Aina mun pitää räjäyttää moottorisahoja

Aina mun pitää kuunnella voimaballadeja. Aina mun pitää blogaa Euroviisuista.

Sinisen zeppeliinin suhdetta Euroviisuihin pidetään yleisesti vaikeana ja etäisenä. Sitten The Herreysin ikimuistoisen Diggiloo Diggileyn (1984) Euroviisuissa ei oikein mikään ole sytyttänyt.

Sanotaan suoraan, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Euroviisujen meno on äitynyt merkilliseksi.

Sininen zeppeliini luonnollisesti vieroksuu Euroviisujen epämääräisiä sukupuolinormeja. Viime vuonna kilpailun voitti itävaltalainen naamakarvainen nainen, joka paljastui naamakarvaiseksi mieheksi, joka osoittautui täysin karvattomaksi mieheksi. Itävalta osallistui samalla taktiikalla toiseen maailmansotaan. Jo aiemmin SZ paheksui Lordin rumpalin Kitan androgyynisyyttä, jota yhtye yritti toivottomasti peitellä liekinheittimillä ja satanistiselle estetiikalla. Dana Internationalista olemme edelleen ihan ho(o)moilaisina.

Sitten on tämä itäblokin disko. Luoja paratkoon, pelkästään sen takia rautaesirippu saisi jälleen laskeutua. Jos olette eri mieltä, soittakaa alusta loppuun Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbai. Kuvailisimme sen aiheuttamaa tunnetilaa ilmalaiva Hindenburgin maahansyöksyksi.

Ylipäätään Sininen zeppeliini arvostaa musiikkia, joka on tehty ja esitetty oikeilla soittimilla. Sellaisia ovat esimerkiksi banjo, triangeli ja ne hassut isot lautaset sinfoniaorkesterin takarivissä. Ei kunnon musiikkia tehdä millään Rolandeilla ja Autotuneilla.

Emmekä julkea sano mitään siitä, miten julmasti maestro Ossi Runne sysättiin kapellimestarin korokkeelta suoraan alas katuojaan.
................

Tänä vuonna SZ kuitenkin vaihteeksi ilahtui Euroviisu-uutisista. Pertti Kurikan Nimipäivät valittiin edustamaan Suomea kisaan. Mikäli joku ei ole PKN:stä vielä kuullut, niin kyseessä on neljän heteromiehen punk-yhtye, joka laulaa kantaaottavasti heteromiehen arjesta kuten Kojo lauloi aikanaan Eurooppaa uhkaavasta ydintalvesta. Euroviisukarsinnoissa PKN oli kuin raikas tupakansavun ja vanhan kaljan tuoksuinen tuulahdus keskellä paljettimerta. Sitä paitsi PKN:n laulajan Karin tissit ovat varmasti aidot, mitä tuskin voi sanoa monien muiden maiden esiintyjien rintavarustuksista. Tai siis niin olemme kuulleet.

Pertti Kurikan Nimipäivien viisubiisi Aina mun pitää on lähes sibeliaanisiin mittoihin minuutissa ja 25 sekunnissa kasvava järkäle, joka kuulostaa siltä kuin liittoutuneiden pommikoneet pudottaisivat tuhansittain käynnissä olevia, ilmassa räjähteleviä moottorisahoja Berliiniin. Siinä sulle suomipojan voimaballadia, Ludmila!

Ikävä kyllä monet pitivät Pertti Kurikan Nimipäiviä julkeana provokaationa homosaatiota vastaan. Suomessa yli 4 000 euroviisufania erosi Yleisradiosta. He vaativat, että Wieniin pitäisi lähettää ilmeisesti kehnon sukupuolitaudin mukaan nimetty Satin Circus. Fanit muistuttivat, että Suomella oli tähän asti ollut vahvan sateenkaarihenkinen viisuperinne. Tottahan tuo onkin. Fredin kisabiisissä oltiin pylly vasten pyllyä, Marion Rung "tipitiitteli" eikä Paradise Oscarkaan varsinaisesti ollut se hetskuin mahdollisin taiteilijanimi. Geir Rönningin valintahan oli alusta asti ilmiselvä.

Aivan ennenkuulumaton vihakohu PKN:n valinnasta ei ollut. Edellisen kerran Suomen Euroviisu-ehdokas herätti yhtä paljon paheksuntaa vuonna 1971, kun Euroviisuihin valittiin Koivistolaiset eikä Kekkoslaisia. Politiikan tutkijat pitävät tuota hetkenä, jolloin Suomi alkoi hitaasti palata takaisin normaaliin parlamentarismiin.

PKN siis lensi Wieniin, mutta valitettavasti eurooppalainen lipilaaristo ei vielä ollut valmis avoimesti keski-ikäisille heteroille valkoisille miehille. Vai oliko sittenkin? Spekulaatiot semifinaalien tulosten fiksaamisesta vahvistuivat, kun Kari sai ripulin. Tuskin sattuma, sillä samaan aikaan Ruotsin Måns Zemmerlöwin suoli toimi mainiosti. Nyt Ruotsi on jälleen kerran purjehtimassa sekä viisuvoittoon että liki kolmen prosentin talouskasvuun.

Tilanne on nyt se, että Euroviisujen finaalissa nähdään Australia eikä Suomi. Miettikää sitä, kun kävelette tänään paikallisen Aussie Barin ohi keväisessä räntäsateessa. Miettikää pitkään ja hartaasti.

Lievittääksemme edes hiukan Euroviisujen tuskaa Sininen zeppeliini perttikurikoi kilpailijoidemme muoviset ja sliipatut esitykset. Jo riittää balladien kanssa vatulointi, nyt ryskää särökitara! Miten hyvät Euroviisut nämä olisivatkaan olleet (Ja mikä parasta kestäneet vain vajaat puoli tuntia):


Ruotsi: Aina mun pitää vaihtaa tulpat Carolan tuulikoneeseen
Norja: Aina mun pitää paeta Porttilaa
Ranska: Aina mun pitää filmata jatko-osa Emmanuellelle
Kreikka: Aina mun pitää lainata rahaa Arja Saijonmaalta
Italia: Aina mun pitää asua kolmekymppiseksi mutsin luona
FYROM: Aina mun pitää... hei siis mikä ihmeen maa tämä edes on?
Malta: Aina mun pitää asuttaa Samuli Edelmann
Venäjä: Aina mun pitää käydä Krimillä
Irlanti: Aina mun pitää lähettää Johnny Logan Euroviisuihin
Islanti: Aina mun pitää ampua valasta harppuunalla
Unkari: Aina mun pitää voittaa Suomi futiskarsinnoissa
Saksa: Aina mun pitää maksaa kaikki
Puola: Aina mun pitää olla v***u Euroviisujen finaalissakin Saksan vieressä

Pienen pieni joulublogi

Jouluna vuonna 1914 tapahtui jotain merkillistä. Loppukesällä alkanut ensimmäinen maailmansota taukosi osapuolten yhteisellä sopimuksella. Tykit ja kiväärit vaikenivat pariksi päiväksi. Julistettiin joulun aselepo.

Sitten tapahtui jotain vielä merkillisempää, tai niin tarina ainakin kertoo.

Rintamalinjan pätkällä lähellä Hollannin Emmedingeniä eräällä brittisotilaalla oli mukanaan jalkapallo. Hiljaisuuden laskeuduttua englantilaiset sotamiehet nousivat varovasti juoksuhaudoista ylös mutaiselle, kranaattien möyhentämälle taistelukentälle. Laukaustakaan ei ammuttu heitä kohti. Sitten miehet laittoivat pystyyn pienet pihapelit.

Piikkilankaesteidensä takana saksalaiset katselivat kummissaan brittien touhuja, kunnes rohkaistuivat esiin poteroistaan ja liittyivät mukaan peliin. Päiväksi viholliset lakkasivat olemasta vihollisia. Päiväksi sota oli ohi.

Pelin jälkeen polteltiin tupakit – kielimuuri ei ole ollut koskaan esteenä yhteiselle tupakkahetkelle – ja sotilaat palasivat ei-kenenkään-maalta takaisin savisiin monttuihinsa. Joulun aselevon jälkeen maailmansota jatkui vielä neljä pitkää vuotta ja vaati miljoonien nuorukaisten hengen.
.........................

Kaikista kuulemistani joulutarinoista kertomus joulun 1914 jalkapallopelistä on se koskettavin. Sen sanoma ei ole uskonnollinen sanoma (missä mikään jumala voisikaan olla olemattomampi kuin sotatantereella), eikä läyhän kulutuskriittinen.

Mutta silti tarinassa on kaikki joulun tärkeimmät ainekset: rauhaa, valoa ja toivoa.

Mielikuva vastapuolten rivisotilaista pelaamassa jalkapalloa rintamalinjojen välissä on kutakuinkin pasifistisin kuva, jonka ihmiskunnasta saattaa edes keksiä. Se on myös syvästi inhimillinen omassa mustassa absurdiudessaan. Onko lopulta mielettömämpää pelata jalkapalloa keskellä sotaa vai sotia jalkapallo-otteluiden välissä? Miksi ainoa järjellinen, inhimillinen teko kaiken tuon ihmishenkien haaskaamisen seassa tuntuu meistä kummallisemmalta kuin tappaminen?

Entäpä joulun valo? En keksi sille parempaa määritelmää kuin että yhtenä vuoden ja ihmiskunnan pimeimmistä hetkistä pahimmat viholliset ryhtyvät leikkimään keskenään. Jos nämä tavalliset miehet pystyivät kaiken vihanpidon ja silmittömän väkivallan jälkeen sellaiseen, ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä rahtunen toivoa. Tai ehkä niin kauan kuin on jalkapalloa, on toivoa!

Tuosta jalkapallopelistä on kulunut sata vuotta, eikä sota ole kovin kaukana Euroopasta tänäkään vuonna. Silti jokainen sota loppuu joskus. Maailmansota, sota Krimillä tai sota Syyriassa. Tämän vuoden pimein päivä oli eilen. Tänään päivä on jo kaksi minuuttia pidempi. Maailmalla on taas enemmän valoa, enemmän toivoa.

Entä miten matsissa lopulta kävi? Saksalaiset voittivat 3-2, kuinkas muutenkaan.


Sininen zeppeliini toivottaa kaikille rauhallista joulua. 

Pertti off Finland

Juhannus (1979). Triptyykki kankaalle.

"Straight is the new gay" – suora on uusi iloinen. Näin julistaa amerikkalainen laatulehti New Jerker toukokuun numerossaan. Sen kannessa komeilee suomalaissyntyisen kuvataiteilijan Pertti off Finlandin piirros väkevästä suomalaisesta lihaa syövästä heteromiehestä kompromettoivassa asennossa.

Lehden sisäsivuilla off Finlandin taidetta esitellään peräti kahdeksan sivun verran, ja mies julistetaan "väkevän pohjoismaalaisen miesmäisen miehisyyden tulkiksi".

Pertti off Finlandin pysättävissä piirroksissa leikitellään lähes groteskilla heteromiesestetiikalla. Ne tasapainoilevat hyvän maun rajoilla, aivan kuten vähäpukeinen suomalainen heteromies muutenkin. Kuvissa seikkailee suomalaisen heteromiehen arkkityyppi: Mies, jolla on huono iho, huono itsetunto ja huono viinapää. Hänen asiansa ovat ylipäätään kehnosti.

Mutta kuka ihme tämä Pertti off Finland oikein on, kuta maailman hetskuartsupiireissä nyt ylistetään?

..............

Itella eli Artist formerly known as Suomen Posti kohahdutti huhtikuussa Tom of Finland -homomerkeillään. Kaikki tuntevat taiteilija Tom of Finlandin, ja hänen jyhkeät muotokuvansa suomalaisista upseereista, perus tukinuittajista ja sodanaikaisen Helsingin yöelämästä. Sen sijaan hetero-undergroundin pioneeri Pertti off Finland on jäänyt Suomessa lähes kokonaan vaille ansaitsemaansa huomiota.

Pertti off Finlandin aivan normaalia maskuliinisuutta tihkuvat kuvat ovat kuitenkin olleet jo vuosia kulttikamaa Ranskassa, Italiassa ja Saksassa eli maissa, joissa terve miehisyys ei koskaan mennytkään pois muodista. Silti vasta amerikkalaisen Getty's-museon talvella pidetty suurnäyttely "You me go room – the lifes and works of Pertti off Finland " nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen.

KIITOS 1939-1945 (1939-1945). Kalligrafia ruutuvihkoon.

Osasyy tuntemattomuuteen lienee, että off Finland asui valtaosan elämästään Itävallassa, josta on tähän mennessä tullut vain kaksi tunnettua viikseenvetäjämiestä: Adolf Hitler ja Conchita Wurst. Alun perin Asikkalasta lähtöisin ollut, syntymänimeltään Pertti Suominen (1940–2010) muutti jo nuorena miehenä Wieniin, koska piti Asikkalaa "hinttimäisenä" – eikä hän välttämättä väärässä ollut.

Keski-Euroopassa hänestä tuli vuosikymmenten mittaan kirjailija Arto Paasilinnan ohella yksi tunnetuimpia omalaatuisen suomalaisen heterokulttuurin kuvaajia.

Pertti of Finland kuoli saappaat jalassa syyskuussa 2010. Tarinan mukaan hänen viimeiset sanansa olivat "Perkeleen Evinrude, lähde nyt saatana!"
............

Mitä pitempään Pertti off Finlandin töitä tutkii, sitä moniselitteisemmiltä ja barokkimaisen rönsyileviltä ne näyttävät. Pinnalta lähes luonnosmaiset markkeritussityöt paljastavat kerros kerrokselta yhä arvoituksellisempia ja hienovaraisempia sävyjä suomalaisen heteromiehen elämästä.

Kuvissa miehet sonnustautuvat liian pieniin pitkiin kalsareihin, heruttavat keskikessiään ja poseeraavat tosiheteromaisissa asennoissa kuten kyykkypaskalla ja Kalevan kisoissa. Ne ovat usein yhtä lailla liioittelevan koomisia kuin ylitsevuotavan traagisiakin. Sellaista "suomipojan" elämä yleensä on.

Off Finlandin parhaiden töiden miehet kurkistavat mainostauolla jääkaappiin, istuvat lihiksellä ja kahdella nakilla Kesoililla ja yrittävät vaivihkaa ostaa kaupassa flunssaiselle vaimolleen terveyssiteitä. He laulavat hevikaraokea, vaihtavat lamppua kytkemättä pääkatkaisijaa pois päältä ja pelaavat Pleikkaria yksikseen lauantai-iltana. Monissa kuvissa mies vain pahoittaa mielensä jostakin uudesta ilmiöstä ja murjottaa.

Harvoin jos koskaan, on suomalaista heteroelämää tallennettu näin karhean rehellisesti ja tarkkanäköisesti. Kuvissa maistuu eletty elämä, niissä tuoksuu sukkamehu.

Sukupolveni sodat

Ala-asteella minulla oli pieni punakantinen ystäväkirja, johon luokkatoverini vastailivat. En muista selvästi kuin kaksi vastausta: me 1980-luvun lapset inhosimme maksalaatikkoa ja pelkäsimme sotaa. Ajattelevatkohan nykyiset kahdeksanvuotiaat samoin?

Ukrainan kriisi palautti mieliin unohtuneita sanoja kuten geopolitiikan, alueluovutukset ja Krimin. Pelottavinta oli, että se palautti mieleen todellisen eurooppalaisen aaveen: suursodan.
............

Minun sukupolveni on kokenut monta sotaa. "The revolution will not be televised" runoilija-muusikko Gil Scott-Heron julisti, mutta sukupolveni sodat televisioidaan, twiitataan ja ladataan internetiin. Suora lähetys ei milloinkaan lopu. Luojan kiitos minun (suomalainen) sukupolveni ei ole joutunut elämään keskellä sotaa.

Melkein ensimmäinen sotani oli Iranin ja Irakin sota. Veimme tai haimme isäni kanssa mummiani kesäsiirtolasta kun radiossa kerrottiin sodan päättyneen. Muistan tämän todennäköisesti vain siksi, että mummi vietti kesät hassunnimisessä paikassa, Sinapissa.

Ensimmäinen sotani käytiin 1990-luvun alussa. Saddam Husseinin johtama Irak miehitti Kuwaitin, ja hetken empisen jälkeen laaja liittouma aloitti ilmasodan Irakia vastaan. Sotaa seurattiin tiiviisti kotona ja koulussa. Sota tuntui meistä vesseleistä vahvasti oikeudenmukaiselta – kelmi diktaattori Saddam sai kyytiä "isoilta pojilta". Hyvikset ja pahikset tunnisti toisistaan.

Meidän koulupoikien mielestä koko sota oli hurjan jännittävä ja näytti pahuksen hienolta! Vihreät valojuovat singahtelivat keskellä pimeyttä. Televisiokamerat hivelivät valtavia lentotukialuksia ja taivaalla kiitäviä, metallinhohtoisia hävittäjiä. Yhdysvaltain armeija julkaisi videopeleiltä vaikuttavaa materiaalia hyökkäyksistä. Kymmenien metrien korkeuteen roihuavat öljylähteet lumosivat sisäisen pikku pyromaanini. En muista nähneeni tippaakaan verta koko sodan aikana.

Mutta sitten kotiin tunkeutuivat Balkanin sodat. Yhtäkkiä ruudussa näkyi nälkiintyneitä ihmisiä piikkilanka-aitojen takana. Näkyi kaukaa kuvattuja autioita vedenottopisteitä, joden ympärillä oli valtavia verilammikoita. Ihmisiä näännytettiin leireillä, vietiin kylistä ammuttavaksi sorakuopille ja räjäytettiin kranaateilla keskelle toria. Luulen tuolloin ahdistuneeni ensimmäistä kertaa elämässäni siitä, ettei kukaan tee mitään estääkseen nämä kauheudet. Sota oli yhtä aikaa kaukana ja silti aivan lähellä. Tämä todella tapahtuu juuri nyt.

Vuosia myöhemmin käytiin vielä lyhyt Kosovon sota, josta jäi pieni mutta pysyvä arpi myös minulle. Eurooppalaiset valtiot olivat yhä kyvyttömiä toimimaan, vaikka uusia julmuuksia suunniteltiin puoliavoimesti. Paljon parjatut amerikkalaiset riensivät jälleen apuun. Ainakin Ranskassa ja Suomessa paheksuttiin, että "väärin sammutettu kansanmurha".

Ranskalaiset arvostelijat olivat asialla myös kun Yhdysvallat WTC-iskujen jälkeen hyökkäsi Afganistaniin. Kun amerikkaismediat tunnekuohussaan ihmettelivät "How dare they forget?", minun mieleeni ei palannut ensimmäisenä toinen maailmansota, vaan 1990-luvun raakuudet Balkanin niemimaalla. Miten me eurooppalaiset julkesimme unohtaa?
.............

2000-luvun sodat muuttavat kenet tahansa kyynikoksi. Ehkä jokaisen sodan pitäisikin tehdä meistä hieman kyynisempiä. Afganistanin ja Irakin sodissa on kuollut tuhansia ja taas tuhansia siviiliuhreja. Mitä enemmän tietää Somalian, Syyrian tai Libyan sodista, sitä vaikeampi on taistelevista (lukuisista) osapuolista erottaa niitä kuuluisia hyviksiä ja pahiksia.

Sotien lopulliset motiivit ja tavoitteet vaikuttavat sivustaseuraajalle toissijaisilta tai yhdentekeviltä verrattuna niiden aiheuttamaan suunnattomaan kärsimykseen ja tuhoon. Rajoja piirretään ja siirretään. Jossain taustalla tietyt etupiirit äkkirikastuvat, sillä sota on edelleen loistavaa bisnestä.

Jo suursodan uhka paljastaa maailmanpolitiikan ikiaikaiset, muuttumattomat totuudet. Paasikivestä pyyhitään pölyt.

Suuren maailmanpalon alkamisesta tulee heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina.

Euroopan oma internet

Saksa ja Ranska suunnittelevat Euroopalle omaa internetiä. Liittokansleri Angela Merkel aikoo ehdottaa päänäyttelijä Gerard Depardieulle, että eurooppalaisten tulisi rakentaa yhteinen viestintäverkko, Zwischennetzwerk.

Viimeksi saksalaiset ovat vetäneet tietoliikennepiuhaa yhtä innostuneesti kohti Pariisia keväällä 1940.

Ranskalaiset lämpenevät idealle, sillä he haluavat päästä amerikkalaisten netti-ikeestä. Viime vuonna ranskalaisia loukkasi erityisesti se, ettei USA vaivautunut tarkkailemaan ranskalaisten verkkoliikennettä lainkaan. NSA kertoi syyksi sen, että "kaikki ovat jo ladanneet Amélien".
.............

Ilman kitkaa suurvaltojen kahden eurooppalaisen maan yhteinen internet ei synny.

Saksalaiset haluavat, että kaikki käyttäjät aloittavat aina samalta verkkosivulta ja että selaimessa pääsee vain eteenpäin, sillä "saksalainen käyttäjä ei koskaan peräänny kerran klikkaamaltaan sivulta". Ranskalaiset vaativat, että yhteiseurooppalaisen internetin pääkieleksi valitaan ranska. Le Spotify, les Hotmails ja Gallerie de IRC kuulostavat vielä ymmärrettäviltä, mutta muut eurooppalaiset saattavat nikotella kun Facebook nimetään muotoon un Service en Ligne de Réseautage Social des nord-américaines.

Kovaa vääntöä tulee myös yhteisen eurooppalaisen hakukoneen rakentamisesta. Jopa 90 prosenttia verkkoliikenteestä tapahtuu hakukoneiden kautta, joten niin saksalaiset kuin ranskalaiset haluavat räätälöidä haun omiin tarpeisiinsa.

Vuonna 2013 saksalaisten suosituimpia hakuja olivat "Matula kuollut", "vorschmack resepti", "Mesut Özil riittävät yöunet", "sudeettialueiden omistussuhteet" ja "Heike Drechsler alaston kuva". Samaan aikaan ranskalaiset hakivat muun muassa sanoilla "Albert Camus'n tuotanto", "pettinki", "etanat Roquefort", "aiheuttaako Gitanes syöpää" ja "Marion Cotillard sipsuttamassa alusvaatteisillaan".

Euroopan internetin on tarkoitus pyöriä yhden valtavan palvelimen voimin. Koska sen sijoituspaikasta ei päästy yksimielisyyteen, palvelinta siirrellään rekoilla vuoroviikoin Brysselin ja Strasbourgin datakeskusten välillä.

Datakeskusten tehtäviin on jo alettu palkkaamaan valkoisen ylemmän keskiluokan perheiden lapsia. Heidän tehtävänään on rakentaa yhteiseurooppalainen integraatioalusta, jonka kautta kaikki eurooppalainen tietoliikenne toimii kankeasti ja jossa loppukäyttäjillä ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vaikuttaa palveluihin tai sovelluksiin. Alustan toimittajaksi on valittu Tieto oyj.
...........

Euroopan oma internet aiotaan levittää pitkin vanhaa mannerta mahdollisimman nopeasti. Saksalaiset odottavat parhaillaan englantilaisilta telefaksia, jossa britit kertovat, lähtevätkö he mukaan Euroopan omaan internetiin vai eivät.

Puola asetti liittymisensä ehdoksi, että Euroopan internetissä ei saa olla hävyttömyyksiä, kuten pornografiaa tai protestanttisuutta. Belgia on Puolan kanssa samaa mieltä protestanttisuudesta. Hollannille käy periaatteessa mikä vain. Ranska vakuuttaa, että osa Euroopan internetin datakeskusten tulevista virkamiehistä sijoittuu joka tapauksessa tehtäviin, joissa blurrataan eräiden eurooppalaisten valtioiden päämiesten kompromettoivia, verkossa leviäviä kuvia. Tämä ns. bunga bunga -klausuuli astuu voimaan vuonna 2015.

Espanja ja Portugali lupaavat tulla mukaan "mañana". Kreikkalaisillekin Euroopan internet käy, kunhan heidän luotolla tilaamansa 10 miljoonaa MacBook Airia saapuu Pireuksen satamaan. Itävaltalaiset toivovat lisää veikeitä kissavideoita.

Pohjoismaat empivät edelleen. Ruotsi haluaa internetin käyttöön kypäräpakon ja näyttöön liimattavia varoitustarroja. Tanskan mielestä netissä pitäisi olla ennen muuta kivaa ja valoisaa. Norja tarvitsee käytännössä vain yhden verkkosivun, jossa se myy öljyä ja ostaa osakkeita. Suomi on luvannut olla hankkeen nettomaksaja, kävi miten kävi.