Sinisessä zeppeliinissä ehkä meneillään palatsivallankumous

Huhumylly Sinisen zeppeliinin kadonneen pääblogistin ympärillä pyörii hurjana.

Pääblogisti Zepukkaa ei ole nähty blogosfäärissä sitten maaliskuun alun, jolloin hänestä saatiin epätarkka selfie Wiklundin tavaratalon juustotiskillä sveitsiläinen Gruyère-juusto kourassaan.

Ensin Zepukka perui kiistakirjoituksen, jossa hänen piti kertoa Naantalin liittämisestä Turkuun. Naantalissa on lähikuukausina nähty tunnistamattomia pieniä vihreitä miehiä, jotka sittemmin paljastuivat Varsinais-Suomen vihreiden pienikokoisiksi miehiksi.

Toden teolla spekulaatiot käynnistyivät, kun Zepukka lykkäsi viime lauantaiksi aiottua vierailuaan Nättinummelle, jossa hänen oli määrä pitää kokous isämmaallisten tahojen kanssa.

Asiantuntijapiireissä pelätään, että Sinisessä zeppeliinissä voi olla käynnissä ulospäin näkymätön palatsivallankumous. Palatsivallankumouksella tarkoitetaan kapinaa, joka tehdään siisteissä vaatteissa huoneenlämmössä.

Kansainvälisen plokitiikan asiantuntija Twerkka Raivo Jyväskylän yliopiston someilmiöiden tutkimuksen laitokselta pitää täysin mahdollisena, että Zepukkaa ollaan sysäämässä pois Remingtoniltaan.

"Zepukka on esiintynyt suomalaisessa mediailmatilassa tavallisesti vähintään kahdella blogauksella viikossa, joten pitkä tauko herätti huolen Zepukan kirjoittamisen tilasta", Raivo sanoo.

Tähän viittaisivat myös useat pienet vihjeet Zepukan viime aikaisissa teksteissä. Yhtäältä lukuisat ongelmat lauserakenteissa että, toisaalta yhdyssanavirheet hänen toimestaan. Zepukan blogin on myös väitetty jo pitkään kärsineen kirjoittajan blokista. Kovimpien ateljeekriitikoiden mukaan "Sinisen zeppeliinin aika on kerta kaikkiaan ohi".

"Kyllä itse näkisin väistämättä näin. Blogillahan on paljon vihamiehiä nälkä-Suomessa ja maisteripiirien ulkopuolella", Raivo muistuttaa.

Raivon mukaan varmin merkki tapahtuneesta vallanvaihdosta Sinisessä zeppeliinissä ovat tulevat blogiaiheet, mikäli niitä enää tulee. Sisustus, ruokakuvat ja oikeinkirjoitus tulevat olemaan uuden maltillisemman ja suositumman Sinisen zeppeliinin tunnusmerkkejä.
........................

Asiantuntijapiirien näkemyksistä huolimatta Sinisen zeppeliini kannatus Twitter-kansan keskuudessa on yhä yli 130 prosenttia. Virhemarginaalia ei ole.

Sinisen zeppeliinin kanslian tiedottaja Jyri Potemkin-Kulisch on vähäsanainen, mutta vakuuttaa Jääkaappimagneettimedialle antamassaan lyhyessä haastattelussa, että "Zepukan mielestä kirjoittaminen on kivaa ja kotiasiat on kunnossa".

Potemkin-Kulischin ensi viikon perjantaina antama haastattelu eteni seuraavasti:

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Halusimme kysyä teiltä, onko Zepukalla tänään klassinen skumppakollegio? Jos on, niin monelta?

Potemkin-Kulisch: Zepukan skumppahommista pitää kysyä Zepukalta.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Olettaisimme, että siellä olisi Zepukka mukana...

Potemkin-Kulisch: Kuka olettaa? Yleensä on mukana, joo. Tänä perjantaina ei ole, ei kuulu hänen suunnitelmiinsa.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Whatsappissa jo kirjoitetaan, että siellä pitäisi olla myös Zepukan. Mutta meitä kaikkia huolestuttaa hänen kirjoittamisensa... olemme huolissamme.

Potemkin-Kulisch: Ei tarvitse olla huolissaan, kaikki on hyvin.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Mitä aiheita Zepukalla on suunniteltuna lähiaikoina? Milloin näemme hänet edes vaikkapa Redditissä?

Potemkin-Kulisch: Ei, asia on niin, katsokaas, hänellä on jatkuvasti blogauksia. Hänellä on jatkuvasti blogauksia, mutta kaikki blogaukset eivät ole julkisia. Päiväjärjestys on nyt erittäin hektinen, liittyy TPS:n kriisin ilmiöihin jne. Nyt kommunikoidaan jatkuvasti hallituksen ja pankkisektorin kanssa. Tähän menee luonnollisesti erittäin paljon aikaa. Siksi nuo kaikki ovat, tiedättekös... harha-ajatuksia.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: No joo, on vain niin paljon huhuja - me olemme huolissamme, kansa on huolissaan, äitikin on. Sinisen zeppeliinin vuoksi.

Potemkin-Kulisch: Joo, ei tarvitse olla huolissaan. Kaikki on hyvin.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Eli hän on terve ja kirjoittaa?

Potemkin-Kulisch: Absoluuttisesti.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Kädenpuristus on vahva?

Potemkin-Kulisch: Murtaa käden.

Hannu Karpon näköinen toimittaja: Työskenteleekö hän uusien blogausten parissa?

Potemkin-Kulisch: Aktiivisesti.


PÄIVITYS: Sinisen zeppeliinin odotetaan tänään ilmestyvän julkisuuteen omalla Facebook-kanavallaan.

Puuman purrrrnaus nyt pahimmillaan

Helsingin pörröisten asioiden palveluyksikkö (HPAP) varoittaa jälleen työikäisiä miehiä pikkujouluissa vaanivista puumista. Puuman (lat. Ritvaensis Leopardis) vietti on voimakkaimmillaan loppuvuodesta, jolloin se tulee Blossasta ärhäkkään kiimaan.

Onneksi puuman juoksuaika ei kestä kuin muutamia minuutteja, sillä se jää melkein heti piikkikoroistaan kiinni ravintolan tuulikaapin kumimattoon.

Puuma tunnetaan ovelana saalistajana, oka pukeutuu leopardikuosiin. Puuma on myös sitkeä saalistaja, jota eivät hämää "piipahdan vain tupakalla" tai "tulen ihan kohta takaisin" tyyppiset harhautukset. Puuma seuraa saalistaan koko matkan, joskus jopa miestenvessaan asti. Puuma iskee yleensä lauman heikoimman yksilön kimppuun, toki vasta yritettyään ensin lauman vahvimpia yksilöitä. Useita kertoja.

Puuma vaanii tavallisesti tiskillä, minne nuoret koiraat tulevat pahaa-aavistamattomina juomaan. Salamannopeasti puuma kääntyy baarijakkarallaan ja iskee uhrinsa kaulaan. Koiras tajuaa vain harvoin tulleensa kaadetuksi.

Puuma vetää puoleensa erityisesti ujoja koiraita, sillä puuman röyhkeä ja useimmiten perusteeton itsevarmuus on kuin hunajaa tässä sotien ja epätoivon runtelemassa maailmassa. HPAP:n mukaan varomattoman pikkujouluilijan kannattaa kuitenkin muistaa sääntö: "Jos on jotain sutinaa, on kohta jotain kutinaa."
....................

Puuman levinnäisyysalue ulottuu firman pikkujouluista aina ravintolamaailmojen tiheikköön. Puuman tunnistaa voimakkaasta parfyymista ja hävyttömistä jutuista. Puuma ääntelee käheällä mutta terävällä äänellään "hei mikässhunnimion-heimikässunnimion" tai "säootkomeesäootkomee". Kaikki puumasta lähtevät tahalliset tai tahattomat äänet ovat soidinääniä – ainakin puuman omasta mielestä.

Kokemattoman koiraan kannattaa välttää discoteekkien tanssilattioita näin loppuvuodesta. Puuman tanssinopeus ei vedä vertoja nuoremmille naaraille, mutta toisaalta se osaa letkajenkkaa ja lambadaa. Jos ravintolassa soi November Rain, puuma näykkii ja sukii saaliinsa kravattia.

Suurin osa puumista on rengastettu 1980–90-luvulla, mutta osa puumista on livahtanut jopa tutkijoilta. Puuma pitää karaokesta ja sateenvarjollisista drinksuista. Puuma ei tarjoa, puumalle tarjotaan.
.........................

Puuma on luonteeltaan seurallinen, mutta torjuttaessa se muuttuu salamannopeasti aggressiiviseksi. Puuman kieli on poikkeuksellisen terävä, ja erityisen säälimättä se iskee säälimättä reviirilleen tunkeutuneisiin nuorempiin naaraisiin.

Päälle käyvää puumaa ei tule milloinkaan torua sanallisesti. Myös pakoon pinkominen on virhe, sillä se(kin) käynnistää puumassa juomanheittorefleksin. Puuma ei kuitenkaan koskaan heitä omia juomiaan. Niitä puuma vahtii paremmin kuin kotona valvomatta väkivaltapelejä pelaavaa jälkikasvuaan.

Ärsytetty puuma haistelee ja homottelee, mutta luultavimmin jättää Suomen kuvalehteä lukevan nuorukaisen rauhaan. Toinen hyvä keino suojautua puuman hyökkäykseltä on esittää kuollutta ja suojella samalla käsillään niskaansa puuman puremilta. Puuman hali muistuttaa enemmän puolinelsonia kuin hellyydenosoitusta. Puuma saattaa retuuttaa uhriaan muutaman kerran, mutta kyllästyy tähän viimeistään Vicky Rostin "hittibiisin" alkaessa kuulua tanssilattian suunnalta.

Missään olosuhteissa puumaa ei tule sulkea taksiin, sille puuman sielu on vapaa.
......................

Puuma on alkuyöeläin, joka hyytyy pikkutunteina. Aamuyöstä puuman tarinat ovat polveilevia ja niihin liittyy usein pohjaton rakkaudennälkä ja/tai kebabinnälkä. Puuman tulee antaa tilata snagarilta useita samanlaisia hampurilaisia, jos puuma sitä vaatii. Uroksen ei kannata mennä milloinkaan puuman ja tämän grilliaterian väliin.

Jos puuma on livahtanut asuntoon (esimerkiksi avoimen parvekkeen oven kautta), helpoin keino on alkaa kertoa aidosti omista tunteistaan. Puuma on näet erittäin herkkä, mutta vain välittömästi itseensä liittyvissä aiheissa. Jos puumalle kertoo itsestään, Puuma pitkästyy ja lähtee harhailemaan pihamaalle, minne sen voi jättää salskean huoltoyhtiön miehen huoleksi. Puuma selviää Suomen talvesta kaivautumalla syvälle mummotunneliin, jossa lämpö pysyttelee tammikuussakin hellelukemisssa.


Esteban Gutierrez
Kirjoittaja on espanjalainen naistutkimuksen intendentti San Diegon eläintarhassa. Hän työskenteli Helsingin pörröisten asioiden yksikössä vuonna 2013 ja lukuisissa suomalaisissa anniskeluravintoloissa kyypparina vuosina 2008–2012.

"Hirvee myötä häpeä kirjoittajan puolesta" – nyt puhuvat Zepukan lukijat!

Poika saunoo: Zepukan miehistö juhlistaa puolta miljoonaa kävijää.

Sininen zeppeliini mitautti männä viikolla puolen miljoonan kävijän haamurajan. Zepukan miehistö kiittää teitä, arvoisa some-loafer-kansa, sillä suurin osa blogin liikenteestä on tullut Internetin kautta.

Juhlan kunniaksi keräsimme postilaatikkoomme tulleita sähköisiä lukijakirjeitä. Zeppeliini julkaisee aina kaikki saamansa palautteet, kunhan ne eivät sisällä rasismia, Kaija Koon musiikkia tai turkulaisuuden pilkkaa.

Kaikki alla olevat kommentit ovat siis autenttisia, mutta me Sinisessä zeppeliinissä emme ole ihan varmoja, ovatko niiden lähettäjät tosihenkilöitä. Parin vuoden aikana erityisiä intohimoja some-kansassa ovat herättäneet muun muassa Cheek (kuka muu muka?), suomen kieli, räikeät asiavirheet sekä Star Wars -elokuvasarjan julkaisuajankohta.

Niinpä vielä erityisen lämmin haifaivi kaikille teille kommentoijille, lähettäkää lisää! Syksyllä luvassa Internet-kirjoituksia muun muassa koiranomistajista, pienten lasten äideistä, Israelista, läskistä sekä värianalyysi kohudosentille. Lisäksi blogissa aloittaa Nimimerkki "Panostajan vaimo" joka blogaa life-styleen liittyvistä aiheista.

teidän, SZ:n miehistö
..................

Lukijapalautteita vuosien varrelta:

"Enpä näillä avuilla itseäni ehkä verbaalikoksi tituleeraisi."

"Mutta eikös kortonki taivu kuin kartonki > kortonki, kortongin."

"Samaa paskaa, eri paketti."

"Oletko entinen imatralainen?"

"Teksti oli ihan täyttä paskaa ja olevinaan niin hauskaa. Hirvee myötä häpeä kirjoittajan puolesta."
"Huomaa, että kirjoittaja ei juuri tunne niin sanottua nykynuorisoa kovin hyvin."

"Konemusiikin kohfalla sait todella suuret vihat niskoillesi."

"VOI TÄTÄ SUOMEN JUMALATTOMUUTTA! EI VOI MUUTA SANOA! NÄÄTTE KOHTA MIHIN SE JOHTAA MERKKEJÄ ON!

"Mun huumorin raja menee kyllä tossa palestiinalaisorpojen syömisessä. Joku taso voisi kuitenkin olla satiiritekstilläkin."

"Vahva myötähäpeän tunne valtasi minut näin jouluna."

"Pertti Pasanen oli melkein juristi."

"Eikö voisi koettaa löytää muitakin tapoja olla ruudussa kuin olla homona ruudussa?"

"Hevon paskaa!"

"Nyt sitten joku roti tähän hommaa oikiasti, minä vitun jumalana kaikkien ihmisten pitää pitää cheekkiä? tekö jumalauta haluatte samallaista paskaa suomeen kun ulkomailla justin biiberistä ja ne fanit, ei jumalauta...ja ole mitä olet mieltä mutta cheekki likaa tämän genren kokonaan, ei se nyt saatana ole mitään räppiä kun PUHASTA POP VITUN MUSIIKKIA, räpit on ihan erikseen, kirjoittaja taitaakin olla sitten joku 14v wnb cheek ja ei ole tietoinenkaan suomiräpin kulta ajasta, vai tuoko ritarikunta mieleesi yhtään mitään?"

"Aidon lievestuorelaisen mieltä lämmittää."

"Nämä teesit on kirjoittanut ihminen, joka ei tiedä kasvatustieteestä mitään tai koulun arkipäivästä."

"En löydä mitään hauskaa muiden pilkkaamisesta."

"Ihan hyviä kirjoituksia, mutta Kun Suomi putos puusta on järkyttävän paska levy."

"Dresden tuhottiin vasta 1945."

"Ainakin kaxi (2!) kielioppivirhettä löysin!"

"Ihan hyvä, mutta valtiotieteilijällä tarkoitetaan yleensä valtiotieteen maisteria, joita valmistuu Helsingistä ja Turusta. Muualla nämä ovat yhteiskuntatieteiden maistereita."

"Älä nyt zeppeliini oo noin tosikko."

"Miksi seksistiset stereotypiat? Mikä pahempaa kuvituksenne trivialisoi seksuaalista häirintää. Ei naurata."

"Tämä vitsikäs blogaus on ilmoitettu eteenpäin."

"Heterovihaa..."

"Kaipaisin selvitystä millä perusteella a) pistät Presidenttimme tuohon järjestykseen ja b) miten ikinä voit verrata Kekkosta johonkin tsiikkiin?? häpeä sanon minä."

"Saksaksi pöllämystynyt voisi olla ainakin joissakin tilanteissa dumm aus der Wäsche gucken."

"Missä vitussa on nappi mistä voi liittyä lukijaksi!?"

"idiootti apina"

"Sarkasmi on vaikea laji. Kepeähköä egorunkkaamista kylläkin."

"Asiallinne teksti, mutta Fiatilla ei ole mallia nimeltä Toledo. Toledo on Seatin malli."

"Reivaus ei ole myöskään kurssin korjaamista. Reivaus on purjeiden vähentämistä tarkoituksella hidastaa vauhtia."

"No täähän oli kaikinpuolin paska mukahauska teksti."

"Imperiumin vastaiskun ensi-ilta oli 21.3.1980."

"Joo tää oli kyl huonoin blogikirjoitus mitä olen vähään aikaan lukenut."

Menetin elämänhaluni Putouksen takia

Eikö ketään täällä oikeesti yhtään hävetä?

Mie romahin. Kaikki kävi niin äkkiä. Vielä toissaviikolla minulla oli pomppufiilis, sillä tykkään kovasti paukkupakkasista ja kevättä kohtihan tässä ollaan menossa. Sitten alkoi Putous 2014.

Nyt olen menettänyt elämänhaluni. Haluan vain virua viltin alla ja kuunnella Neon 2:n hitaita. Se on Putouksen vika.

Tämä on avoin kirjeeni Putouksen käsikirjoittajille eli Teille, jotka keksitte Iina Kuustosen sulojen vilauttelun oheen sisältöä. J'accuse – minä syytän.
............

Talvi on perinteisesti vaikeaa aikaa meille, jotka emme katso lauantaisin Putousta vaan luemme siihen aikaan maailmankirjallisuutta (minulla on parhaillaan kesken Haruki Murakamin 1Q84:n ensimmäinen osa). Vaikka välttelemme sitä, Putous valuu elämäämme salakavalasti.

Tavallisena työpäivänä hommat keskeytyvät yhtenään, kun työ"kaverisi" tulevat ovellesi heittämään "aiva miälevikast läpändeerust" ja kysymään "mitä jäbä duunaa?". Luulen, että konttorihuoneiden liikennevalot keksittiin alun perin nimenomaan estämään tällaisten toimistokoomikkojen pääsy toisten työhuoneisiin. Eihän sille humoristikollegalle oikein voi sanoa päin naamaakaan, että "Ole hyvä ja kuole hirvittävällä tavalla".

Ja luulin aina, että Crazy Frog (klikkaaminen omalla vastuulla) on maailman kamalin meemi, mutta Putous-hokemien silkka lukumäärä vie voiton tuosta piripäisestä sammakosta.

Pahimmassa tapauksessa Putous-hahmot tulevat stressaantuneen ihmisen uniin. Muutama vuosi sitten heräilin koko kevättalven painajaisunesta hikisenä ja täristen ja luullen, että asuntoni on täynnä toisiinsa törmäileviä Munamiehiä. Olen sittemmin lukenut, että kärsin lievästä unihalvauksesta. Se on varsin yleinen vaiva, joka "vie kyvyn liikkua ja tuo pahuuden viereesi".
.........

Putouksen takia lööppeihin ja arkikieleen pelmahtaa erilaisia maakuntien ihmisiä ja ilmaisuja, joista olen nimenomaisesti pyrkinyt eroon muuttamalla Helsinkiin vauraalle asuinalueelle. Tiedän, että tavallisessa suomalaisessa taajamassa näyttää rumalta ja siellä asuu rumia ihmisiä. Ei sitä minulle tarvitse erikseen teeveessä kertoa. Sitä paitsi Kakkosen Satuhäissä esiintyy paljon Putousta hauskempia alueellisia sketsihahmoja.

Otetaan nyt vaikka tämä Imatran oma tyttö Antsku. Minulla oli jo ennestään nihkeä käsitys niin imatralaisista kuin Rossosta. Imatralaisten venyvää mie-sie-murretta en jaksa lainkaan. Eikä lämpölampun alla lojuvaa kaali-porkkanakekoa voi hyvällä omallatunnolla kutsua salaattipöydäksi. Tässä voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, että Rosso-huumassa ne S-ryhmän pirulaiset elvyttävät Martina-ravintolat.
..........

Henkisesti uuvuttavinta Putouksessa on sen aiheuttama loiskiehunta. Putouksen pyöriessä ruudussa erilaisia tosielämän sketsihahmoja tupsahtaa ovista ja ikkunoista käymään metatason keskustelua... niin, Putouksesta.

Tänä vuonna tilanne on ollut erityisen tulehtunut. Punavuorelaisen sketsihahmon Jäbä Leissonin ja punavuorelaisen sketsihahmon Oskari Onnisen hipsteridebatti saavutti sellaiset mittasuhteet, että keskusteluun heitettiin äijät Deleuze (KVG), Bourdieu (KVG) ja Foucault (VMP).

Jonkinlainen huumorin nollapiste saavutettiin, kun liiketaloustieteen professori Alf Rehn pohti, että Putous on "täynnä amerikkalaisen ja saksalaisen komiikan huonoimpia puolia" ja pelkkä "oheiskrääsän myyntiväline". En kyllä itse puhuisi huumorin tasosta mitään, jos minut olisi ristitty 80-lukulaisen avaruusolennon mukaan.

Tunnustan, että heruttelin idealla blogata vaikeasti hipstereistä, mutta päätin sen sijaan ampua itseäni nitojalla silmäluomiin. Se on vähemmän kivuliasta ja herättää enemmän ajatuksia.

Ainoa hyvä seuraus loiskiehunnasta on se, että ilmeisesti Rita Tainola – kuvassa Muammar Gaddafin treenatun, paljaan ylätorson vasemmalla puolella – pakeni maasta. Liekö pelkkää sattumaa, että Thaimaassa on puhjennut levottomuuksia?
..........

Mikä sitten sai minut viimein romahtamaan? Eivät nämä uudet sketsihahmot, ei radiosta kuullut Putous-hitit eikä edes kauppohin pelmahtanut Putous-kola. Ei, korsi joka katkaisi kamelin selän oli Marja Tyrnin munakello. Näin sellaisesta mainoksen eilen. Putous oli lopulta kaatanut miehen.

Nyt ei huvita oikein mikään. On niin synkät fiilikset, että Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai Lars von Trierin Antikristus vaikuttavat komedioilta. Harkitsen, että ajanko moottorikelkalla jäihin vai jätänkö vain pilkkihaalarieni vetskarin apposen auki.

Sillä olen menettänyt elämänhaluni. Kiitos vain, Pöllölaakso ja Putous.

Kiakkovieraasi on pujahtanut ylleni

Joukko maamme sofistikoituneimpia yhteiskuntakriitikkoja kokoontui itsenäisyyspäivänä Tampereelle särkemään paikkoja. Kriitikot kutsuivat itseään kiakkovieraiksi ja muut kutsuivat heitä höppelispöppeleiksi.

Kiakkovieraiden tempaus oli suunnattu rouva Jenni Haukion Tampere-talolla pitämää runoiltaa vastaan. Haukio on naimisissa Mauno Koiviston titteliä hallussaan pitävän tyypin kansssa.

Tampereella on viimeksi järjestetty poeettinen matinea vuonna 1963, kun Lauri Viita lausui Kissanmaalla otteita Kukunor-kokoelmastaan. Tapahtuma oli täysi fiasko, minkä takia Tampereella on sittemmin järjestetty vain pubivisoja.

..........

Heti Sorsapuistoon päästyään pasifistit alkoivat käyttäytyä aggressiivisesti. Rastapäät rynnivät päin aitoja ja heittelivät oluttölkkejä kohti ohranaa. Kiakkovieraat rikkoivat myös Stockmannin ikkunoita. Siis voitteko uskoa, että Tampereella on Stockmann!?

Kiakkovieraat olivat tarkoittaneet tapahtuman rauhanomaiseksi rähinäksi ja olivat siksi käskeneet osallistujia tuomaan mukanaan omat astalonsa. Kiakkovieraat olivat tunnistamisen vaikeuttamiseksi naamioituneet Timo Jutila ja Pate Mustajärvi -naamioilla, mikä tuntui sikäli oudolta, että kaikki Mansessa tuntevat Jutin ja Paten. Myös hienoja Olli Lindholm -naamioita oli tehty, mutta kukaan ei suostunut käyttämään niitä.

"Natsisiat v***u seisovat tuolla v***u hiljaa paikallaan v****u provosoimassa meitä", penaalin terävin kynä Jakke analysoi kaataessaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.

Pinkkiin pipaan sonnustautunut Peke sanoi tulleensa paikalle sähläämään, koska halusi lukea asiasta Ulla Appelsinin tulkinnan. "Siinä on päätoimittaja, jolla on trolli kynän molemmissa päissä", Peke kertoi kaaduttuaan maahan.

Sinisestä huvimajasta tilannetta seurannnut ylikonstaapeli Artturi Reinikainen sanoi, että Sorsapuiston istutuksia myllättiin "niin maan perusteellisesti". Harvalla oli enää tässä vaiheessa mielessä Haukion Runo-Kaarina-palkittu esikoiskokoelma. Minulla oli, minulla on se hyllyssä. 

........

Keitä nämä kiakkovieraat oikein olivat? Kiakkovieraiden ideologinen tausta on anarkismi. Anarkismi on aate, jossa vapautta ja tasavertaisuutta kannattavat hunsvotit pirstovat toisten ihmisten omaisuutta ilman lupaa. 

Anarkistien mukaan he saavat käyttäytyä miten tahtovat, mutta kukaan ei saa tulla siihen väliin koska silleesti fasismi. Anarkistien luokkaviholisia ovat muun muassa kirkko, Handelsbanken sekä liikennevalot silloin kun niissä palaa punainen.

Tampereen väkivaltakoneiston ylikomisario Rautakallio kommentoi tapahtumia neppaillessaan klemmareita purnukkaan. Rautakallion mukaan kiakkovieraiden sekava käytös johtui kiljun ja poliittisen aktivismin vaarallisesta yhdistelmästä. 

"Moni kiakkovieraista oli tehnyt viivelähdön eli kupitellut ja kuunnellut Black Flagia Nekalassa ennen Tampere-talolle saapumista. Poliisi muistuttaa punkin olevan tauti joka ei tapa, mutta levittää borrelioosia", Rautakallio sanoi.

Politiikan tutkija Turkka Raivo epäili Tampereen tapahtumien syövän demarien kannatusta, sillä "mikä nyt ei söisi demarien kannatusta". Tutkija sanoi haastattelussa muutakin, mutta esitetään tässä jutussa mieluummin toimittajan omia mielipiteitä.

..........

Paikan päällä Sorsapuistossa kiakkovieraita kummastutti, että jos neljäsataakiloisen eläimen lähietäisyydellä räjäyttää paukkupommeja tai lyö sitä jääkiekkomailalla, neljäsataakiloinen eläin saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.

Tampereen poliisissa sen sijaan oltiin tyytyväisiä hirnuvaan pelotteeseen. "Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa", ratsupoliisi Aarre Simonen hihkaisi ylpeänä ja katkaisi sapelillaan hipin hupparinnyörit.

Parikymmentä antijenniläistä vietiin koppihoitoon. Internoitujen joukossa olivat paikalliset julkisuuden henkilöt Juhana Vilén ja karvakuonojen Riku. Rikun edunvalvojan Eno-Elmerin mukaan Riku on hyvässä kunnossa, mutta järkyttynyt.

"Riku ei olisi ikinä itse lähtenyt mukaan tämmöiseen rettelöintiin. Ransu tai muut venkulat ovat hänet ylipuhuneet", Eno-Elmeri paheksui tiedotteessa. Sininen zeppeliini ei tavoittanut Ransua ennen tämän blogin viraaliinmenoa.

.........

Tampere-talon vierailta tai kansalta ei herunut sympatiaa kiakkovieraille. Eliitti harmitteli, että kiakkovieraiden karkeloissa näytti olevan Tampere-talon runoiltaa spontaanimpi tunnelma. Runoiltaan oli muilutettu linjuriautolla suomalais-helsinkiläisiä kuuskymppisiä ja pakotettu heidät sitten kuuntelemaan laihtunutta Loiria. Loiria säesti Puppe. Poliisi oli alun perin pyytänyt Loiria esiintymään kiakkovieraiden edessä, sillä Loirin slovarit latistavat minkä tahansa tilaisuuden tunnelman.
 

Kutsuvieras Bronze Misogynisen mukaan tamperetalonbooli oli tänäkin vuonna petollista ja Eija-Riitta erittäin kuuma. Ai niin, sitaatiksi hänen yhteiskunnallinen mielipiteensä:

"Tämänkö takia Sini Saarela taisteli venäläisiä vastaan ja uhrasi vapautensa?", Misogyninen ihmetteli ja naposteli veronmaksajien omistaman tuulihatun herkkuja notkuvasta seisovasta pöydästä.

Pyysimme kommenttia jopa ihka aidolta sotaveteraanilta – KIITOS 1939-1944 – mutta äijänkäpy sanoi, että "eläkää ihmisiksi ja käyttäkää omaa järkeänne". Ilmeisesti kuusi vuotta sodassa ei opeta toimimaan sosiaalisessa mediassa. #pah #turhatyyppi #hassuttelu

 

Kansan pääasiallisessa kokoontumispaikassa internetissä kiakkovieraiden sekoilu aiheutti välitöntä valkokaartilaisuutta. 

"Jos niinku talvisodan aikaan ois niinku ollut Instagramii niin vetskut ois niinku niiiiin laittaneet selfietä Raatteentieltä. Mut ei 80-luvul vielä ollu mitään internettii ku ei ollu Appleekaan", eräs nyxä suojeluskuntalainen kirjoitti Facebook-seinällään.

Sininen zeppeliini esittää, että ensi vuonna linnanjuhlat järjestetään Turun hotelli Rantasipi-Ikituurissa. Se on heti siinä valtavan pinkin muoviankan takana.

Poliisi-TV:n peijaisissa muisteltiin viattomampia aikoja

Sininen huvimaja.

Ahavoituneita kasvoja, komeita jengitatuointeja ja kostuneita silmäkulmia. Niitä nähtiin eilen kosolti Raideri Rokkibaarissa Tampereella, kun Poliisi-TV:n peijaisiin osallistui yli toistasataa alan toimijaa lain molemmin puolin. Tunnelma oli lämmin ja jännittynyt koko illan.

Tilaisuus alkoi Suomen Luottovankit ry:n puheenjohtajan, sekatyömies "Ismon" koskettavalla puheella, jossa hän kehui vuolaasti Poliisi-TV:n työryhmän ammattitaitoa. "Ismo" muisteli päässeensä Poliisi-TV:hen yhteensä kolme kertaa. Kyse oli pitkästä ryöstösarjasta Oulun seudulla.

"Kyllähän sitä vähän kylillä ylpistyi kun näki suttuisessa valvontakamerakuvassa itsensä ja tiesi, että lähetystä seurasi yli 800 000 katsojaa. Siinä tuli hetkeksi sellainen kaikkivoipa olo. Toki se sitten kostautuikin kun rupesin niitä katumaastureita viemään päiväsaikaan", "Ismo" nauratti yleisöä.

Kiitospuheesta Ismo päätti kuitenkin sanoihin, jotka kostuttivat useat nessut baarin pöydissä: "Kuka nyt enää kertoo lähetyksissä rikoksista, joita poliisi tutkii ja joissa silminnäkijähavainnot voivat olla ratkaisevia?"

Mikkeliläinen taparikollinen "Tero" muisteli lämmöllä kolmannen tuotantokauden jaksoa, jossa hän murtautui Jyväskylän Pupuhuhdassa sotaveteraanin asuntoon ja anasti sieltä kasettimankan, iskuporakoneen ja liudan harvinaisia sankarimitaleja. "Se oli Poliisi-TV:n syksyn 1992 eniten vihjeitä ja katsojapalautetta kerännyt jakso. Ei tuollaista satu kuin kerran ryövärin uralla", Tero kuvaili ääni väristen.

Moninkertainen murhamies "Pasi" kertoi tiskillä, että hänellä oli ns. haku päällä. "Ihan varta vasten vankilomilta jätin palaamatta, että pääsin tähän hienoon tilaisuuteen."

Juhlapuheiden jälkeen Pelson vankilan puutyöpajan karpaasit luovuttivat Poliisi-TV:n tuotantotiimille nikkaroimansa viisimetrisen, puisen Raija Pellin rintakuvan. Tekijöiden mukaan sen salalokerossa voi kätevästi kuljettaa yli kolme kiloa hashista ja jopa yli 15 vuosikertaa Rikospostia.
........

Omassa tervehdyksessään Pirkanmaan poliisilaitos ratsasi baarin asiakkaat ja antoi yleisön silittää hellyyttäviä poliisikoiriaan Roita ja Mustia. Poliisit saivat raikuvat aplodit koko väeltä.

"Kyllä huolellisesti ja asiallisesti tehty ratsia aina lämmittää sydäntä. Mekin kun yritetään kerhohuonettamme pitää siistinä, niin sitä osaa arvostaa, kun ratsiankaan aikana ei turhaan myllätä paikkoja vaan laitetaan lämpölamput ja viherkasvit takaisin paikoilleen. Monen monituista yötä kun meikämandolino hankaa veriroiskeita pois, niin se on sitten KRP:n rikospaikkatutkijankin kivampi tehdä työnsä " moottoripyöräkerholainen "Arttu" kiitteli poliisin toimintaa.

Poliisin vanhalla tutulla "Jartsalla" ja eläkkeellä olevalla rikoskomisario Reijo Suurnaulakeijopäällä riitti pöydässä keskusteltavaa yömyöhään asti. Miehet tuumivat rosmon ja pollarin suhteen olevan herkkä, toisinaan intensiivinenkin. Silti molemmat kunnioittavat toisiaan, ovathan molemmat piinkovia ammattilaisia.

"Toki näkemyserojakin tulee, esimerkiksi että oliko pahoinpitely törkeä vai ei, mutta usein näistä päästään kahvikupillisen äärellä yhteisymmärrykseen. Siinä on jokaisella ihmisellä kuitenkin se syyllisyyentunto syämmessä", Suurnaulakeijopää summasi.
........

Suomalainen alamaailma on rakennemuutoksen kourissa, mistä Poliisi-TV:n loppuminen on vain yksi esimerkki. Tavallista suomalaista rikollista huolettaa, että itänaapurista ja etelästä tulevat rikolliset vievät työt ja naiset.

"Ne ovat vetäneet työkulut niin alas, että ei meikäläinen pysty kilpailemaan tilauskeikoissa vaikkapa liettualaisten ja romanialaisten kanssa enää millään. Kyllä virkavallan pitäisi jotenkin puuttua rajapolitiikkaan ja maahanmuuttoon, että jokin järki saadaan tähän hommaan", huumeita ja autoja diilannut "Jukkis" valitteli.

"Jukkiksen" mukaan illan aikana screeneillä pyörineet piirroskuvat epäillyistä "toivat mieleen paljon hyviä muistoja viattomammista ajoista", jolloin rikostoveriin saattoi vielä luottaa ja rikos kannatti.

Juhlatilaisuus päättyi narikkaan, jossa osa vieraista poimi mukaansa jonkun toisen takin ja laukun. Varkaat poistuivat tilaisuudesta polkupyörillä.

Pet Shop Boysin ääniaalloista nousee diskogodzilla

Pet Shop Boys: Electric

Tulevaisuuden vanhainkodeissa pauhaa elektro. Siellä mammat ja papat tekevät robottiliikkeitä ja diilaavat jaxupillereitä vessassa. Eikä siihen mene edes kauaa, sillä Neil Tennant ja Chris Lowe käyvät jo kuuttakymmentä. Pet Shop Boys onkin oikeastaan jo Pet Shop Grandpas. Siniset ja valkoiset strobovalot vilkkumaan, tiukka etunoja rollaattorista ja tippa irti!

Ikärasismilla näet pyyhitään pöytää, kun Pet Shop Boysin ikinuoret herrat paukuttavat kaiuttimista tolkuttoman hienoa uutuuslevyään Electric. Sanokoot minua asiantuntevammat mistä konemusiikin tyyleistä on kyse, mutta omissa korvissani Electric soi puhtaan suoraviivaisena poplevynä.

 

Electric on täsmäase. Jos USA:n armeija soittaisi sitä Afganistanin vuoristossa, jopa talebanit rupeaisivat jammailemaan. Se on moderni, hauskalla tavalla 80-lukulainen ja varsinainen sähköjänis. Tempo ei putoa missään vaiheessa, biitti pitää, jytke jatkuu. Verratkaa huviksenne, miten paljon levyltä löytyy yhtymäkohtia Daft punkin tuoreeseen albumiin.

Electricillä Pet Shop Boys pitäytyy siinä, missä he ovat aina olleet likimain ylivertaisia. Brittiläisen hienostuneet, alakuloiset laulumelodiat yhdistettynä jykevään mutta pehmeään klubisoundiin tekevät Electricistä hikisen kesäyön diskogodzillan. Sitä pitää soittaa lujaa rähjäisellä ja ahtaalla klubilla, jossa tossut tarttuvat lattian tahmaan, ja jossa halvat käsilaukut sysätään pöydän alle ennen kuin rynnätään täyteen ammutulle tanssilavalle.

Electric rynnii alusta loppuun niin kovalla sykkeellä, etten oikein kehtaa nostaa siltä yhtä kappaletta. Olisiko se tärppi eeppinen Love is a Bourgeois construct, keinuva Bolshi, jyräävä Axis vai viikonlopun ylistys Thursday? Ei, sanon Fluorescent, jolla pojat skoolaavat jylhästi elämän turhuudelle:

"At midnight… it’s time for business
But who… will bear witness?
To your beauty and refrain
But how well you’ve played the game?" 

Fluorescent on niin täydellinen popkappale, että minulta tuli melkein itku. Huuh-huh. Välillä voi myös yrittää löytää levylle piilotettu Bruce Springsteen -cover. Mahtaakohan Brucekaan tunnistaa omakseen.

Kuvailisin albumin äänimaailmaa suureelliseksi minimalismiksi. Levy tulvii pieniä, herkkiä pop-oivalluksia, jotka lyödään syntetisaattoriin, sekoitetaan ja ammutaan sitten häikäilemättömällä voimalla maailmalle. Kokemus on kuin hapuilisi pimeässä ja törmäisi yhtäkkiä valonheittimen keilaan. 

Neil Tennant on kuulostanut aina ajattomalta ja kolealta, ikään kuin laulavalta cokisautomaatilta. Hänen eleetön ja kuiva äänensä leikkaa kappaleiden läpi laserin lailla. Tennant muistuttaa robottidandya, jonka hienostuneissa toteavissa säkeissä kehotetaan rakastamaan ja tanssimaan, unohtamaan ja tanssimaan. Lowe on tämän Penn & Teller -parivaljakon hiljainen mies, mutta ymmärtääkseni se todellinen velho.

Electricillä Tennant ja Lowe ovat kuin ne Fast Show'n aamutakkiset vanhemmat herrasmiehet, jotka tekevät juhlien jälkeen vielä huikean boolin ja keksivät samalla uuden musiikkityylin. It must be five o'clock somewhere. 

Vaikeasti kirjoitettu on hyvin ajateltu?

Tampereella osataan selkeä ilmaisu.

"Sisällöllinen ero on pieni, mutta tyylin voitto on suuri." Suurin piirtein näin äidinkieltä opettanut yliopistonlehtori napautti meille yhteiskuntatieteiden opiskelijoille reilut kymmenen vuotta sitten. Hän yritti epätoivoisesti pitää graduntekijöiden suomen kielen edes välttävällä tasolla ja saada heidät hiomaan ilmaisuaan. Luulen, että syvällä sydämessään hän tiesi kaiken työnsä valuvan hiekkaan.

Sitaatti putkahti mieleeni, kun flunssassa viruessani erehdyin lukemaan erästä uunituoretta yhteiskuntatieteellistä väitöskirjaa. Poikkeuksellisesti en laita lähteen linkkiä tähän, sillä tarkoitukseni ei ole suomia kyseistä työtä, vaan käyttää sitä ainoastaan esimerkkinä. Uskokaa pois, tyylilajissaan se ei suinkaan ole ainoa.

Väitöskirja oli, sanalla sanoen, lukukelvoton. Oli pakko kysyä: Onko minussa jokin vikana vai onko kaikki täyttä p****a? Lainaan sieltä täältä, makustelkaa rauhassa:

"Näin jälkiteollisen kontrolliyhteiskunnan – käsite, jota en vielä ollut löytänyt kyseisestä artikkelia kirjoittaessa – sukupuoliero neuvoteltaisiin uudelleen tai kumottaisiin, moninaiset poliittiset toimijat tai subjektit voisivat saavuttaa hegemonisen position, mikä kyseenalaistaisi myös hegemonisen vallankäytön ja maskuliinisen ruumiin liiton: biologiseksi ymmärretyn miehen ruumiin ja ideologisesti tuotetun maskuliinisuuden välinen ero on kastroitunut."

"Sukupuoli on nimenomaan yhteiskunnan yliminän kautta tuottaman heteromelankolian performointia osana Toisen diskurssia." 

"Sukupuolen kurinpidollinen tuotanto saa aikaan valheellisen, sukupuolta heteroseksuaalisuuden hyväksi vakauttavan rakennelman ja lisääntymisalueelle paikantuvan seksuaalisuuden sääntelyn. Harhaa tai illuusiota sisäisestä ja järjestäytyneestä sukupuoliytimestä, siitä, että olisi olemassa selkeä sukupuoliero, jako miehiin ja naisiin, pidetään yllä ennen kaikkea heteroseksuaalisella matriisilla."

"Kuten artikkelissa totean, Butler tarkastelee mahdollisuutta muodostaa vaihtoehtoinen imaginaarinen järjestys hegemoniseksi kutsumansa tilalle, joka kyseenalaistaisi niin ymmärryksemme ruumiimme morfologiasta, muoto-opista, kuin falloksesta etuoikeutettuna poliittisena merkitsijänä."
 

Siis mitä vittua? Pippeli etuoikeutettuna poliittisena merkitsijänä tietysti puhuttelee minua, olenhan mies. Tosin olen omallani lähinnä merkinnyt joskus kahdeksikon lumihankeen. Kovin paljon muuta en väitöskirjan kielikukkasista ymmärtänyt. Lauseet ovat täynnä kompuroivaa käsitehuttua, ja tuttuun sosiologiseen tyyliin passiivilla painellaan eteenpäin, jotta niin tekijä kuin jäisi mahdollisimman hämäräksi.

Väitän, että ainakin lainaamissani katkelmissa kirjoittaja käy sillä rajalla, onko hänen tekstinsä enää ymmärrettävää suomen kieltä. Missä tahansa muualla kuin yliopistolla edellisen kaltaisista epäselvistä virkkeistä saisi ympäri korvia. Väitöskirja sattuu vielä olemaan omalta tieteenalaltani, joten minun kai tulisi tajuta asiasta edes jotain. Anteeksi, mutta en tajua.
..........

Korostan, että ohut sivistykseni tai vaatimaton älykkyyteni ei tietenkään kelpaa mittariksi siihen, onko jokin väitöskirja onnistunut vai ei. Jos eteeni kannettaisiin fysiikan alan väikkäri, en suurella todenäköisyydellä ymmärtäisi siitä mitään. Se ei tarkoita, että väitöskirjan kirjoittaja tai edes minä olisin typerä. Jokainen voi kokeilla tietonsa rajoja katsomalla Helsingin yliopiston uusimpien väitösten otsikoita. Harvasta niistä maallikko käsittää edes mitä on tutkittu. Väitöskirjoja ei kirjoiteta Pihtiputaan mummolle vaan tiedeyhteisölle.

Mutta edellinen ei ole mikään puolustus sille, että kirjoittaja naputtelee toistasataa sivua läpipääsemätöntä tekstiä.

Mitä siis pitäisi ajatella, kun en saa väitöskirjan suomenkielisistä virkkeistä tolkkua? Missä menee raja, että tieteellinen teksti muuttuu joutavaksi jargoniksi? Kuinka monta kömpelöä uudissanaa tutkija voi ahtaa virkkeisiinsä?

Tieteen tehtävänä on valaista maailmaa, ei hämärtää sitä. Huonosti kirjoitettu on huonosti ajateltu. En ymmärrä, miten nämä kaksi tolkullista totuutta unohtuvat yliopistolla. Kun lukee tarpeeksi epäselvästi kirjoitettua tekstiä, tulee aika äkkiä mieleen ne keisarin uudet vaatteet. Onko sotkuisen sanamagian takana todellisuudessa jotain kovaa asiaa vai silkkaa höpsismiä? Haistan Himasen!

Yliopistolla oppii kirjoittamaan huonosti. Yliopistolla oppii käyttämään sanoja, jotka eivät tee maailmaa selkeämmäksi vaan hämärtävät merkityksiä. Pahimmillaan yliopisto tuottaa ja uusintaa hegemoniaa, jossa yksilöön performoidaan molaarisuutta, joka representoi erojen ensisijaisuutta korostavaa molekulaarisuutta ja vähemmistöksi tulemisen heteromatriisia. Ok, vedin tuon viimeisen virkkeen stetsonista (sanat tosin löytyvät kyseisestä väikkäristä). Mutta ymmärtänette pointtini.

Onnittelut silti väittelijälle ja terveisiä yliopistotutuille. Ainakin taas muistin, miksi sosiologian kirjojen lukeminen aiheutti viiltävää kipua otsalohkossa. Ja miksi flunssassa ei pidä lukea mitään maitopurkin tuoteselostusta vaikeampaa.

Äh, nyt olen ihan heteromelankolinen. Taidan lukea Ilta-Sanomista muutaman Porin Ässät -jutun. Siellä en ainakaan törmää tällaisiin lauseisiin:

"Erontuotanto perustuu negatiiviselle liikkeelle: ollakseen olemassa määrittyneenä, on olion kiellettävä vastapuolensa, ja ero, jonka kielto tuottaa, asettuu olion ulkopuolelle, olion ja sen vastapuolen väliin, jolloin identiteetti on rajoittumista ja paikantumista suhteessa toisiin, mutta se on myös dynaamista kieltoliikettä, joka tapahtuu toisten välityksellä."

Ettäs tiedätte.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin Makeannälkä ilmestyi pari kuukautta sitten. Se on kuin McEwanin oma Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaani. 1960-70-lukujen taitteeseen sijoittuvassa tarinassa konservatiivinen nuori nainen Serena Frome valitaan sihteeriköksi tiedustelupalvelu MI5:een. Tiedustelun maailma on miehinen ja avoimen sovinistinen, eikä Fromella ole juuri mahdollisuuksia päästä todellisiin agenttitehtäviin.

Kun tilaisuus sitten kuin ihmeenkaupalla tarjoutuu, Frome tarttuu toimeen. Hänestä tulee Makeannälkä-nimisen operaation kontaktihenkilö, joka värväää aloittelevia kirjailijoita heidän tietämättään läntisen maailman puolestapuhujiksi. Tällaisia mielipideilmastoon vaikuttavia operaatioita rahoittivat todellisuudessakin kylmän sodan aikana niin läntiset kuin itäiset tiedustelupalvelut. Fromesta tulee Thomas Haleyn taloudellinen sponsori peitesäätiön kautta. Frome tutustuu ensin Haleyn tarinoihin ja sitten mieheen itseensä ja ajautuu vähitellen vakoilun ja henkilökohtaisten ihmissuhteiden verkkoon, josta ei enää pääse pois.

McEwan kirjoittaa mestarillisesti pahaenteisiä tarinoita, joissa lukija tietää väijyvän traagisia käänteitä ja usein surullisen lopun. Hänen parhaita teoksiaan ovat esimerkiksi Vieraan turva ja Amsterdam. McEwanin romaaneista tekee kiehtovia päähenkilöiden itsekkäät motiivit ja hediän kylmät, laskelmoidut tekonsa. Edellisen romaanin Polte (2010) päähenkilö oli niin vastenmielinen lurjus, ettei hänelle toivonut kuin kylmää kyytiä. Myös Makeannälän Serena Frome on luutuneessa poroporvariudessaan hahmo, jolle McEwan varsinkin kirjan loppupuolella piruilee.

Joka tapauksessa McEwan kykenee loihtimaan hahmoja, joiden inhimilliset heikkoudet tunnistamme itsessämme. Hän laittaa henkilönsä tilanteisiin, jossa porvarilliset tavan ihmiset joutuvat ikävien valintojen eteen. Useimmiten he eivät selviä niistä puhtoisina. Lukija joutuu väkisin pohtimaan, mitä hän tilanteessa tekisi. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, McEwan johdattaa lukijansa jälleen niin kirjallisuuden kuin luonnontieteen maailmaan. Tällä kertaa McEwanin romaani ei valitettavasti sisällä 15 sivun mittaista millintarkkaa kuvausta kahden miehen välisestä squash-ottelusta.

Makeannälkä ei ole aivan sellainen täysosuma, mitä McEwanilta aina vähän kohtuuttomastikin odotan. Makeannälkä ei nappaa lukijaansa mukaan kuin vasta kirjan puolivälissä. Silloin McEwan saa kerronnan kunnolla liikkeelle ja tarina muuttuu psykologiseksi jännäriksi.

Kirja kärsii myös uskottavuusongelmista. Vaikka lemmensuhteet roihusivat tiedustelumaailmassakin (ja mitä Supo-juttuja olen lehdistä lukenut, roihuavat edelleen!), päähenkilön intiimit irtosuhteet itseään vanhempiin miehiin kuulostavat seikoilta, jonka vuoksi hänet olisi hyllytetty tiedusteluhommista. Neiti Frome ei vaikuta kovin pätevältä tiedusteluvirkamieheltä, sillä hänellä on jatkuvasti vaikeuksia pitää pikkuhousuja jalassaan. Olen huomannut, että yllättävän monet vanhenevat mieskirjailijat kirjoittavat romaaneihinsa seksinnälkäisiä nuoria naisia, jotka ihastuvat ikääntyneisiin, kirjallisesti sivistyneisiin miehiin.

Jos Ian McEwania ei ole vielä lukenut, kannattaa ehkä aloittaa miehen aikaisemmista romaaneista kuten Sovitus, Ajan lapsi tai Ikuinen Rakkaus. Kylmän sodan agenttiromaanina McEwanin aiempi Viaton (1990) on Makeannälkää tehokkaampi teos.


Kirja-arvio Ian McEwan Makeannälkä

Kolme väriä Batman

Pimeä talvi saa Yön ritarin vakavaksi.

Pyhä markkinavoima! Ohjaaja Christopher Nolanin komea Batman-trilogia ilmestyi boksina sopivasti ennen joulua. Batman Begins (2005), Yön ritari (2008) ja Yön ritarin paluu (2012) ovat vakavahenkisiä sarjakuvafilmatisointeja. Nolanin lepakkoelokuvien ilme muistuttaa pikemmin rikoselokuvia kuin kirkkaissa pääväreissä loistavia sarjakuvafilmejä. Toki Tim Burton oli filmannut "synkän" Batmanin jo vuonna 1989, mutta hänen tulkintansa oli sydämeltään pulp-henkinen: "Hei, kamoon, sarjiksiahan nämä vaan ovat" Tällainen lähdemateriaalille virnuilu puuttuu Nolanin lepakkomieselokuvista kokonaan.

Nolanin Batman-trilogiaa voikin aivan yhtä hyvin kuvata sanoilla "eeppinen, synkkä ja koskettava" kuin "pöhöttynyt, meluisa ja muodoton". Ymmärrän molempia näkökantoja.

Monien makuun Nolanin Batman-filmit ovatkin turhan tosikkomaisia. Heidän terveen Batman-suhteensa on pilannut 1960-luvun tv-sarja, jossa pömppömahainen Batman (Adam West) ja Ihmepoika (Burt Ward) seikkailivat ihonmyötäisissä sukkahousuissa. Sarja on hyväntuulisessa camp-hengessä aidosti hauska. Sarjakuvapiirtäjä Bob Kanen jo 1930-luvulla keksimä rikoksentorjuja taipuu niin hippihöyryiseksi trippailuksi kuin synkkämieliseksi taruksi kajahtaneesta miljonääristä.

Alun perin sarjakuva oli julmanpuoleinen, ja esimerkiksi Yön ritarissa Batmanin arkkivihollista Jokeria näytellyt Heath Ledger haki hahmonsa ääriviivat aivan ensimmäisistä sarjakuvista. Nolan siis sekä uudisti Batmanin että palasi aineiston alkulähteille trilogiassaan. Menestys tarkoitti samalla, että aivan liian moni sarjakuvafilmatisointi halutaan nyt tehdä "vakavaksi". Naamioidut miehet sukkahousuissa (tai nykyään pitäisi kai sanoa megginsseissä) kun ovat pohjimmiltaan hiukan höpsöjä.
.......

Nolanin Batmanit ovat kuin väritrilogia, järjestyksessä ruskea, sininen ja harmaa Batman.

Batman Begins on sävyltään maanläheisen ruskea ja kertoo Batmanin syntytarinan uudella tavalla. Batman begins on mielestäni trilogian kerronnaltaan sarjan näppärin ja sujuvin elokuva. Se keskittyy Bruce Waynen (Christian Bale) kasvutarinaa vanhempiensa surmaa surevasta nuoresta miehestä naamioituneeksi rikoksentorjujaksi.

Yön ritari on kylmänsininen, Michael Mannilta tyylinsä lainannut comic noir, lajityyppinsä ehdoton huippu. Se on sarjakuvafilmi ihmisille, jotka eivät edes pidä sarjakuvafilmeistä. Näen elokuvassa vaikutteita etenkin kahdesta klassikosta, Likaisesta Harrysta (1971) ja Heatista (1995). Yön ritari on trilogian magnus opus, se on kaikkea mitä supersankarielokuvalta voi vaatia. Se on aidosti jännittävä, tyylikäs, hauska, täynnä toimintaa, hienoja vimpaimia. Ja silti siinä on sydäntä ja luonnetta.

Ennen kaikkea Yön ritarissa on kunnon kelmi. Batman kohtaa vihdoin Jokerin, joka "haluaa vain nähdä maailman palavan". Tarut vaativat aina kunnon pahantekijän, mikä käsikirjoittajilta unohtuu aivan liian usein. Mitä olisi Star Wars ilman Darth Vaderia, Jurassic Park ilman tyrannosaurus rexiä tai Taru sormusten herrasta ilman .... no, sitä kummaa freudilaista liekehtivää "silmää"? Ledgerin Jokeri on niin mainio pahantekijä, että välillä sitä melkein haluaisi olla hänen puolellaan. Batman Begins ja Yön ritarin paluu kärsivät armotta siitä, ettei niissä Batmanille ole samanlaista vastustajaa kuin Jokeri.
.........

Yän ritarissa Nolanin Batman-saagan isot teemat ovat selvimmin ja mielenkiintoisimmalla tavalla esillä. En halua älyllistää liikaa suuren budjetin toimintaelokuvia, mutta usein ne (ehkä tahattomasti) kertovat jotain omasta ajastaan, jopa paremmin kuin niin sanotut vakavat elokuvat. Yön ritarin maailma on moraalisesti arveluttavan kylmä, jopa siellä täällä ihmisvihamielinen.

Batman muuttuu fasistiksi, ja Jokeri on anarkisti. Batmanista tulee itse itsensä nimittämä vartija, joka salakuuntelee kaikkien telekommunikaatioyhteyksiä ja pahoinpitelee heikompiaan kuin Yhdysvaltain hallitus ikään. Jokeri puolestaan räjäyttelee asioita ilmaan ja tappaa ihmisiä vain näyttääkseen kaiken perimmäisen järjettömyyden. Molemmat kaverit ovat omalla tavallaan sekaisin. Koko elokuvasarjan avainkohtauksessa ja yhdessä viime vuosien ylipäätään intensiivisimmistä ja älykkäimmistä toimintaelokuvakohtauksista Batman ja Jokeri kuvataan lähes yhtä vastenmielisiksi sosiopaateiksi:

Elokuvan rikolliset ovat pelkureita, ja poliisit moraalisesti häilyviä. Jopa Gotham Cityn tavalliset asukkaat kuvataan varsin epämiellyttäväksi väeksi. Ja tarinan ainoa varsinainen sankari Harvey Dent vajoaa murhamieheksi. Mitä useammin olen elokuvan nähnyt, sitä kiehtovammin se mielestäni kommentoi maailmanpolitiikkaa ja moraalikäsityksiämme, sekä elämää terrorismin, jatkuvan valvonnan ja nihilismin aikakaudella. Se kuvaa ihmiset sivistyksen valepuvussa, jonka alta paljastuu nopeasti itsekkäitä ja moraalittomia ajatuksia. Mutta kuten sanoin, en halua yliälyllistää toimintaelokuvaa.
........

Batman-trilogian päättävä Yön ritarin paluu on harmaasävyinen järkäle, Nolanin omin sanojen mukaan sotaelokuva. Se on lähes kolmetuntinen, pöhötaudista kärsivä seikkailuelokuva, ja samalla  kolmesta elokuvasta "sarjakuvamaisin" ylilyövine juonenkäänteineen ja karikatyyrisine hahmoineen. Jo Yön ritarissa alkoivat näkyä Nolanin helmasynnit. Hänellä on paha tapa ahtaa elokuviinsa aivan liian paljon henkilöitä ja juonenkäänteitä ja osoittaa olevansa katsojaa nokkelampi tarinoitsija. Yön ritarin paluussa raivostuttaa eniten käsikirjoituksen lukemattomat aukot, jotka herpaannuttavat katsojan elokuvan taikapiiristä. Elokuva ei missään nimessä ole huono, se ei vain pärjää kahdelle ensimmäiselle osalla.

Elokuvan alkupuoli pysyy vielä hienosti kasassa, eikä muistuta juuri lainkaan supersankarielokuvaa. Vain Nolan saisi studiolta luvan tehdä Batman-elokuvan, jossa on näin vähän Batmania! Batmanin alter egosta Bruce Waynesta on tullut Howard Hughesia muistuttava erakoitunut ja kajahtanut miljonääri. Jos Hughesista joskus tehdään uusi elämäkertaelokuva, Bale sopisi rooliin paljon paremmin kuin pullaposkinen Leonardo DiCaprio, joka näytteli Hughesia The Aviator -elokuvassa. Erityismaininta täytyy antaa Anne Hathawaylle, joka näyttelee mahtavasti ja hauskasti Kissanaista. Hän on moraalisesti häilyväisen jalokivivarkaan roolissaan kuin rötöstelevä Audrey Hepburn. Söpö, pisteliäs ja petollinen.

Harmillisesti elokuvasarja loppuu Nolanille epätyypillisesti eli turhan selittävästi, eikä tehokkaasti kuten useimmat hänen filmeistään. Nolan kuuluu niihin ohjaajiin, jotka saavat minulta yleensä yhden tähden lisää viimeisten minuuttiensa takia. Nyt elokuva olisi pitänyt ehdottomasti lopettaa Michael Cainen ilmeeseen. Ne, jotka ovat elokuvan nähneet, tietävät mitä tarkoitan.


Elokuva-arvio: Christopher Nolan: Yön ritari -trilogia.

Django verellä soi

Herkkää vatsaani kouraisi, kun kuulin Quentin Tarantinon käsikirjoittavan ja ohjaavan lännenelokuvan nimeltä Django Unchained. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa olen näet alkanut inhota Tarantinon filmejä.

Tarantinon edelliset elokuvat Kill Bill 1&2, Deathproof ja Inglorius Basterds ovat visuaalista sillisalaattia, jossa täysin yhdentekevät ihmisen karikatyyrit tekevät toisilleen väkivaltaa. Muutamia hienoja kohtauksia lukuun ottamatta ne ovat kammottavia tekeleitä. Jopa niiden ääniraidat ovat täynnä sattumia, vaikka moni vaalinee ajatusta Tarantinosta erehtymättömänä leffatiskijukkana. Niin, mitäs biisejä siinä Death Proof -albumilla olikaan...?

Tarantinon sanotaan tekevän "elokuvia elokuvista". Koko 2000-luvun hän on leiponut kakun samalla, ennalta-arvattavalla tavalla. Hän valitsee b-elokuvagenren ja tekee sen pohjalta oman versionsa, jossa hyödyntää lajityypin kliseitä ja konventioita. Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa leffasnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä. Tarantino harrastaa eräänlaista leffakannibalismia. Hän ahmii b-luokan elokuvia tehdäkseen a-luokan elokuvan. Tarantinolla on ilmiömäinen kyky tehdä valikoitunutta makua vaativista pulp-aineksista kiiltäviä, suurta yleisöä miellyttäviä kassamagneetteja.

Suurin ongelmani Tarantinon tuotteiden kanssa on, että hänen uusimpien elokuviensa henkilöt ja heidän kohtalonsa eivät liikuta minua millään lailla. Ne ovat tyylissään niin itsetietoisia, jopa omahyväisiä, etten osaa keskittyä itse tarinaan. Taidan vain olla liian tosikko nauttiakseni tarantinolaisesta lajityyppivirnuilusta, jossa katsojalle vinkataan koko ajan silmää. Kun katsojana minulle muistutetaan jatkuvasti, että nyt ei ole tosi kyseessä, koko elokuvan luoma illuusio tuntuu yhdentekevältä. Itse haluan mennä elokuvateatteriin kuin taikapiiriin. Haluan salin pimeydessä eläytyä, jännittää, iloita ja surra. Elokuvissa saa vapaasti tuntea pikkupoikamaista riemua räjähdyksistä, takaa-ajoista ja siitä, kuinka paha saa palkkansa epäeettisellä tavalla. Elokuvissa haluan uppoutua mielikuvitusmaailmaan, en seurata leffaintoilijan leikkisiä viittauksia. Tarantinon myöhäisemmillä elokuvilla on mediatutkimuksen opiskelijan kolkko sielunmaisema. Tai sitten vain nautin enemmän Suuren pakoretken (1963) ja Rautaristin (1977) kaltaisista aidosti rehvakkaista sotaelokuvista kuin Inglorious Basterdsista.

Tarantinon 1990-luvun elokuvista pidän edelleen. Ehdoton Tarantino-suosikkini Reservoir Dogs on tinkimätön kuvaus epäonnistuneen ryöstön jälkiseuraamuksista. Se on vuoroin julma, hauska ja ahdistava, mutta koko ajan tyylikäs. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Jackie Brownin vahvuus ovat loistavat näyttelijät ja elokuvan lempeä suhtautuminen päähenkilöihinsä. Pulp Fiction on Pulp Fiction, siitä lienee jo sanottu kaikki.

......

Lähdin siis katsomaan Django Unchainedia ristiriitaisin odotuksin: inhoan Tarantinon uusimpia elokuvia, pidän suunnattomasti lännenelokuvista. Djangon muhkea 166 minuutin kesto hirvitti etukäteen. Onneksi Django etenee niin vauhdikkaasti, etten uupunut kesken kaiken. Silti siitä olisi voinut hyvin leikata melkein tunnin pois. Niin alussa kuin varsinkin lopussa on tolkuttomasti tyhjäkäyntiä. "Lopussa" olin jo nousemassa paikaltani, kun elokuva jatkuikin vielä puolisen tuntia. Eikö yhdessäkään Hollywood-studiossa ole enää jäljellä kiukkuisia ja pihejä tuottajia, jotka saksivat ohjaajien löysät ensiversiot yleisöystävällisiin mittoihin?

Django ei ole alkuunkaan niin huono, kuin ohjaajan edelliset elokuvat. Siitä ehkä puuttuvat ne täydelliset tarantinolaiset hetket, mutta se on mukaansatempaava ja sisältää hienoa elokuvakerrontaa. Plantaasien kosteanhikinen tunnelma ja tulitaistelujen kaoottisuus välittyvät popkornipurnukalle saakka. Toimintakohtaukset ovat parasta Tarantinoa aikoihin. Klassikko-westernien kaihoisaa aavan preerian tuntua ei tavoiteta, eikä liioin makaroni-westernien karua pölyisyyttä, mutta se ei sittenkään haitannut.

Roolitukset ovat Tarantinolla aina kohdallaan, ja hän saa näyttelijät tekemään hyviä suorituksia silloinkin, kun käsikirjoitus on vähän sitä sun tätä. Nimenomaan näyttelijöiden takia pidinkin elokuvasta. Mahtavalla Christopher Waltzilla on varmaan puolet elokuvan kaikista repliikeistä. Nimiroolissa aina cool ja monialainen Jamie Foxx näyttää Thelonius Monkilta, joka on vaihtanut pianon pistooliin. Foxxissa on karismaa, jota vähäsanainen, hiukan yksipuolinen rooli vaatii. Leonardo DiCaprion poikamainen naama sopii kerrankin hänen rooliinsa ilkeänä tilanomistajana. Valitettavasti Kerry Washingtonille (sic!) ei naispääosassa jää oikein muuta kuin avuttoman söpöläisen rooli.

......

Vasta elokuvan loputtua tajusin, että Djangosta puuttuvat monet tarantinolaiset tavaramerkit. Minua ratkaisu miellytti, moni Tarantino-fani saattaa pettyä. Djangoa ei ole jaettu "hauskasti" lukuihin, se etenee kronologisesti, takautumat ovat harvassa, ja ne ovat lyhyitä. Juuri takautumiin sattuu Djangon emotionaalisesti ja elokuvallisesti tehokkaimmat hetket. Ne ovat raakoja, mutta herättävät tunteita, käyvät sydämeen.

Takautumissa vilahtava elokuva on oikeastaan se, jonka olisin halunnut nähdä: vakava, eeppinen ja kauniisti kuvattu tarina orjuuden julmuudesta ja vapauden kaipuusta. Kunpa Tarantino olisi tehnyt tästä oman Schindlerin listansa. On tietenkin toivotonta odottaa Tarantinolta vakavahenkistä elokuvaa. Tällaisenaan Django ei sano orjuudesta muuta kuin tuhat kertaa sen n-sanan. Esimerkiksi Samuel L. Jackson näyttelee loistavasti hahmoa, jonka avulla olisi voitu tarkastella orjayhteiskunnan valta-asemia (ja miksei samalla Hollywood-filmien stereotypioita afroamerikkalaisista), mutta valitettavasti Tarantinoa ei sellainen kiinnosta. Väkivaltakuvauksissaan Django on varsin säyseä verrattuna siihen, mitä orjille saatettiin tehdä tuon ajan Amerikassa. En tosin usko, että Amerikassa oltaisiin vielä valmiita suuren budjetin elokuvaan, joka näyttäisi noita kaameuksia pitkästi ja hartaasti.

Django on kummallinen sekoitus kieli poskessa tehtyä kostotarinaa, puskakomediaa (kyllä, Klu Klux Klanin heput ovat hölmöjä punaniskoja), palkkionmetsästäjistä kertovaa länkkäriä ja yritys kertoa jotakin todellista yhdestä Yhdysvaltain historian likaisimmasta luvuista. En keksi tähän hätään parempaa vertausta kuin jos Terence Hill ja Bud Spencer ilmestyisivät yhtäkkiä nujakoimaan Armottomaan (1992). Lopputulos on sisällöllinen sekamelska, jota pitää koossa vain Tarantinon estetiikka.

Musiikki on jälleen tärkeä osa tarantinolaista tarinankerrontaa, ja hienoja kappaleita ohjaaja on poiminut levyhyllystään mukaan. Ennio Morriconen musiikilla ei voi mokata, mutta ei sen käyttö tunnu myöskään kovin raikkaalta saati rohkealta. Paremmin toimivat hiphop-pätkät, joista tulee mieleen australialaisohjaaja Baz Luhrmannin tapa käyttää musiikkia. Koko elokuvan ajan kuullaankin juuri sellaista musiikkia kuin Tarantinon elokuvissa pitääkin kuulla. Jazz-diggareille tiedoksi, että monet Tarantinon kuvista tuovat mieleen 1960-70-lukujen Atlantic-levy-yhtiön kansista. Mutta varastihan Hitchcockin kuviaan maalauksista. Näköjään Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa myös musiikkisnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä.

Helmikuun manifesti

Kuvan talvi liittyy tapaukseen.

Talvi on yksi paskiainen. Se on ruma kuin merikrotti, leppymätön kuin inkvisitio, kylmä kuin kuninkaallinen aviovuode. Jos talvi olisi ihminen, se olisi Josif Stalin.

Talvi on varpaiden yt-neuvottelut.
Talvi on vaikeneva telakka.
Talvi on Moolokin kita.
Talvi on umpeutuva latu.

....

Vuodenaika-arvioni kriteerit ovat jälleen 1) kyseisestä vuodenajasta pitävät ihmiset 2) vuodenajan tuottamat antimet 3) vuodenajan sääolosuhteet sekä 4) vuodenajan harrastemahdollisuudet.

Talvesta pitävät ihmiset

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää? Talvi-ihmiset eli talvikset ovat rusoposkisia reippailijoita, jotka käyttävät taajaan sanoja "pirtsakka", "sivakoida" ja "vanttuut". He pitävät päässä "pipaa" ja jaloissa "huopikkaita", jotka kostuessaan haisevat matkalaukkuun unohtuneelta ranskalaiselta juustolta. Talvikset hokevat virkettä "keli on vain pukeutumiskysymys" ja rynnivät sauvat pystyssä maastoon.

Talvipuistossa ihmisen pitää varoa latufascisteja. Vaikka seisoisi kuusen alla umpihangessa, eikö sieltä risukosta kohtsillään pömpsähdä esiin kuurapartainen kiukkupussi, joka vaatii kiroillen latua. "Havuja, perkele!" Samat latufascistit kiusasivat muita jo lapsina. Hiihtämään piti mennä vaikka ei ollut hankea, oli vain hallaa. Jos poloinen lapsi ei omistanut suksia, hänen piti ottaa koulun varastosta Krimin sodan aikaiset puusukset.

Korvia raastavalla kisailullaan talvikset häiritsevät viattomien ohtojen talviunia ja metsiemme likinäköisten piikkipallerojen, siilien, talvihorrosta.

Onneksi rusettiluistelijat ja retkiluistelijat ovat mukavaa porukkaa.

Pisteet 1/5


Talven antimet

Talvella voi käydä lihapiirakalla tai pilkillä. Lihapiirakat ovat useimmiten vetisiä, ja roiskunutta sinappia on vaikea saada irti toppatakin tekokarvakauluksesta. Grillien henkilökunnan pitäisi tuntea enemmän ammattiylpeyttä valmistaessaan lihiksiä. 

Pilkkiminen on suomalainen muoto meditaatiosta. Pilkkiminen on tapahtuma, jossa keski-iän ylittänyt mies istuu toppahaalareissa pikku jakkaralla vaiti aina ambulanssimiesten tuloon asti. Pilkkimisen lajeista värikoukkupilkintä sopii ruotoisten ahventen pilkintään. Tapsipilkinnällä tarkoitetaan pilkkimismuotoa, missä pilkin jatkeena on siiman päässä yleensä mormuska (KVG). Jos tapsipilkinnässä roskakala ei syö, pilkkijä voi mutustella syötteinä käytetyt kärpäsen toukat.

Kuten jo laulussa lauletaan, talvella nälkää näkee muurari, maalari ja hanslankari – ja linnassa lihoo hamppari.

Etelän eksoottisista herkuista pitäville varoituksen sana: Talvinen lumirulla ei ole tarkoitettu syötäväksi toisin kuin aura- tai fetarulla.

Pisteet 0/5


Talven sääolosuhteet

Talvisäässä yhdistyvät groteskilla tavalla pimeys, pakkanen ja liukkaus. Talvella halkeilevat vesiputket ja päänahat. Termisen talven aikana vuorokauden keskilämpötila pysyttelee nollan alapuolella, Atlantilta lauhaa suojasäätä tuovat matalapaineet, jolloin on yleensä pilvistä, sataa vettä tai räntää ja tuulee kovaa. Suomen kylmin mittaustulos, miinus 51,5 astetta, saavutettiin Kittilän Pokassa 28.1.1999. Ilmatieteen laitoksen mukaan vuonna 1968 terminen talvi kesti pisimpään, Sodankylässä ja Inarissa talvi jatkui peräti 230 vuorokautta. Ei ollut helppoa olla suomalainen hippi tuona kuuluisana vuonna. Perimätiedon mukaan voikukkia saatiin seppeleeseen vasta juhannusviikolla. 

Talvella tuntuu, että koko ajan on väärät tai epämukavat vaatteet päällä. Julkisissa kulkuneuvoissa puhaltaa reiteen kuumaa ilmaa, mutta raajat ovat kohmeesta tunnottomat. Pysäkille päästessä ihminen on hiestä märkä, mutta loppumatkalla hiki jäätyy jataas tulee kylmä. Parrassa on kuuraa. Mahla ei valu, vain räkä valuu.

Pitkät kalsarit syyhyttävät ja hiertävät persvaossa. Sisällä jalkoja kuumottaa talvisaappaissa, ja villapaita kutittaa kaulasta ja käsivarsista. Ainoat kelvolliset vaatteet talvella olisivat turkikset, mutta niihin pukeutumalla on alati vaarassa tulla tuhrituksi spray-maalilla, mikäli eksyy yli sadan jaardin päähän Stockmannin Herkusta.

Kylmyyttä pahempaa on silti läpitunkematon pimeys. Suomi on maa, jossa D-vitamiinit huuhdotaan alas yhden tähden jallulla. Töihin lähtiessä on pimeää ja töistä tullessa on pimeää. Jos ei ole töitä, masentaa vielä enemmän. Kuluvan talven pimeimpänä päivänä 21.12.2012 päivän pituus oli nykyisen pääkaupungin Helsingin korkeudella 06:54 tuntia. Porvarillinen hämärä alkoi kello 08:11. Porvarillinen hämärä vallitsee, kun auringon kiekon yläreuna on juuri painunut horisontin alapuolelle ja sen keskipiste on korkeintaan 6 astetta horisontin alapuolella. Auringonlasku oli kello 15:58. Pimeys alkaa virallisesti, kun aurinko on 18 astetta horisontin alapuolella.

Pisteet 0/5


Talven harrastemahdollisuudet.

Valtaosa talven harrastuksista on joko masokistisia (avantouinti, pilkkiminen, laskettelu) tai tylsiä (sudoku, virkkaus, sanaristikot). Osa on molempia (murtomaahiihto). Esimerkiksi uusi, ohimenevä trendi on lumilautailu, jossa laskijan jalkoihin sidotaan muovilauta ja hänet työnnetään alamäkeen. Sitten kaarrellaan loivasti vasemmalle ja oikealle, kunnes saavutetaan monttu. Tätä kutsutaan jostain syystä urheiluksi. Kuulkaas te half-paipistit ja slope-stylistit, 50 kilometrin perinteinen hiihto on urheilua.

Lumisotaa en suosittele kenellekään. Lumipallo, jossa on soraa, saattaa silmään osuessaan aiheuttaa sokeutumisen. Lumessa saattaa olla myös koirankakkaa, sillä koiranomistajat ovat talvisin liikkeellä laisser-faire-meiningillä.

Televisiosta ei voi katsoa edes Keski-Euroopan mäkiviikkoa, sillä suomalaiset hyppääjät ovat nykyään niin surkeita.

En laske itsetuhoisuutta harrastukseksi, joten jätän juopottelun, murjottamisen ja moottorikelkalla jäihin ajamisen tässä yhteydessä harrasteiden ulkopuolelle.

Pipolätkä on kivaa.

1/5

...............

Lopullinen arvio. Pisteet 2/20. "Talvi, miksi?"

JK. Lue myös Sinisen Zeppeliinin koskettava ja elämänmakuinen arvio syksystä eli Lokakuun vallankumous.

Uusi Hesari on tuhti tabloidi

Kuvan toimittaja ei liity HS-tabloidin tekoon.

Helsingin Sanomain ensimmäinen tabloidikokoinen lehti ilmestyi viime tiistaina. Ihminen on siitä kumma otus, että sitä ärsyttävät muutokset. Kun asioiden järjestystä, käyttötapaa tai ilmettä muutetaan, seuraa hampaidenkiristystä: Miksi tämä ei toimi kuten ennen? Miksi tämä näyttää erilaiselta? Miksi hyvä asia pilattiin? Meitä kiukuttaa, sillä joudumme vaivaamaan aivojamme asiassa, josta ennen selvisi rutiinilla.

Uusi Hesari on tuhti tabloidi. Olen lukenut arkipäivien sekä viikonlopun painokset. HS-tabloidi ei todellakaan ole mikään "sanomalehti mallia Cajander". Noloa myöntää, mutta lehti tuntuu varsinkin arkiaamuna sisällöltään liian painavalta.Tämä on tietenkin kuin haukkuisi ravintolan annoksia liian suuriksi. Olisi kiinnostava tietää, miten juttujen pituudet ja niiden kokonaismäärä muuttuvat, kun tabloidi tulee tavaksi.

Tabloidi on toimivin sanomalehden koko. Tarpeeksi iso, jotta siinä voi tehdä kunnollista kuvajournalismia ja "revitellä" juttuja. Tarpeeksi pieni, että sitä voi lukea kaatamatta kahvia syliinsä. Tabloidin myötä vähenee myös sivujen karkailu tuulen mukaan, jota tapahtuu kesäkuukausina. Olen myös aivan varma, että tällainen päätuotteen kokonaisvaltainen uudistus tekee mille tahansa organisaatiolle hyvää.

.........

HS-tabloidia lukiessa syntyy vaikutelma tuotteesta, joka on suunniteltu käytettäväksi HS:n verkkopalvelun ja muiden netin uutispalveluiden rinnalla. Tabloidi keskittyy taustoittavaan ja maailmaa selittävään aineistoon, ja nettisivuilla raportoidaan melkein lennossa siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Jonkin sortin uutisaddiktina seuraan pitkin päivää Ylen, HS:n ja Ilta-Sanomien verkkopalveluja. Reippaat pari vuotta on tuntunut, että aamun lehdissä on todella paljon jo lukemiani juttuja tai pelkästään vanhentuneita juttuja. Netti on nopeuttanut uutisvirtaa niin paljon, että jopa illan televisiouutiset tuntuvat välillä pelkältä läpiluennalta menneistä tapahtumista. Uutislähetyksiä on miltei taukoamatta. Uusi on yhä lyhyemmän aikaa uutta.

Aiemmin sanomalehti yritti (ja ehkä jopa pystyi) välittämään kerran päivässä kaiken sen, mikä oli sinä päivänä tietämisen arvoista. Nyt sanomalehden perusajatusta reivataan siihen suuntaan, että sanomalehti tuottaa osan päivän uutisista ja vieläpä tietyntyyppisestä näkökulmasta. Uudessa HS-tabloidissa on paljon uutisanalyysia ja kommenttikirjoituksia. En ole mikään "toimittaja kertoo sinulle miten asia on" -juttujen enkä varsinkaan kolumnien ystävä, mutta uudessa HS-tabloidissa ne ovat olleet laadukkaita. Pidän HS-tabloidissa erityisesti pääkirjoitusaukeamasta. Siinä on mannermaista arvokkuutta, joka tietysti tarttuu lukijaan. Lauantaiesseen kaltainen juttumuoto toimi hyvin ja näytti graafisen kauniilta.

Monet lukijat pelkäävät, että koon muutoksen mukana Hesarin sisältö kevenee ja "hölmistyy". Yhtä järkevää olisi väittää, että juttu on älykkäämpi jos sen fonttina on Times eikä Arial. Olen näiden sisällön kevenemisestä huolestuneiden lukijoiden kanssa eri mieltä. Ainakin näissä ensimmäisissä HS-tabloideissa on ollut runsaasti pureskeltavaa, enemmän kuin vanhassa päivän Hesarissa. HS-tabloidi on pohtivan miehen broadsheet.

Voi olla, että sisältömuutokset muuttavat myös lukijoiden lukutottumuksia. Ehkä aamun sanomalehdestä tulee illan sanomalehti. Sellainen, jonka parissa sivistytään ja rauhoitutaan. Se on hieno ajatus, sillä silloin sanomalehti tunnustautuu reilusti hitaan journalismin välineeksi. Edellistä ikävämpi vaihtoehto on, että ihmiset eivät enää illalla jaksa syventyä asioihin, jotka julkaistiin jo kauan sitten aamulla. Kuluttajina suhtaudumme mediasisältöjen tuoreuteen yhtä hysteerisesti kuin elintarvikkeiden tuoreuteen. Kuinka moni heittääkäään aivan hyvän elintarvikkeen pois vain, koska sen viimeinen käyttöpäivä on jo mennyt? Malttamattomat median kuluttajat ohittavat huoletta sisällön, jota he pitävät vanhentuneena.

.........

Tabloidin haaste on, että kun päivän lehden painottuu taustoittaviin juttuihin, lehdestä tulee raskassoutuinen. Tätä tarkoitin, kun valittelin alussa sisällön painavuutta. Kuinka monta mietiskelevää juttua lukija jaksaa päivittäin kahlata läpi? Taas lukijan omatunto soimaa. Ja ainakaan vielä en osannut silmäillä päivän tabloidista suurta kuvaa. Lehti tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.

Ansaituista kehuista huolimatta olin hiukan pettynyt ensimmäisiin HS-tabloideihin. Ne eivät vaikuttaneet kovin raikkailta etenkään ilmeeltään. Vaikutelma oli ennen muuta tasapaksu. Oli vaikea erottaa, mitkä olivat avausjuttuja, ja mikä aineisto oli tärkeämpää kuin jokin toinen aineisto. Ehkä sattui vain hiljainen uutisviikko. Saa nähdä, miten HS-tabloidi taipuu, kun maailmassa tapahtuu jotain todella suurta ja yllättävää.

Jos jotakin uudesta tabloidista toistaiseksi puuttuu, se on visuaalisuus ja kuvajournalismi. Toivottavasti tulevaisuudessa tabloidissa on tilaa kuville, joissa kerrotaan tarinoita ja välitetään tunnelmia. HS on mielestäni aina ollut pitkän askeleen edellä muita kuvien käytössä. Siksi ihmetyttää, että uusi HS-tabloidi on ilmeeltään niin laimea ja tukkoinen. Perusväritys on kalpean siniharmaa. Ehkä tässä on pelätty "iltapäivälehtimäisyyttä" ja lähdetty liian varovasti liikkeelle. Arvokkuutta tavoiteltiin, saatiin uneliaisuutta. Ripaus iltapäivälehtien energisyyttä ei olisi haitaksi, vaikka töölöläisrouvilla menisi skonssi väärään kurkkuun. Viikonlopun lehdissä oli toki muutamia hyvin kauniita sivuja. Tabloidiin mahtuisi varmasti enemmän myös piirrosgrafiikkaa peribrittiläiseen tyyliin. Hesarilla on loistavia kuvittajia.

..........

Aina erinomaiset kaupunkisivut olivat mielestäni väärässä paikassa ja hiukan piilossa. Eikö tätä paikallisuutta kannattaisi korostaa etenkin nyt, kun lukijat ovat hämillään kuin IFK:laiset valomerkin aikaan? HS:n uudet urheilusivut eivät tunnu kovin vereviltä jos vertaa esimerkiksi Ilta-Sanomien urheilusivuihin, joissa on rytinää ja kontaktia. Hesarin urheilusivuille sopisi lähinnä kriketti, petankki ja esteratsastus. Viikonlopun Zlatan-juttu oli noin vuoden verran myöhässä. Toivottavasti urheilulle on luvassa enemmän tilaa. Lieneekö kyse sitten siirtymisestä nopeasta journalismista hitaaseen, mutta tuntui, että valmiimpia olivat kulttuurin ja sunnuntain osiot. "Ripeimmät toimitukset" pärjäsivät HS-tabloidissa ainakin alussa heikoiten. Tämä on sääli, sillä olen klassisen kolariuutisen suuri ihailija.

Lukijalle HS:n tabloidi ei ole enää yksi lehti vaan kokoelma lehtiä, sillä entisistä osioista on tullut liitteitä. Tämä on varmaan ihan kelpo käyttöliittymäuudistus, kun siihen tottuu. Lauantain lauantai/tiedeliite jäi askarruttamaan, sillä en oikein ymmärtänyt sen fokusta. Onko se jokaviikkoinen liite? Onko aihe aina tiede? Ehkä olisi pitänyt lukea ne käyttöohjeet. Tässä taitaa olla meneillään "work in progress" eli muoto selkiytyy lähiviikkoina. Ei lehtiuudistus tule kerralla valmiiksi.

Tärkeimmistä eli sarjakuvista vielä sananen: Kahtena ensimmäisenä päivänä en löytänyt Fingerporia sitten millään! Eikö niitä saisi lehden alkuun tai loppuun? Kiitokset Lassin ja Leevin julkaisusta.

Vuoden 2012 epäparhaat

Sininen Zeppeliini listaa vuoden tärkeimmät epätapahtumat, epäilmiöt ja epähenkilöt. Listalle mahtuu naziseja, kaliaa, ihanaa velttoilua, tummaa Marskia, Perän avautuminen, maailmanloppu sekäjoukko himasia ja vartiaisia.


Vuoden 2012 epätapahtuma: Maailmanloppu

Vuoden odotetuin tapahtuma ei sitten koskaan tullutkaan. Eteläamerikkalainen Maija oli laskenut päivämäärän väärin, joten tuhannet hirvittävää loppua odottaneet saivat taas pettyä ja mennä maanantaiaamuna palaveriin: "Anteeksi herra pääjohtaja, en valmistellut ppt-esitystä viikonloppuna, sillä uskoin meidän kaikkien kuolevan helvetillisessä tulimyrskyssä."


Vuoden 2012 epäajatus: ”Puolet antaa ja puolet saada - tai puolet saada ja puolet antaa"

Kyllä, ajatus on Pekka Himasen, ja sinäkin olet maksanut siitä.


Vuoden 2012 epätodellinen uutinen: Enkeli-Elisa, Nazisin taistelu, Neea-tyttö, joutsenella lentävä kissa...

Suomalaisessa journalismissa faktat ovat vain tosiasioita. Valitettavasti kaikkia toimittajia ei ole vielä irtisanottu, joten tiedotusvälineet ovat täynnä lyönti- ja asiavirheitä. Tiettävästi Enkeli-Elisa tai hänen vanhempansa eivät kuolleetkaan Nazisin taistelussa, vaan ainoastaan Elisa (nimi muutettu Neeasta). Elisan (nimi edelleen muutettu Neeasta) vanhemmat olivatkin kotona juomassa kaliaa. Kaikki tämä olisi selvinnyt, jos olisimme Turun Sanomat -parodiasivuston sijaan lukeneet Turpaansaatana-sivustoa.


Vuoden epäsovinnaisimmat lausunnot: Juhana Vartiainen

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajasta on tulossa Raimo Sailaksen manttelinperijä kansakunnan tilaa koskevien ikävien väitteiden antajana. Yhden vuoden aikana kohuylijohtaja vaati iäkkäille työntekijöille palkka-alea, syytti kotiäitejä "ihanasta velttoilusta" ja kertoi ottavansa työpaikalla torkut.


Vuoden epäisänmaallinen teko: Tummapaahtoinen Marski

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Murha-Kustaa olikin musta. Nyt savannin yli niin että heilahtaa! Mitä seuraavaksi? Antero Mokka? Kaiken päälle stallari-Yle muutti röyhkeästi itsenäisyyspäivän perinnettä. Ainakin vuodesta 1925 Yleisradio on esittänyt itsenäisyyspäivänä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan kello 14 reikäreikä.


Vuoden epäkohta: Helsinki on ollut pääkaupunkina 200 vuotta

Onneksi Linnan juhlat vietetään Turun linnassa syksystä 2013 eteenpäin. Jatkot Aninkaisten Hesellä.


Vuoden 2012 epäympäristöteko: Talvivaaran vuoto

Otteita Talvivaaran kaivosyhtiön tiedotteista: "Ei täällä mikään joki kummallisesti vaahtoa. Ok, vähän vaahtoaa. Ei täällä mitään lintuja kuole. Ok, vähän kuoleepi uiveloita ja tukkasotkia. Ei täällä mitään raskasmetalleja vesistöön pääse. No joo, uraania tihkuu enemmän kuin teheranilaisessa kemikaliossa. Ei täältä enää mitään vuoda. Ok, vuotaahan täältä vaikkas mitä. Akat hiljaa!"

Erityisesti ihmetytti Talvivaaran kaivoksen johdon vastuunotto. Toimitusjohtaja Pekka Perä (Google-kääntäjän mukaan "John Poop") katosi julkisuudesta kokonaan. Perä koki kovia kriisin aikana, Perää hiillostettiin ja kovisteltiin. Sitten jokin liikahti syvällä Perässä, ja Perä "pyysi anteeksi".


Vuoden 2012 epäromanttisin hetki: Myytinmurtajien Titanic-lautta-testi.

Myytinmurtajat-televisiosarjan pojat selvittivät, että sekä Rose että Jack olisivat molemmat voineet kellua saman puulautan varassa. Uppista.


Vuoden 2012 kansallinen epäonnistuminen: Sofi Oksasen jatkoaikatappio kirjallisuuden Nobel -kisassa

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana oli Suomen toinen kirjallisuuden Nobel. Jyväskyläläiskirjailija ei vieläkään saanut patsastaan torille. Nobel-palkinnon voitti kiinalainen 莫言, jonka tyyliä luonnehtisin hallusinoivaksi realismiksi, jossa yhdistyvät kansantarinat, historia ja nykyaika. Suosittelen tuotannosta alkuvaiheilta Red Sorghum Clania, jota ei valitettavasti ole vielä suomennettu.


Vuoden epäurheilullisin voitto: HJK:n kahden pallon taktiikka

Kuten tunnettua, helsinkiläisjoukkueilla on pitkät perinteet erilaisessa vilunkipelissä. Otetaan esimerkiksi Otakar Janeckyn ilmiselvä korkea maila TPS:ää vastaan keväällä 1994. Tänä vuonna uusulvilalaisten perinne sai jatkoa, kun jalkapalloseura HJK teki maalin pelaten samaan aikaan kahdella pallolla. Ottelun tulos käytännössä ratkaisi mestaruuden Mursun jengille.


Vuoden 2012 epäteko:  EU:n saama Nobelin rauhanpalkinto

Ilmeisesti vuonna 2012 ei löytynyt niin yhtikäs ketään, joka olisi tehnyt koskaan elämässään mitään, mikä oikeuttaisi rauhanpalkintoon. Ainakaan mitään sellaista, mikä olisi vaatinut vaivaa ja rohkeutta ja uhrauksia. Koska Nobel-komitean herrat halusivat kuitenkin nähdä prinsessa Madeleinen antavassa iltapuvussa, joku piti palkita. Harmillisesti presidentti Barack Obamakin oli jo palkittu tekemättömästä työstä vuonna 2011. EU:n valintaan vaikutti muun muassa se, että EU oli ottanut toooosi rauhallisesti esimerkiksi Jugoslavian ja Kosovon sodat. "Meillä oli koulussa sellaisille tyypeille oma sanakin", Nobel-komitean nimettömänä pysytellyt sormi kertoi samppanjaa maistelleelle Ritva Tainolalle.


Vuoden 2012 epäkeksintö: iPhone5

Kukapa etelähelsinkiläinen mies ei maksaisi 700 euroa siitä, että vehjettä pidennetään parilla sentillä? Kaupan päälle uudessa versiossa on puikula muoto, lipsumista vähentävä uusi pintamateriaali (käytetään myös mummojen talvikengissä) ja kartat, joiden avulla ei löydä perille.


Vuoden epäselvä merkitys: "Tapa se!"

Harjaantumattoman korvaan saattoi kuulostaa siltä, kuin Jokerien valmennusjohto olisi antanut pelaajalleen käskyn vahingoittaa vastustajaa. Poliisi saikin ratkottavakseen lähes anneliauermaisen Onnenpyörä-tehtävän ("_uole!"). Todellisuudessa valmennusaitiosta huudettiin "alavilla mailla hallan vaara", mikä on suomen kielen kaunein lause. Kaikki tarpeellinen on sanottu jo aiheesta täällä.


Vuoden epähomovihamielisin teko, josta kuitenkin saatiin homovihamielinen teko: Miesten tanssiinhaku We Love Helsinki -juhannustansseissa.

Valtava heteronormatiivinen herne imeytyi seksuaalivähemmistöaktiivin nenään (ja ilmeisesti aivoihin asti) kesällä, kun We Love Helsinki -tapahtuman tiskijukka kehotti miehiä hakemaan naisia tanssimaan. Tämä törkeä provokaatio ja sitä seurannut vihaparinhaku sapetti suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden asialla olevia päiväkausia.


Vuoden epätuore metiailmiö Suomessa: Twitter

Se on vihdoin täällä, vaikka muualla se on ollut jo pitkään, eikä kukaan tiedä, mitä sillä tekisi! Kun luova luokka kyllästyi vauva- ja ateriakuvia jakaviin kotiäiteihin (toim huom: mitä muuta siellä veronmaksajien kustantamalla kolmen vuoden sapattivapaalla tekisi?), piti Facebookin tilalle keksiä jotain uutta. Twitter on todellisuuden taso, jossa hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa hauskuuttaa miljoonapäistä seuraajalaumaansa. Hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa on jo niin suosittu, että jopa Paavi joutui tulemaan Twitteriin. Twitterissä puhutaan omaa epäkieltä: "CAMA #BOOOM #talviylläri #ironia #maistelumenuu @ESbetting".

HUOM: Voit jakaa tämän bloggauksen Twitterissä painamalla sivun alareunasta löytyvää hiirenpaskan kokoista painiketta.

Vain elämää -levy: Irtoaako Katri Helenan sokka?

Vain elämää -tv-sarjassa eri sukupolvien muusikot esittivät toistensa lauluja ja halailivat. Tinkimätön kuvaus nyyhkivistä viihdetaiteilijoista sai jopa Helsingin Sanomain toimittajan pohtimaan kolmekymppisten sukupolven suhdetta ironiaan ja aitouteen. Tähän ei Arto Nybergin juontama Hotelli Sointu kyennyt.

Ohjelmassa esitetyistä tulkinnoista on koottu levy, joka on myynyt jo kymmeniä tuhansia kappaleita. Levyllä ylittyy genrerajat iskelmästä rokkiin ja suomiräppiin. On hykerryttävä ajatus, että runsas joukko eläkeläisiä soittaa nyt kotonaan Cheekiä.

Mutta onko tämä levy mistään kotoisin? Vain elämää -albumi sisältää reippaat kymmenkunta musiikkiesitystä, jotka olisi pitänyt yksiselitteisesti jättää tekemättä. Ensimmäiset neljä kappaletta (ks. alla) aiheuttavat silkkaa myötähäpeää. Onneksi tahti paranee loppua kohden.

Parhaiten toimivat ihanan Erinin ilmavat kantriversiot. Vasten auringon siltaa banjolla! Hidastempoinen Nahkatakkinen tyttö tavoittaa hienosti tekstin lakonisen alakuloisuuden. On ihmiset jättäneet narikan tyhjilleen.

Jonne Aaron - kajaalirockin Simo Silmu - on tehnyt kymmenisen vuotta rockpastisseja keskieurooppalaisille. Muiden esitykset hänen teollisista popkappaleistaan ovat täysin yhdentekeviä. Neumann edes yrittää kappaleessa Moment of our Love. Aaronin pianovetoinen tulkinta Kylmä ilman sua on ihan kohtuullinen. Satulinnasta Jonne on tehnyt aivan kamalan kaljanlanttausversion. Jukka Kuoppamäki kääntyisi haudassaan, jos kuulisi biisiään kohdellun näin. (Hetkinen...eihän Jukka Kuoppamäki ole kuollut.). Nylon Beatin Syytön sujuu Jonnelta joten kuten kelvollisesti.

Cheekillä on Bentley ja kattohuoneisto. Lauluääntä hänellä ei ole. Onneksi Jare Henrik Tiihonen malttaa vain sämplätä muiden kertosäkeitä sisään räpäytysversioihinsa. En kyllä tiedä, mitä Comptonin isot pojat tästä räpistä pitäisivät. Mutta jotain kotikutoisen viehättävää siinä on, että Cheekin mielestä Hakaniemi on Suomen Losi. Eli siitä propsit Kaduilla tuulee -tulkinnalle. Cheekin Puhelinlangat laulaa on näppärä ja svengaava r'n'b-tulkinta, melkeinpä levyn paras veto. Trendikkäästi siinä on 1920-luvun orkesterointia.

Kaijan Koon muovi-iskelmä ei ole maatunut mihinkään, vaikka Koon biisejä on kierrätetty karaokebaareissa parikymmentä vuotta. Sitkeitä ovat, perkeleet. Vaikka Kaija Koo on tulkitsijana maneerinen, hän osaa ainoan juttunsa. Koon Mennään hiljaa markkinoille on pyhässä yksinkertaisuudessaan koskettava, ihanan naiivi kuten alkuperäinen. Kappale ja tulkinta tuovat mieleen Maarit Hurmerinnan.

En tiedä, pitäisikö Nipan eli Neumannin versioista sanoa sanaakaan. Neumannin musiikillisesta nykytilasta kertoo karuimmin uutuussinkku Facebookissa, joka on varmasti tulevien vuosien radiokanavien "paskalistojen" vakiokamaa. Neumannin seitinohut ääni väräjää, ja kuulija jännittää, selviääkö Nipa kappaleet loppuun ollenkaan.

Jari Sillanpää on tämän levyn ylivoimaisesti paras laulaja. Ihmetyttää, miten tavattoman kehnoa laulua levyllä ylipäätään kuullaan. Onneksi Jartsa osaa, vaikken hänen makeilevasta laulutyylistään niin pidäkään. Miehen ääni on kuitenkin kohdallaan. Sillanpään lespaava ääntäminen vähän vain häiritsee, ja hän laulaa suomea vahvasti ruotsalaisella korostuksella. Se tekee teksteistä tahattoman koomisia. Ja Sillanpäälle osuu ainakin yksi levyn täydellisistä notkahduksista. Hänen versionsa Liekeissä-kappaleesta on jäykkää homodiskoa ilman liukuvoidetta. Kun Sillanpää laulaa, että "en oo feidaamassa"tekee mieli vain lopettaa kuuntelu. Tänään on bileet, kaikki sileeks? Ei, ei, ei Jari. Ei.

Suurimmat legendat viimeiseksi. Katri Helena -fanina teki vähän pahaa kuunnella Vain elämää -kokoelmaa. Katri Helena on kuin Kalaoja kuivalla maalla tällä levyllä. Onneksi Erin Vanha nainen hunningolla jolkottaa vaivattomasti ja pikkutuhmasti eteenpäin. En sano enempää, kun ei ole kauheasti hyvää sanottavaa.

Lopullinen arvio: "Varoitus: tuote ei sisällä ironiaa."

Vain elämää -levyn esittäjät ja kappaleet:

1.Katri Helena – Jos mä oisin sä
2.Cheek – Tinakenkätyttö
3.Neumann – Bum bum bum
4.Jonne Aaron – Satulinna
5.Kaija Koo – Vanha sydän
6.Jari Sillanpää – Sinä ja minä
7.Erin – Vasten auringon siltaa
8.Cheek – Kaduilla tuulee
9.Neumann – The Moment of Our Love
10.Katri Helena – Vanha nainen hunningolla
11.Erin – Vapaa
12.Jonne Aaron – Syytön
13.Kaija Koo – Mennään hiljaa markkinoille
14.Jari Sillanpää – Liekeissä
15.Cheek – Puhelinlangat laulaa
16.Katri Helena – Autiotalo
17.Jari Sillanpää – Nuoruus on seikkailu
18.Kaija Koo – Won't Let Go
19.Jonne Aaron – Kylmä ilman sua
20.Erin – Nahkatakkinen tyttö
21.Neumann – Anna mulle tähtitaivas