Ei paniikkia, vaikka katoaisimme kartalta

Tämä on minun juttuni, olen keksinyt sen itse.

Vajaat kymmenen vuotta sitten olin Turun DBTL:ssä. Oli jälleen täydellinen Turun kesäyö, ihania ihmisiä, rakastettu ja ystäviä. Seuraavaksi lavalle kiipesi Ultra Bran jämät. Siis Scandinavian Music Group. Täyttä kuraa, ajattelin.

Paitsi että orkesteri rupesi soittamaan lauluja tulevalta (?) levyltään Laila. Seurueeni ei ollut lainkaan vaikuttunut (taisivat lähteä pois, jos muistan oikein), mutta minun sisäinen folk-ukkoni nosti tahtomattaan kädet ylös. Meni noin minuutti. Sitten olin fani ja takeltelin olutpäissäni kaikille virastotalon edessä (Turussa pidetään festivaaleja virastotalojen edessä) olleille miten hienoa americanaa he kuulivat. Olin epäilemättä juhlien ärsyttävin musiikkinörtti.

Mutta olin myös oikeassa. Vieläkö soitan banjoa? ei ole edelleenkään menettänyt sointuakaan voimastaan. Ja jos joku on kuullut laulun Näin minä vihellän matkallani, eikä ole tehnyt mieli jammailla yhtään mukana niin pitää tarkastaa oman sydämensä lyönnit.

Tuon vuosien takaisen keikan jälkeen olen käynyt useilla Scandinavian Music Groupin keikoilla, muutaman kerran maailman ihanimman naisen kanssa (tiedättehän - sellaisen jonka kauneus lyö hetken ällikällä). En muista kertaakaan pettyneeni. Yhtye hengittää ja soi elävänä paremmin kuin koskaan levyllä. 

Joel Melasniemi on nuoren liiton Hector, eikä hän taida saada kovin paljon kiitosta muusikkona. Mies on paitsi naisten mielestä –  hitto, kaikkien mielestä –  liian hyvännäköinen. Se vain, että mies on myös erittäin kova biisinkirjoittaja. Melasniemi tekee toinen toistaan parempia laulumelodioita, vaivattomasti. Minulle hän on SMG.
.................

Terhi Kokkosen kanssa olemme juottolassa keskustelleet one-to-one politiikasta, rakkaudesta ja elämästä, joten olen jäävi arvioimaan yhtyeen tekstejä. Kokkonen tekee "tyttölyriikkaa", jossa hoikille ja kalpeille introverteille käy kehnosti. Tiedän tunteen.

Sanoittajana Kokkonen laitettiin kauan sitten ilkeästi kategoriaan "hyvännäköinen ilmaisutaidon lukion runotyttö", mutta hänen teksteissä on jo vuosia ollut arkaa, toteavaa puhuttelevuutta. Ilmaisutaito ei siis aina tuota vain läpeensä kehnoa "artsua".

Banaalius on äärettömän vaikea tyylikeino, jota Suomessa hallitsevat vain PMMP:n Paula Vesala ja SMG:n Kokkonen. "kilpparit on sun" tai "sinä kuorit sipuleita", ovat mahtavia kohtia. Molempien naisten tyylissä on hienolla tavalla arkuutta, naivismia ja asetelmallisuutta. Tässä mielessä he ovat  Kauko Röyhkän perillisiä. Ilman sarkasmia: Kokkonen on meidän muiden huomaamatta kirjoittanut kokonaisia sukupolvikokemuksia kolmeen minuuttiin.
.........

Jos pitäisi sanoa, mikä suomalainen yhtye on tehnyt suomipopissa viimeiset kolme täysosuma-albumia, vastaisin suoraan: Scandinavian Music Group. Käsittämättömät kolme kappaletta noin viiden tähden levyä: Missä olet, Laila (2007), Palatkaa Pariisiin! ja Manner (2011). Ne ovat niin ehjiä, etten ikinä muista, mikä laulu on mistäkin albumilta.

Uusi levy etsii majakkaa jostain 1980-luvun alkupuolelta, mutta ero on vain pinnallinen. Samat hienot Melasniemen kantriset melodiankulut ja Kokkosen entisestään lyhentyneet säkeet tunnistaa karun, tarkan halvan syntikkavallin alta.

Uudella levyllä on montakin SMG:n uutta huippuhetkeä, mutta minulle koskettavaa taidetta siitä tekee melkein harras menetyksen ja ikääntymisen tutkinta. Emme voi olla ikuisesti 20-vuotiaita, mutta... mitä sitten, kysyy Kokkonen. Emmekä ehkä saavuttaneet mitään sellaista, mistä meidät muistettaisiin. Eikä koskaan tule enää sellaista rakkautta kun tuli silloin joskus.

Tämä kaikki tekee uudesta levystä Terminal 2 tavattoman suorasukaisen ja koskettavan. "Katosimme kartalta, sivistyneesti ja hiljaa", Kokkonen laulaa ja kertoo, miten meidän kolmenkymppisten relevanttius vääjäämättä katoaa. Tekee kipeää.

Eli miksikö nämä ylisanat? Siksi, etten keksi, mikä orkesteri on tavoittanut viime

vuosina niin hyvin alkukevään aamun hiljaisen arvokkuuden tai pimenevän syysillan orastavan epätoivon. En keksi, kenen lauluissa lauletaan tänä vuonna alakulosta ja vieraan kaipuusta niin tarkasti kuin SMG:n lauluissa. Entä minkä yhtyeen lauluissa kaipaamme yhden sylistä toisen syliin niin arasti, niin palavasti? 

Lopulta voitte kuitenkin pyyhkiä koko sepustukseni pois. Jäljellä on vain se heleä sointi, se Scandinavian Musicin timantti menetyksestä: "Se oli ennen. Tai sitten ei."