkisuudessa. Jackie poseeraa, mutta myös Warhol kuvaa hänet taideteoksessaan poseeraamassa. Warholin kuvassa emme siis koskaan näe mitään aitoa surevaa Jackieta. Ja sen Warhol haluaa sanoakin. Palaan tähän teemaan vielä aivan lopussa.

Siirryn sujuvasti Warholin omakuviin, Andyn selfieihin tai suomalaisittain meitsieihin, joille Tampereen näyttelyssä on annettu kokonainen huone. Kuvissa Warhol esiintyy "univormussaan" (harmaa peruukki ja miestenpuku), drag queeniksi puettuna ja alastomana esitellen ampumahaavojaan. Warhol teki performanssin (ja rahaa) jopa murhayrityksestään. Kaikki omakuvat ovat tarkoin harkittuja ja asetelmallisia. Silti niissä näkyy yksinäisen ja surullisen oloinen taiteilija. Jäin miettimään, oliko elämä Warholille vain melankolinen vitsi.

Näyttelyn hypnoottisimpia teoksia ovat lyhyet mustavalkofilmit, joita Warhol kuvasi kuuluisalla studiollaan. The Factoryyn tullessaan ihmiset asettautuivat kuvattavaksi pariksi minuutiksi. Warhol antoi filmin pyöriä ja odotti, miten ihmisten suojaukset laskivat. Filmeissä ihmiset tuijottavat linssiin, vetävät henkeä, heidän ajatuksensa tai katseensa alkaa harhailla. Jotakuta naurattaa.
................

Kaikissa edellä kuvatuissa teoksissa Warhol tuntuu tutkivan, milloin olemme aidoimmillamme. Oma tulkintani töistä on, että Warhol piti tällaista eroa teeskentelyn ja aitouden välillä harhana. Warhol halusi ihmisten poseeraavan, jotta nämä paljastaisivat jotain itsestään. Sillä juuri teeskennellessämme olemme aidoimmillamme, sillä silloin haluamme kertoa itsestämme jotakin merkitsevää.

Sanotaan, että Andy Warhol tunsi kaikki, mutta kukaan ei tuntenut Andy Warholia. Ehkä siksi, ettei mitään "oikeaa" Andya koskaan ollutkaan. Voit pukeutua taideteokseen tai olla taideteos, Oscar Wilde veisteli yli sata vuotta sitten. Peruukkiin ja mustien lasien taakse piiloutunut Andy teki molempia. Pop-laulaja David Byrneä siteeraten:"I'm just an advertisement for a version of myself.”

Taitaa olla niin, että me muut olemme vasta saavuttamassa Andya.

Jossain välissä tavalliset ihmiset oppivat poseeraamaan. Facebook, Instagram, Tinder tai [tähän lähes mikä tahansa suosittu sosiaalisen median sovellus] ovat kiehtovia warholiaanisia kojeita, joissa Warholin metodia seuraten toistamme, monistamme ja markkinoimme samaa taideteosta: itseämme.

Haluamme näyttäytyä hiottuina brändeinä eli graafisen tyyliteltyinä. Mutta kuinka monta viestiä onnistuneessa brändissä saakaan olla, jotta sanoma menisi perille? Ei monta. Tässä sielunohennusbisneksessä me kaikki kuitenkin olemme nyt mukana  – eikä se edes tunnu hassummalta.
..............

Saarnan jälkeen vähän Warholia jokaisen arkeen! Suositusta arkihaasteesta ei kannata vetää hernettä nenään, vaan päinvastoin innostua. Se on näet mitä hauskin ja warholmaisin ilmiö! Ihmiset näyttävät sen kautta, että "Tällaista meilläkin hei oikeesti on, että ei se ole pelkkää juhlaa". Arkihaaste yrittää olla jotain aidompaa kuin ne tavanomaiset nokkeluudet, lomarantakuvat, drinkkikuvat, kuntoilukuvat, biletyskuvat ja vauvakuvat.

Mikä kiehtovinta, arkikuvahaasteen tekijä myöntää normaalien päivitystensä olevan vähintään liioittelua tai jopa parodiaa oikeasta elämästä. Arkikuvahaasteessa siis vinkataan silmää, jopa ironisoidaan, omaa poseerausta.

Mutta arkikuvahaasteet eivät tietenkään ole sen "totuudenmukaisempia" tai "rehellisempiä" välähdyksiä elämästämme kuin tavallisetkaan päivityksemme. Emme kerro niissä mitään, mitä emme olisi tarkoin harkinneet kertoa, emme todellisuudessa pudota suojustamme milliäkään. Ne ovat vain toisenlaista poseerausta. Ne ovat (ja viimeistään tässä kohtaa Andy virnistäisi ja taputtaisi käsiään hitaasti!) parodian parodian teeskentelyä. Parodian, jonka ensin itse myönnämme ja sitten olemme parodioivamme tätä parodiaa. Warholiaanisesti aitouden ja epäaitouden välinen ero sumenee, kunnes katoaa kokonaan. Tai toisilla sanoilla: Teeskentelystä on tullut aidompaa kuin yrityksestä olla aito.

Edellisestä voimme kurvata takaisin miestään surevaan Jacqueline Kennedyyn. Olisi vaikea uskoa, että opittu poseeraus rajoittuisi vain uimarantakuviin tai hassunhauskoihin päivityksiin velmun kotikissan pahanteosta. Ihmiset alkavat julkaista kuvia onnettomuuspaikoilta ja hautajaisista. Epäilemättä ensimmäiset kuolomeitsiet on jo postattu, mutta kohta se on arkipäivää. Odottakaa vain, niin näette kuvia ihmisistä huulet törröllään sukulaistensa hautajaisissa. Odottakaa vain, niin minäkin otan tähän surulliseen kuvaani asiallisen ilmeen (kuin cool Jackie konsanaan). Poseeraan tunnetta, sellaisena kuin luulen sen tuntuvan ja näyttävän aidolta.

Kuvittelenko, vai kuulenko jostain Andyn kolkon naurun?


JK. Andy Warhol osallistui arkihaasteeseenkin jo vuosikymmeniä sitten. Tässä lyhytfilmissä Andy syö hampurilaisen. En ehkä koskaan enää pysty käymään yksin hampurilaisella puhkeamatta kyyneliin.

2. toukokuuta 2014

10 vaarallisinta astaloa

Poliittinen astalo.
Vappuriehat on tältä vuodelta mellakoitu. Porvari on juonut simasi, riistokapitalisti vienyt neitosi ja ylioppilaslakkikin unohtui jonnekin. Karl Marx -vainaan sanoin: Onko nyt kiva sitten? Ei ole, ei.

Ei siis ihme, että pollarit joutuivat tänä vappuna takavarikoimaan ennätysmäärän erilaisia astaloita bolsevikeilta. Sininen zeppeliini esittelee tyypillisimmät kansalaisastalot ja niiden käyttötavat.

Kynä on miekkaa mahtavampi! Huomaa vasiten teroitettu toinen pää! Tavallisin malli on lyijykynä, mutta hyvinvarustelluista kirjakaupoista löytyy myös kuulakärkikyniä sekä mustekyniä. Kalliimmissa lyijykynäversioissa toisessa päässä on vielä pyyhekumi, jolla voi analogisesti taltuttaa huonoja lauseita.

Jokainen nokkela koululainen osaa tarvittaessa rakentaa kuulakärkikynästä näppärän pikku ohjuksen.

Vappuhuiskan koreilevampi pää muistuttaa keravalaista reggae-tukkaa, mutta huiskan alapäällä voi tuikata äkkiarvaamatta vapputeekkaria silmään.

Sateenvarjoa pidetään erityisesti herraskaisemman väestönosan astalona. Aiemmin myös kylmän sodan salaiset agentit käyttivät sateenvarjoa salamurhiin  joskin vain Briteissä, jossa niiden kantaminen päivittäin ei vaikuttanut epäilyttävältä. Nopea sateenvarjon avaus sokeuttaa vastustajan lähietäisyydeltä. 

Erikoiskahvin mukana tuleva sokerisuikka ("Brown cane sugar") näyttää vaarattomalta, mutta sillä voi turmella sekä kahvin maun että läpsiä kanssaihmistä poskelle. Helppo piilottaa.

Biolan luonnonravinnepuikko. Viherpeukalokin voi olla ärsytettynä vaarallinen. Pienviljelijän tuskaa on kuvannut koskettavasti elokuvaohjaaja Mikko Niskanen elokuvassaan Kahdeksan surmanluotia.

Hammastikkua käytetään Suomessa turhan vähän ja arkaillen, vaikka salaattia jää meillä hampaiden väliin siinä missä Manner-Euroopassakin. Hammastikku toimii parhaiten lähitaisteluvälineenä, mutta taitava kaivelija pystyy sinkoamaan pähkinänpalan hampaistaan jopa pöydän yli vastustajan / treffiseuralaisen silmään.

Tulitikkujen vaarallisuutta ei saata liikaa korostaa. Tulitikuilla on aiheutettu muun muassa kuuluisa Mini-Hinnan tulipalo (1983)sekä lukuisia puusaunan tuhoutumisia juhannuksena.

Kynttilää käyttävät etenkin Lucia-kulkueiden häikäilemättömät tytöt, jotka pyrkivät uskonnollis-perinteisillä menoillaan häiritsemään tapa-ateistin jouluostoksia. Kynttilä voidaan virittää erityisen vaaralliseksi yhdistämällä tulitikkuun.

Kävelykepin tökkäisy jalkakäytävällä kruusailevan hipsterin fiksipyörän pinnojen väliin aiheuttaa välitöntä tuhoa sekä outoa mielihyvää. Ikäihmisten suosima monikäyttöinen astalo, jonka heikompikin eläkeläinen jaksaa nostaa ilmaan kohdatessaan vääryyksiä (eläkkeiden indeksikorotuksen unohtaminen, nuorison tapainturmelus, suolaton margariini, eriväriset ihmiset). 

Lipputanko edustaa kaikkein järeintä astalotyyppiä. Erityisesti pientaloasujain suosima ase. Salon pituus riippuu käyttöpaikasta. Kuten jokainen riehuva pientaloasuja tietää, nyrkkisääntö (sic!) on, että lippusalon tulee olla 1–2 kerroksista rakennusta korkeampi. Lipputanko ei varsinaisesti ole yksi astalo, vaan se muodostuu narusta, nupista, knaapista ja lipputangon maanalaisesta osasta. Siksi Lapinlahden linnut varoitti nimenomaan lipputangon nupista, joka isoisän päähän putosi.


Sininen zeppeliini kehottaa kaikkia kansalaisia jättämään astalot kotiin. Ylipäätään kaduilla remuamisen sijasta nuorison kannattaisi lukea enemmän. Vaikka Volter Kilven Astalon salissa.