Helsingissä riehuvaa hirviötä harkitaan nähtävyydeksi

 

Helsingin päättäjät pähkäilevät, tulisiko kaupungissa mellastava jättiläishirviö surmata vai tehdä siitä matkailunähtävyys.

Parhaillaan 20-metrinen hirviö seisoo keskellä Etelärantaa ja popsii kitaansa torimyyjiä ja elinkeinoelämän vaikuttajia kuin kettukarkkeja. Välillä se haukkaa palan Palace-hotellista ja sylkee sen sitten kohti Katajanokan maailmanpyörää.

Helsingin pelastuslaitos myöntää, että tilanne vaikuttaa uhkaavalta, mutta muistuttaa, että näihin aikoihin vuodesta Helsingissä riehuu joka tapauksessa niin influenssa kuin kuokkavieraat.

Hirviö syntyi, kun Helsingin yliopiston tutkijat pudottivat vahingossa erään dosentin lemmikkigekon radioaktiiviseen booliin Kumpulan kampuksella tiistaina. Kemian laitoksen pikkujouluilla oli osuutta asiaan. Tutkijoiden mukaan inhimillisen erehdyksen perimmäinen syy kuitenkin se, että yliopistojen määrärahat ovat pudonneet vuoden 2009 tasolle. Tuota vuotta luonnehditaan usein "Suomen tieteen pimeäksi keskiajaksi". Tutkijakoulutettavia kuoli nälkään kuin kärpäsiä.
..........................

Hirviön 130 miljoonan euron vuosikuluista Helsingin kaupungin investointiosuus olisi enintään 80 miljoonaa euroa. Jäljelle jäävä osuus 50 miljoonaa euroa katettaisiin lainalla, jonka kustannuksista vastaisi Korkeasaaren eläintarha ja Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESY. Lainan takaisi Wincapita. Lisäksi joukko yksityisiä sijoittajia on luvannut ostaa hirviölle yli 20 miljoonalla puruleluja paikallisesta Mustista ja Mirristä.

Helsingin kaupunginisien ja -äitien pitää lähipäivänä päättää, annetaanko hirviön jäädä kaupunkiin. Värikkäitä powerpoint-kalvoja tekevien konsulttien mukaan hirviö on vetovoimatekijä. Hirviöturismi on maailmalla nopeimmin kasvava matkailualan ilmiö. Rovaniemellä on Lordi, Gävlellä olkipukki, Fukushimassa ydinvoimala ja Syyrialla ISIS.

Puolestajapuhujat uskovat, että jännä hirviö houkuttelisi Helsinkiin jopa 500 000 matkailijaa vuodessa. Mikä parasta, jos hirviö syö näistä matkailijoista vaikkapa 50 000, kaupunki säästää merkittävän summan hirviön ruokakustannuksissa. Kannattajat sanovat, että jättiläismäinen hirviö olisi juuri sitä vaihtoehtoista ja luovaa kulttuuria, jota Helsinkiin on kaivattu. Aivan kuten länsimetron projektisuunnittelu.

Hirviön vastustajien mielestä on vastuutonta jättää valtavaa hirviötä kaupunkiin ilman varmuutta loppukustannuksista ja -tuloksesta. He vaativat kaupunkia selvittämään mitä tapahtuu, jos hirviö alkaa esimerkiksi vaatia enemmän kevyeen liikenteen väyliä tai kohtuuhintaista asumista.

Monet vastustajat sanovat, etteivät he vastusta kaupungissa riehuvaa hirviötä sinänsä, mutta hirviön tulisi olla suomalaista alkuperää. Tutkijat ovat jo luvanneet selvittää, voidaanko vaskitsa saada mutatoitua kotoperäiseksi hirviöksi näyttämällä sille Kalervo Palsan maalauksia. Toinen vaihtoehto olisi etsiä jostain Iku-Turso.

Vastustajia huolettaa sekin, tallaako uusin hirviö entiset hirviöt alleen. Siis kirjaimellisesti. Muistaako kukaan enää koululaisten kasvisruokapäivää? Miten käy Malmin ainoan luonnonvaraisen lentokentän? Eikö kukaan sittenkään puutu siihen, että Stockmannilla myydään yhä berliininmunkkeja, vaikka kyse on selvästi piispanmunkeista?

Yksinäinen Betonihirviö etsii ystävää

Merihakalaisen kadun päässä seisoo neljätoistakerroksinen harmaa hahmo. Se katselee vaiti värittömälle Suomenlahdelle ja näyttää unohtuneen maisemaan kuin ihmiskasvoinen sosialismi gdanskilaiseen miestenvesaaan.

"Täällä Merihaassa tunnen kuuluvani joukkoon. Tiedän, että vaikutan kylmältä ja etäiseltä, mutta sisälläni roihuaa kaukolämmön tuli melkein 21,3-asteisena", Betonihirviö sanoo kuiskaten.

Betonihirviö, 42, on yksi maamme hiljaisista. Hän on niitä, joista Glorian koti ei kirjoita. Niitä, jotka eivät koskaan päädy MyScandinavianhome-blogin kuviin.

Betonihirviötä ei ehkä pinnata Pinterestiin, mutta ei Betonihirviö niin huomiosta välittäisikään. Silti se toivoo, että ihmiset arvostaisivat sitäkin ihan omana itsenään. Jokainen betonihirviö on kuitenkin oma yksilönsä, vaikkakin täysin samasta muotista.

"Eniten satuttavat ulkonäköön liittyvät kommentit. Ihmiset tuhahtavat ohi kulkiessaan, että pitikö tuokin tuohon rakentaa. Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa puutaloista, joka purettiin minun takiani. Varsinkin vihreät osaavat olla hirveän julmia. On meillä betonihirviöilläkin tunteet", se sanoo.
........................

Vaikka Betonihirviö vaikuttaa päälle päin yrmyltä, se on lempeä jättiläinen. Betonihirviön arki on ihan tavallista hirviön arkea, johon kuuluvat yöllisten kulkijoiden pelottelu ja DDR:läisen tunnelman luominen. Päivätyökseen Betonihirviö päivittää Helsingin Rakennusviraston Twitter-tiliä.

"Kehuvat hauskaksi, mutta en minä itseäni osaa sillä lailla hauskana pitää. Elämästä kirjoittelen."

Kotona Betonihirviö keittelee mateeta ja ratkaisee sudokuja. Hiljaisempina iltoina se surffaa Instagramissa katsellen kuvia WAU-arkkitehtuurista. Betonihirviö käy myös usein kuntosalilla, jossa se on elementissään. "Pidän harkoista, etenkin betoniharkoista."

Betonihirviö kertoo lukevansa paljon. Tälläkin hetkellä sillä on kesken kotimaista proosaa, Pirkko Saision Betoniyö sekä Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista.

Silti varsinkin syysiltaisin yksinäisyys vaivaa. Viime viikolla Betonihirviö osti kaksi lippua Architecture in Helsinki -yhtyeen keikalle. "Se vain, että kukaan ei halunnut lähteä kanssani kuuntelemaan yhtyettä. Mutta en minä valita, kukapa minun kanssani."

Hiljattain Betonihirviö laittoi Rakentaja-lehden Ystävää etsitään -palstalle ilmoituksen, jossa se haki uutta miljöötä tositarkoituksella. Se ei saanut yhtään vastausta. 

"Eivät nämä uudet asuinalueet tällaisesta pintakarheasta seitkytlukulaisesta piittaa, kukapa meistä. Nykyään on niin tärkeää, että julkisivu on kunnossa, vaikka minusta on tärkeintä, mitä on meidän jokaisen sisällä, vaikkapa hyvin kiertävä sisäilma tai toimiva pohjaratkaisu."

"Nykyään pitää olla väljyyttä ja valoa. Itse olen enempi sellainen tummien konttorien tulkki."

Oli Betonihirviö kerran kihloissa, mutta kihlat purettiin.

Avain yksin ei Betonihirviö sentään ole. Betonihirviön paras ystävä Neukkukuutio asuu vuokratontilla Vuosaaressa, mutta Betonihirviön tulee harvoin piipahdettua siellä, sillä "tässä iässä ei oikein paikat tahdo enää kestää". Tutun myyrmäkeläisen Itsemurhayksiön kanssa Betonihirviö käy silloin tällöin heittämässä pubitikkaa.

"Vaikka harvoin sitä tulee tauluun osuttua", Betonihirviö sanoo.
.........................

Viime aikoina Betonihirviön terveys on temppuillut. Kuntotarkastuksessa selvisi, että putkistoista kuuluu rohinaa, ja Betonihirviön pitäisi lopettaa sisällä tupakointi.

Hirviön mielen vetää apeaksi, että niin monia vanhoja tuttuja on jo poistunut ympäriltä.

"Melkein joka päivä lehtiä lukiessa näkee, että taas tuttuja saneerataan. Ajan hammas ei säästä ketään. Olen minä sille Saurillekin öiseen aikaan soitellut. Sanonut vastaajaan, ettei meitä kaikkia 70-lukulaisia tarvitsisi purkaa. Mutta ei hän ole minulle takaisin soittanut. Kukapa minulle", Betonihirviö tuumii.

Mitä Betonihirviö haluaisi sanoa lukijoillemme 1970-luvun elementtirakentamisesta?

"Ei minun ajatuksillani ole sillä lailla väliä, mutta jokainen talo on laulun arvoinen. Jokainen talo vain elää hetken sen, sen minkä kaupunginvaltuusto on hälle määräävä."

Hetken aikaa näyttää aivan siltä, kuin Betonihirviön kivikasvoille olisi kirvonnut kyynel, mutta luultavasti kyseessä on vain kosteusvaurio.

"Surullista kyllä, moni minun ikäiseni betonihirviö odottaa enää vain sitä puskutraktorin pusua", Betonihirviö päättää ja tuijottaa meren yli Viroon, jossa niin moni yksinäinen kohtalotoveri seistä jököttää paikoillaan suolaisen tuulen ahavoidessa niiden rosoista, hiekkapuhellettua pintaa.

Mies rakentamassa Guggenheimin ite

Raimo Ohilaukauksen piirtämä havainnekuva Guggenheim-museosta.

Mikkeliläinen ylipanostaja Raimo Ohilaukaus aikoo rakentaa ja avata Guggenheim-museon Helsinkiin omin voimin.

"Ite teen, saatana!", Ohilaukaus kommentoi rakennustyömaallaan Helsingin Etelärannassa. Eteläranta on kaunis betoninen joutomaa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Korkeasaaren lautan välissä. Tontille on aiemmin harkittu muun muassa parkkimittareita ja pyörivää valomainosta, koska sellaista nyt on suomalainen kaupunkisuunnittelu.

Ohilaukaus aloitti Guggenheimin perustusten tekemisen tänään kukonlaulun aikaan, mikä oli kreivin aikaan, sillä lokit eivät olleet vielä paikalla varastelemassa sementtisäkkejä. Viime vuonna lokit kaappasivat kauppatorin läheisyydestä yhteensä 16 japanilaisturistia, 2 500 jäätelöpalloa ja yhden Fiat Punton.
................

Guggenheimin perustamiseen miehen ajoi suomalainen sisu, kyllästyminen taidemuseohankkeen hitauteen sekä silkka itsepäisyys. Aiemmin Ohilaukaus on rakentanut muun muassa ulkohuussiin ja jämerän 20-metrisen pergolan.

"Minua niin sylettää tämä Guggenheim-ketkuttelu. MoMassa on perkele tullu muijan kanssa käytyä joka lomalla, sieltä sain tällaisen hienon "KIITOS SYNTEETTINEN KUBISMI 1912–1914" -paidankin. Eukko se jaksaa nalkuttaa, että "sie se oot Raimo sellainen kuluttuurihivvistelijä, että joka jumalanhylkäämässä galleriassa pittää juosta". Mutta eipä mittee, mukava emäntä minulla on, ei vaan ole sillä lailla korkijakululttuurista kiinnostunut kuin minä. Enempi tuo kahteleepi Salkkareita."

Omista kokoelmistaan Ohilaukaus aikoo ripustaa museoon ainakin Hockneytä, Hirstiä ja Cézannea. "Kotona ei enää ole tilaa ja emäntä sanoo, että yhtään käsitetaideteosta et tähän tupaan enää osta." Ennen taideharrastustaan Ohilaukaus keräsi vanhoja moottorisahoja.

"Jottain pientä täytyy miehellä olla koko ajan vireillä, pyssyy poissa pahanteosta", hän nauraa.

............

Ohilaukaus uskoo, että itsetehtyyn Guggenheim-museoon riittää kävijöitä. Tupakkiaskin takakanteen raapustamien laskelmiensa perusteella hän arvelee, että Guggenheimissa vierailisi vuosittain noin 500 000 kävijää. Varmemman vakuudeksi hän näyttää alkuperäiset laskukaavat: "250 000 venäläistä + 150 000 hesalaista + 100 000 landepaukkua = 500 000 ihmistä." Vaikuttaa uskottavalta.

Omalla panoksellaan Ohilaukaus haluaa tukea suomalaista puupäärakentamista. Puupäisyys on ollut myös virallisen Guggenheim-projektin keskeisiä myyntivaltteja. Oma-aloitteisena kaverina tunnettu Ohilaukaus kävi syksyllä Nuuksiossa kaatamassa vesurilla yli 4 000 kuutiota mäntyä ja koivua valtion metsistä. Ohilaukaus kaavailee, että rakennukseen tulisi noin 30 000 kerrosala-neliömetriä, mikä on ihan helkkaristi tai sitten ei, mistäs sitä tällainen tavallinen blogisti pystyy sanomaan.

Ohilaukaus leikittelee ajatuksella, että hänen Guggenheiminsa oli uusinta uutta WAU-arkkitehtuuria.

Suomessahan WAU-arkkitehtuuria on jo se, ettei sade valu sisään ikkunoiden raoista tai väliseiniä ole eristetty asbestilla. Yleisesti rakennusalalla pidetään myös toivottavana, ettei alipalkattuja kiinalaisia raksamiehiä pidettäisi kahleissa yli vuorokautta kerrallaan. Rakennusyhtiöt puolustautuvat sillä, että ei kiinalaisille voi maksaa paljon, kun niitä on niin paljon – eihän siinä riittäisi kenkään rahat.

Muutama tunti sitten alkanut Guggenheimin rakentaminen on jo herättänyt närkästystä, närää ja nipottamista. Rakennusalan grynderit pelkäävät, että Ohilaukaus rakentaa museon niin hyvin, ettei sitä tarvitse peruskorjata viiteen vuoteen. Kruununhaan asukasyhdistys puolestaan pelkää, että museon mukana Helsinkiin tulee lisää kumman värisiä ihmisiä, jotka haluavat pitää kaupunkifestivaaleja ja tervehtiä kadulla. Toukolalaiset downshiftaajat ehättivät jo vaatia, että museon läpi pitää saada ajaa pyörällä ja museon ilmastoinnin pitää toimia tuulivoimalla. Töölöläiset olivat ylipäätään vastaan.

Vastustuksesta huolimatta Ohilaukauksen työ lähti aamutuimaan ripeästi liikkeelle, sillä rakennuspaikalla oli sopivasti kaivettu outo kuoppakin Helsingin rakennusviraston toimesta. Ohilaukaus iloitsee, että varsinkin näin kesäisin Helsinki on täynnä vastaavanlaisia mysteerikuoppia, jotka vain odottavat täyttöä tai käyttöä.

"Esimerkiksi eilen löysin yhdestä Etelä-Esplanadin kuopasta aivan hyvän Raimo Ilaskiven."

Ohilaukaus arvioi museon rakentamisen vievän kuudesta kahdeksaan viikkoa. Valmista pitäisi olla viimeistään elokuun lopussa, sillä miestä odottavat jo uudet projektit. "Syyskuussa teen paljain käsin uuden lastensairaalan, perkele", Ohilaukaus tuumii ja nostaa Leca-harkon vahvoille olkapäilleen.

Kirjastosilta lunastaa paikkansa



Turun Kirjastosilta.

Koeponnistin Turun Kirjastosillan hyytävässä pakkasessa viime viikonloppuna.

Kun Kirjastosilta sijaitsee lähellä Pietari Brahen perustamaa Turun akatemiaa (1640), lienee Brahen hengessä sattuvaa sanoa: Minä olin Kirjastosiltaan ja Kirjastosilta minuun sangen tyytyväinen.

Pietaribrahemaisesti – toinen käsi rennosti lanteella ja toinen käsi puristaen tomerasti iPhonea (Brahella oli tosin Akatemian peruskirjarulla) – nappasin myös kuvan sillasta. Kuvasta tuli valitettavan kehno, sillä sen enempää minä kuin Jobsin pojan luuri emme kumpikaan kestä arktisia olosuhteita.

Uteliaille ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, että parempia kuvia kannattaa metsästää vaikka upeasta Postikorttien Turku -Facebook-ryhmästä.
...........

Ensin lyhyt kierros Turun kaupungin lähimenneisyyteen eli vuosiin 1414–2013. Turun siltamenestyksen kulta-ajathan sijoittuvat 1990-luvulle. Vuonna 1997 juhlittiin Teatterisiltaa, ja vuonna 1999 avattiin Tuomaansilta. Siltajuhlia seurasi pitkä alennustila. Vuosikymmen päättyi kunnon sukellukseen, kun Myllysilta notkahti ja se jouduttiin purkamaan kaudella 2010.

Siltavaikeudet eivät toki olleet turkulaisille ennenkuulumattomia. Jo 1400-luvulla kaupungin viranomaiset joutuivat kieltämään silloisella Pennisillalla pidetyn lihakaupan kun huomattiin, ettei ole hyvä ajatus pilkkoa kirveillä lihaa puisten siltarakenteiden päällä. Myöhemmin Aurajoen ylittävät sillat ovat kärsineet toistuvasti erilaisista tihutöistä kuten Turun palosta (1827).

Ehkä muutaman vuoden takainen pohjakosketus koítui turkulaisen siltakulttuurin pelastukseksi. Vuodesta 2013 tulikin sitten todellinen turkulaisten siltavuosi. Ensin joulukuun alussa avattiin Kirjastosilta, ja paria viikkoa myöhemmin Kuralan ponttonisilta Kuralan ja Halisten kaupunginosien rajalla.
.............

Millaisen käyttökokemuksen Kirjastosillan ylittäminen sitten synnyttää? Kyllä minä ihan tykkäsin.

Siltaa pitkin kävellessä silta tuntuu jämerältä ja sen kaiteet ovat ainakin minulle sopivalla korkeudella. Niihin sopii nojata ja ihastella Tuomiokirkkoa täl pual jokke. Sillan kaiteisiin nojailu on kuitenkin yksi tärkeimmistä siltapuhteista. Kaiteet ovat myös niin leveät, että niihin voi kätevästi laskea kirsikkatomaattipussukkansa kesällä.

Siltaa ylittäessä (ylitin molemmista suunnista kerran) huomio kiinnittyy oitis siihen, että kapeudestaan huolimatta sauvakävelijäparit (ne tulevat aina pareittain) mahtuvat ohittamaan toisensa. Ainakin nipinnapin. Kylmänä talvilauantaina väkeä ei ollut ruuhkaksi asti, joten aivan varmaksi en uskalla sanoa.

Siinä missä Teatterisilta on tarkoitettu kulkemisen ohella myös oleskelupaikaksi ja pienten performanssien esittämiseen, Kirjastosillan funktionaaliset linjaukset korostavat sen tarkoitusta kevyen liikenteen väylänä, puhtaasti läpikulkureittinä. Kirjastosillalla ei istuskella tai pidetä tupakkitaukoja, kun penkkejäkään ei ole.

Edelliseen liittyen eräs aivan oleellinen asia jäi minulta miinus 17 asteen pakkasessa testaamatta. Nimittäin pyörllä kääntyminen sillalle ja sillalta. Rauhassa köröttelevien jopoilijoiden sekä tuhatta ja sataa pyöräilevien työmatkalaisten törmäykset lienevät sillankorvassa hyvinkin todennäköisiä. Ruuhkaisaan aikaan syviä mietiskelevä lierihattuinen historian opiskelija tullee mankeloiduksi alta aikayksikön. Senttimetrin paksuinen hanki esti näkemästä, onko sillalla kaistaviivoja, luultavasti ei.

Haahuilevalla romantikolle suosittelenkin edelleen Teatterisiltaa tai Martinsiltaa, joissa on rauhallinen tunnelma ja avarammat näkymät Aurajoen ylä- ja alajuoksulle. Niillä silloilla ajatus saa edelleen levätä, vaikkakin Teatterisillalla on varsinkin kesäisin turhankin paljon jonglöörejä ja kitaristeja. Tosin myönnän edustavani hiljaisten siltojen koulukuntaa.
.........

Ennen sillan rakentamista sen vastustajat uskoivat Kirjastosillan "pilaavan kansallismaiseman" eli estävän kaareutuvan joen näkymisen. Kävin testaamassa näköyhteyttä sekä Auransilllalta että molemmilta rannoilta. En havainnut mainittavaa maiseman turmeltumista. Silta kaareutuu kauniisti ja näyttää sirolta. Kasvukaudella se jäänee vieläkin enemmän piiloon puiden ja veden "väliin". Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni, sillä en ole nähnyt siltaa pimeän aikaan väriloistossaan. Googlen kuvahaku tuotti muutamia osumia, joissa silta näyttää keinovaloineen turhan räikeältä.

Keskeinen sijainti taannee Kirjastosillalle paljon ylittäjiä, sillä palvelurakenne Kirjastosillan ympärillä on varsinkin näin talvisaikaan olematon. Mantun grilli löytyy toki parin sadan metrin päästä Kaskenmäestä, mutta se profiloituu yhdessä Paavon kahvilan ja ravintolalaiva Donnan kanssa selvästi Auransillan elinkeinoelämään.  

Kirjastosillan palvelujen puutetta tietysti korosti, että tammikuisena lauantaiaamuna jokirannan viehättävät, mannermaiset bistrot olivat vielä kiinni. Kahvikupillisen saadakseni minun piti kävellä aina torin kulmalle saakka. Keväämmällä tilanne toki paranee. Jäätelökioski on vähintä, mitä sillanpieleen tulisi heti huhtikuussa perustaa.

Uskon, että turkulaiset tulevat pienen perus turkulaisen jurnutuksen jälkeen olemaan tyytyväisiä siltaan. Sitä paitsi Turussa kun ollaan, aiemmin rakennettua voidaan aina huoletta purkaa.

Onko Guggenheim-suunnitelma pelkkä plagiaatti Guggenheim-suunnitelmasta?

Guggenheim-hankkeiden samankaltaisuudet hämmentävät
kaupunkisuunnitteluväkeä Helsingissä.

Uusinta Guggenheim-suunnitelmaa epäillään plagiaatiksi vanhasta Guggenheim-suunnitelmasta.

Molemmat suunnitelmat ovat noin 60 senttiä korkeita, neliskulmaisia, paperisia ja maksavat toista sataa miljoonaa. Nämä piirteet eivät vielä sinällään kerro ideavarkaudesta, mutta huolestuttavampaa on lukuisten yksityiskohtien samankaltaisuus.

"Kannattaa huomata paperien reunoissa olevat reiät, asiakirjoja yhdessä pitävät klipsut sekä kastumiselta suojaavat läpinäkyvät muovitaskut", suunnitelmia arvioinut arkkitehti Jocke Nuoska kertoo.

.........

Guggenheim on amerikkalainen liikeyritys, joka myy kalliita museokonsepteja veronmaksajille ympäri maailmaa. Museokonseptilla tarkoitetaan hanketta, johon ei välttämättä sisälly taloa eikä edes taidetta, vain liuta kovapalkkaisia konsultteja.

Plagiointiväitteiden pelästyttämä Helsingin kaupunki aikookin nyt selvittää, olisiko mahdollista ostaa pelkästään kallispalkkaisia Guggenheim-johtajia Etelärantaan seisoskelemaan. Mereltä päin katsottaessa Helsingin silhuetti näyttäisi nykyistä korskeammalta, jos rannoilla hengailisi juoppojen sijasta G-miehiä.

"Tällä tavalla säästäisimme sekä talon rakentamiseen että taiteeseen uppoavat rahat, Mutta brändäisimme silti Helsingistä Guggenheim-kaupungin", taiteen monitoimimies Pirkka-Pekka Petelius-Aake-Gallen-Kalliala intoilee.

Petelius-Aake-Gallen-Kalliala on näkyvimpiä ja kiistellyimpiä vaikuttajia Guggenheim-hankkeen takana. Hän on paitsi tulostanut Guggenheim-hakemuksen omasta matriisikirjoittimestaan myös esitellyt ahkerasti sitä päättäjille ja virkamiehille. Ilman Petelius-Aake-Gallen-Kallialan leppymätöntä lobbausta Guggenheim-säätiön ahnas mielenkiinto olisi jo siirtynyt Forssaan tai Laukaalle.
..........

Bilbaosta tavoitettu Guggenheim-säätiön puhemies John Fleese pitää pöyristyttävänä väitettä, että uusi Guggenheim-suunnitelma olisi varastettu lähes sellaisenaan vanhasta Guggenheim-suunnitelmasta. "Minulle tuli nolo olo, semmoinen raiskattu olo", Fleese sanoo eikä varmasti yhtään liioittele.

Fleesen mukaan uusi ja vanha hakemus ovat täysin omia, itsenäisiä kokonaistaideteoksia, ja samankaltaisuudet ovat vain sattumaa.

"Vanhassa suunnitelmassa kävijämääräksi arvioitiin 530 000 vuodessa, mutta tähän uuteen heitin stetsonista 550 000. Se oli ihan oman luovan työni tulosta. Sen lisäksi olemme vaihtaneet leipätekstin fontin Arialista Verdanaan ja sivun marginaalissa on tällainen kiva vihreä viiva, mitä vanhassa ei ollut."
.........
 



Carl Gustav Guggenheimin
ratsastajapatsas.

Guggenheim ei kuitenkaan ole kopiointikohun keskellä ensimmäistä kertaa. Vuonna 1968 Guggenheim-säätiötä syytettiin Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan kopioinnista. Kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen ratsastajapatsas paljastettiin vuonna 1960, ja vain kahta vuotta myöhemmin Tukholmassa paljastettiin Carl Gustav Guggenheimin ratsastajapatsas.

Guggenheim on yksi Ruotsin tunnetuimmista ja rakastetuimmista 1900-luvun sotasankareista. Hänen kerrotaan muun muassa omakätisesti lyöneen luurin Herman Göringin adjutantin korvaan sekä heristäneen sormea Mussolinin politiikalle kesken suvun rapujuhlien vuonna 1942.


Carl Gustav Mannerheimin ratsastajapatsas.

Guggenheim-Mannerheim-jupakka teki särön Suomen ja Ruotsin välisiin toverillisiin suhteisiin. Ruotsalaiset sydämistyivät suomalaisten esittämistä plagiointisyytteistä lopulta niin paljon, että löivät meidät kaikissa mahdollisissa joukkuelajeissa seuraavat 35 vuotta.
............

Mutta entä kun Guggenheim-museo vihdoin saadaan Helsinkiin? Millaisesta taiteesta ihmiset pääsevät nauttimaan upouudessa kulttuuripyhätössä?

"Höppistä rallaa, ei me semmoisia vielä olla mietitty. Jotain patsaita ja maalauksia ja pläjäytetään päälle videokuvaa seinille", Pirkka-Pekka Petelius-Aake-Gallen-Kalliala huudahtaa kiiruhtaessaan cocktail-tilaisuuteen.
 

 

 

 

Antakaa Guggenheimin kuolla

Guggenheim Bilbao tunnetaan ympäri maailmaa.

Guggenheim. Guggeli, Gukkis, Guukströmi, Guggernautti. Hauska sana tuo Guggenheim,
jotenkin pyöreä ja jöpökkä. Kuin jonkin muinaisen taruolennon muna.

Guggenheimin ihailija olisi kai sitten kukkelisti.
Tuttavallisesti jannegallenkallelasireeni.

Tällä viikolla Guggenheim-kutina palasi Suomeen. Yle kertoi, että jo kerran kumoon äänestetty taidemuseohanke elää jälleen, ja Guggenheim-lobbarit liikkuvat jo Etelä-Helsingissä. Hassuna yhteensattumana Helsingin valtuusto äänesti yhden äänen enemmistöllä nurin toisen näkyvän rakennushankkeen, Jätkäsaaren tornihotellin.

Molemmat tapaukset saivat minut taas ajattelemaan suomalaisten kaupunkien kehittämistä ja arkkitehtuuria.
.......

Suomen kunnissa vallankahvassa roikkuu edelleen sukupolvi, joka uskoo, että "If you build it they will come". Suomalainen ikiaikainen (1966-) tapa kehittää kaupunkia on rakentaa pömpeli. Pömpeli on suuri, nelikulmainen ja nykyään useimmiten lasinen rakennus, jolla ei ole arkkitehtoonista arvoa, pelkästään poliittista painolastia. Se maksaa paljon, yleensä veronmaksajille. He myös joutuvat Pömpeliä tuijottamaan vuosikymmeniä. Kuuluisia helsinkiläisiä pömpeleitä ovat mm. Makkaratalo ja Oopperatalo. Muissa kaupungeissa toki riittää pömpeleitä omasta takaa.

Paikallispäättäjien näkemys kulttuurielämän vilkastuttamisesta on valitettavan usein tätä pömpeleistä päättämistä. Se perustuu ajatukseen, että kun tehdään seinät ja katto ja kytketään sähköt, niin sen jälkeen tila mystisesti täyttyy kulttuurista. Siksi Suomi on täynnä lasikuutioiden kyljessä olevia kansalaistoreja, joille tuuli kuljettaa pölypalloja ja hampurilaiskäärepapereita. Sen takia kaikki vapaamuotoinen, aidosti ihmisistä lähtöisin oleva kaupunkikulttuurielämä närästää establismenttia. Annan paikallisen esimerkin. Jos turkulaiset nuoren polven musiikkitapahtumat Uuden Musiikin Festivaali (UMF), Turku Modern ja Ilmiö olisivat establismentin hyväksymiä tapahtumia, niille olisi ensin pystytetty halli, ja vasta sitten ruvettu miettimään, että mitä siellä tehtäisiin.

Suomi on maa, jossa kaiken halutaan tapahtuvan laitoksissa. Se koskee asioita lastenkasvatuksesta kuolemaan asti. Ei suomalainen missään metsässä viihdy, laitoksessa suomalainen viihtyy. 

Pömpeli-ideologia ei tietenkään kumpua pelkästään innosta laitostaa ja laitostua – moni hyötyy suurten talojen rakentamisesta. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, kunhan riskejä ja kustannuksia ei kohtuuttomissa määrin sälytetä asukkaille. Ja pitää tarkentaa, ettei pömpeli-into suinkaan ole suurten ikäluokkien yksisilmäisyyttä. Pömpeleitä pystytetään varmasti senkin jälkeen kun puskutraktoripolven ihmiset siirtyvät eläkkeelle. Nuoremmistakin polvista löytyy aivan varmasti pömpelipoikia ja -tyttöjä. Raha puhuu.
.........

En lukeudu heihin, jotka vastustavat kaupunkien uudisrakentamista periaatteesta. Kaupungissa pitää purkaa ja rakentaa, vasta muutos tekee kaupungista kaupungin. City-luddiitit menkööt Seurasaareen ulkomuseoon. Esimerkiksi osin suojeltu (?) Helsingin Merihaka sopisi Naton harjoitusmaaliksi. Lahoavia, asumattomia puutaloja Suomessa on yllin kyllin. Ei niitä kaikkia pidä pelastaa. Uusi on usein parempaa, ja välillä ruma on vain rumaa. Miksi suojella homekoulua, jos samalla rahalla saa uuden koulun?

Suomessa ei ole perinteitä WAU-arkkitehtuurille, joka tosin taitaa jo olla menossa pois muodista. Rohkeata rakentamista Suomeen silti kaivataan, ja vähän aiempaa hurjempaa. Musiikkitalostakin saatiin sadoilla miljoonilla lähinnä uimahalli konserttisalilla.

Jätkäsaaren tornihotelliin en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta kaipa Helsinkiin muutama pilvenpiirtäjämäinen talo mahtuisi, kunhan kaupungin silhuetista pidetään huolta. Mitään Mordorin torneja kukaan ei varmaan halua, mutta ovathan korkeat rakennukset upeita.

Ikävintä on silti se, että rakennushankkeiden vastustajien voittaessa kyseinen alue jää useimmiten jonkinlaiseen välitilaan. Tyhjä rähjäinen tontti tai ad hoc -parkkipaikka ei voi olla parempi idea kuin sijoittajien tyrkyttämä luksushotelli. Jos vastustaa jotain, pitäisi pystyä tekemään myös vastaehdotuksia. Ja ei, pelkkä "joku kiva puisto" ei ole aina oikea vastaus. Olisiko mahdotonta, että päättäjät pääsisivät joskus valitsemaan useista eri vaihtoehdoista parhaimman, eivät vain hyväksymään tai hylkäämään jonkun mammuttihankkeen.

Palataan vielä siihen Guggenheimiin. Kuollutta hevosta ei kannata piiskata. Siksi, rakkaat Miltonin pojat ja Helsingin päättäjät, pyydän, antakaa Guggenheimin kuolla. Ostetaan säästyvillä rahoilla vaikka jätskit kaikille.

Mr. Pajunen, tear down this Guggenheim Helsinki.

Turun toriparkki harkitsee kaupungin rakentamista

Turun toriparkin sisäänkäynti.

Turun toriparkki harkitsee 170 000 asukkaan kaupungin rakentamista parkkiluolan ympärille. Asia varmistui, kun Korkein hallinto-oikeus tyrmäsi Toriparkin kaavoitussuunnitelmat "kalliiksi, laittomiksi ja ihan ****n järjettömiksi". Toriparkin ideoijat päättivät välittömästi tyrmäävän päätöksen jälkeen ryhtyä toimeen, koska keskustankehittäminen.

"Lainvoimaiset päätökset, jääviydet ja häpeän tunne eivät ole koskaan hidastaneet tärkeiksi katsomiamme rakennushankkeita", Toriparkin puhemies Niko Lauta sanoi.

Turun toriparkki valmistui alun perin vuonna 1208 paikaksi, jossa autot olivat susilta suojassa. Ajatus vetovoimaisen kaupungin rakentamisesta parkkiluolan ympärille sai alkunsa vuonna 1989, kun joku keksi, että Toriparkki on periaatteessa vain mutavelliin kaivettu jättimäinen kuoppa. "Ajatus oli ensin lisätä sen vetovoimaa keltaisilla kaistaviivoilla ja vaahtosammuttimilla, mutta sitten keksimme tämän city-homman", idean alkuperäisisä, jo eläkkeellä oleva imurikauppias Nestori Pikeepaita linjaa Sokoksen ravintolamaailman looshissa istuessaan.

Turun Toriparkin mukaan kunnollista kaupunkia on tarvittu siitä asti, kun kaikki kiva kaavoitettiin kauas savipellolle eikä Toriparkin ympärillä tehty vuosiin mitään.

"Käytännössä Toriparkin ympäristö on ollut jättömaata yli 800 vuotta. Joku kirkko, joki tai linna, en näe sellaisilla mitään arvoa, kun tilalla voisi olla neliskanttista parkkitaloa", hankkeen nykyinen vetäjä Allan Pörsti kertoo. Hän näyttää piirrustuksia, joissa Toriparkin ympärille kohoaisi muutamassa vuodessa sosiaalitilat yli 170 000 torimyyjälle sekä kioski, huoltopömpeli ja Otto-automaatti. Hintaa tälle kaikelle tulisi arviolta noin 80 miljoonaa.

Puuhamiesten seuraavana tavoitteena on saada yksityiset sijoittajat mukaan rahoittajiksi. "Veronmaksajien rahoja käytetään vain rakentamisessa, juoksevien kulujen kattamisessa ja mahdollisten tappioiden kuittaamisessa, mutta muuten tämä on täysin yksityisesti rahoitettu", he vakuuttavat epäilijöille sormet ristissä.

Lautaa, Pikeepaitaa ja Pörstiä selvästi harmittaa, että osa paikallisista asukkaista vastustaa kaupungin rakentamista. Miesten mukaan pieni, mutta äänekäs hippijengi on lamauttanut toimivan, suljetun demokraattisen päätöksenteon, joka Toriparkissa on ollut aina tapana. Ikävyyksiltäkään ei ole vältytty. 

"No tuossa on ollut kaikenlaista pyöräilijää vaatimassa kevyen liikenteen väyliä ja vanhukset haluaisivat kehittää joukkoliikennettä, mutta ääriryhmille emme voi alistua", Lauta sanoo tiukasti. Huhujen mukaan Toriparkin ympärille on heitelty myös liito-oravan papanoita. "Ja viime lokakuussa Audini päälle oli jatkuvasti kaadettu vaahteranlehtiä! Tämmöinen ilkivalta ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan", Pikeepaita puuskahtaa.

Toriparkin kannattajat näkevät, että viihtyisän ja vetovoimaisen pysäköinnin takaa nimenomaan se, että parkkiluolan ympärilläkin on jotain. "Niin no muutenhan tää on vaan ihan helvetin kallis autotalli, josta maksavat nekin, jotka eivät omista autoa", Lauta summaa.

Toriparkin nokkamiehet haaveilevat jo, että Turun toriparkki valitaan vuoden 2018 eurooppalaiseksi kulttuuriparkkiluolaksi. Turun toriparkilla olisi silloin mahdollisuus järjestää paikoitustiloja ympäri vuoden ja elävöittää koko sote-alueen parkkeerauselämää. Samalla suunnitelmissa siintää turkulaisen autoiluilmiön, sumuvalot päällä persiissä kiinni ajamisen, tunnetuksi tekeminen Euroopassa. Hankkeen mannekiineiksi on palkattu Zalando-mies. Asiaa tukee myös Tampereen yliopiston hämäläinen osakunta. "Edes me emme voisi keksiä näitä juttuja turkulaisista", Tamperetalolta lähetetyssä faksissa kerrotaan. 

"Näemme kaupungin rakentamisessa aivan valtavasti potentiaalia pysäköinnille", Pörsti innostuu. Hänen mukaansa markkinoinnin kohderyhmäksi valikoituivat yksinään autoilevat, keski-ikäiset espoolaiset. "Heissä meillä on neitseellinen kohderyhmä, sillä suurin osahan matkustelee nyt vain Helsingin länsiväylän seudulla. Voisimme saada heidät jonottamaan esimerkiksi Tuomaansillalle aamuisin."


Jutussa mainitut henkilöt ja turkulaiset kaavoituspäätökset ovat täysin fiktiivisiä, eivätkä perustu todellisuuteen.

Olympiastadion – Helsingin valkoinen valas

Ilman ihmisiä, tapahtumia ja elämyksiä Olympiastadion on vain hengetön kasa kiveä ja rautaa – kylmä monumentti. 

Siellä se möllöttää, 243 metriä pitkä ja 159 metriä leveä jättiläinen. Helsingin Olympiastadion, tuttavallisemmin Stadikka. Elämäni ensimmäisen kerran kävin Stadikalla pikkupoikana vuonna 1989. Isäni kanssa ajoimme Helsinkiin katsomaan myyttisiä Hollannin maajoukkueen pelaajia kuten Marco van Bastenia ja Ruud Gullitia (tirsk!). Muistelen oman suosikkini olleen Ronald Koeman, sillä hänellä oli hurja laukaus. Ottelusta minulla ei ole muita muistikuvia kuin kaukana vastapäisessä katsomossa siintävät oranssit värit – ja että vesisateessa seistessä oli hyytävän kylmää. Peli päättyi 0-1 Hollannille, ainokaisen teki ottelun lopussa Wim Kieft. Ei huono suoritus Suomelta ollenkaan. 

Olympiastadion täyttää tänä vuonna 100 vuotta, vaikka Stadikan kraateri, katos ja torni ovat olleet pystyssä vasta 74 vuotta. Idea omasta kansallisesta urheilupyhätöstä on näet saanut alkunsa Tukholman olympialaisista vuonna 1912. Noissa kisoissa Hannes Kolehmainen voitti kolme kultamitalia ja yhden hopean, ja kaikkiaan Suomi kahmi kisoista 26 arvokisamitalia. Suomea ei nykytulkinnan mukaan juostu maailmankartalle, mutta menestys sai suomalaiset innostumaan urheilustadionin rakentamisesta Helsinkiin. Nuori kansakunta tarvitsi oman areenansa.

Lauri Pihkalan ja Bertel Jungin luonnostelma stadionsuunnitelma esiteltiin niinkin varhain kuin 1916. Tuolloin sijainniksi ehdotettiin Kaisaniemen puistoa. 1920-luvun lopussa perustettiin Stadion-säätiö, jonka tavoitteena oli saada Suomeen urheiluareena, jossa voitaisiin pitää olympiakisat. 1930-luvun alussa stadionista järjestettiin arkkitehtikilpailu, johon osallistui maamme eturivin arkkitehtejä Alvar Aallosta alkaen. Olympiastadionin arkkitehtikilpailuohjelmassa vuonna 1933 vaadittiin, että ”stadionin tulee saada sellainen arkkitehtoninen muotoilu, joka vastaa koko maan urheilukeskuksen arvoa.” Kilpailun voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti. Stadionin rakentaminen alkoi vuonna 1934, ja avajaisia vietettiin toisen maailmansodan alla 1938. Avajaisseremonioissa presidentti Kyösti Kallio luonnehti Olympiastadionia "suurten isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Stadionin sai heti kansainvälistä huomiota, ja sitä kävi samana vuonna ihastelemassa esimerkiksi elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl, joka viihtyi stadionilla peräti pari päivää.

1930-luku oli kauniiden rakennusten ja rumien ajatusten vuosikymmen. Olympiastadion oli alkuperäisessä asussaan ”pelkistetty, tyylipuhdas ja kypsä funktionalistinen rakennus”. Aivan alkuperäisessä muodossaan Stadion ei ole ollut pitkään aikaan. Tärkeimmät vuosien saatossa tehdyt muutokset on kuvattu tiivisti täällä. Viimeksi stadionia on laajamittaisesti (ja kiistellysti) korjattu 1990-luvun alkupuolle. Olympiastadion suojeltiin rakennuslailla vasta niinkin myöhään kuin vuonna 2006. Perusteluissa todettiin muuan muassa että ”Olympiastadion on kansallinen monumentti ja suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteos, jolla on kiistaton kulttuurihistoriallinen arvo suomalaisen urheilun symbolina ja suurtapahtumien pitopaikkana. Olympiastadionin rakennustaiteelliset arvot ovat merkittävät.” Tällä hetkellä Museovirasto valvoo stadioniin tehtävien korjauksia sekä muutostöiden sopivuutta. Museolla on oikeus myöntää suojelumääräyksistä vähäisiä poikkeuksia. Stadikka on tällä hetkellä suojeltu lippukioskeja ja kaiteita myöten, joten noin vain sinne ei tehdä muutoksia.

Tunnettujen yleiseurooppalaisten syiden takia Helsingin vuoden 1940 olympialaiset jäivät pitämättä. Isänmaallisuus ja kilvoittelut kuitenkin yhdistyivät Stadikalla jatkosodan aikana, kun stadionin tornia käytettiin ilmavalvonnassa. Torniin asennetut on kahden sentin paksuiset metallilevyt suojasivat lottia konekivääritulelta.

Olympialaismittelöt saatiin Helsinkiin vihdoin heinäkuussa 1952. Presidentti Juho Kusti Paasikivi avasi kisat rankkasateessa, ja olympiasoihdun stadionille toi yrmy juoksijalegenda Paavo Nurmi. Stadionin torniin tulen sytytti kukapa muukaan kuin Hannes Kolehmainen. Kaksi ja puoli tuhatta kyyhkystä päästettiin lentoon. Vaikkei Suomen joukkueen urheilullinen menestys ollut odotetun kaltainen, viimeistään olympialaisista asti Olympiastadion on kuulunut kansankunnan kuvastoon.

Olympialaisten lisäksi Stadikalla on järjestetty kahdet yleisurheilun MM-kisat ja kolmet EM-kisat. Se on nähnyt Taisto Mäen alittavan 10 000 metrin alle puolessa tunnissa. Vuonna 1962 siellä järjestettiin maan historian yleisörikkain (23 463) nyrkkeilyottelu, kun höyhensarjalainen Olli Mäki otteli yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan MM-tittelistä. Mäki hävisi ottelunsa, mutta Moore kävi kehnommin. Hän menehtyi jo seuraavana vuonna ottelussa saamaansa aivovaurioon. Vuonna 1971 Juha Väätäinen juoksi EM-kultaa 5 000 ja 10 000 metrillä. Viimeisten vuosien aikana Stadion on ollut ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen, Huuhkajien, kotipesä. Näistä otteluista mieleeni on onnettomasti jäänyt vuoden 1997 Suomi–Unkari-ottelu, jossa MM-jatkokarsintapaikka menetettiin jonkin sortin vahinkomaalilla lisäajalla. Voi Teuvo Moilanen sentään!

Vuosikymmenten kuluessa Stadikalla on nähty lisäksi pikaluistelua, pesäpalloa, käsipalloa, jääpalloa, maahockeyta, jäärata-ajoa, koripalloa, jousiammuntaa, ampumahiihtoa ja amerikkalaista jalkapalloa. Parina viime vuotena naftaliinista on kaivettu jääkiekon talviklassikot. Jääkiekkoa pelattiin Stadikalla jo välirauhan aikana, jolloin rakas naapurimme Ruotsi löi meidät peräti 11-0. Lisäksi Stadikan ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana täyttäneet lukuisat popartistit kuten Michael Jackson, U2, Bruce Springsteen, Madonna ja Metallica. Rolling Stones ehti paikalle ensimmäisen kerran 1970, jolloin yhtyeen ura oli jo kääntynyt ehtoopuolelle. Kaukaisimmilta tuntuvat stadionin päivät politiikan näyttämönä: esimerkiksi vuonna 1974 Suomen Kommunistinen Puolue piti 30-vuotisen julkisen toiminnan juhlansa stadionilla. Nykyään SKP:n tilaisuuteen riittäisi Stadikan retkeilymaja.

Mikä sitten on Olympiastadionin nykykunto? Ei kovin hyvä, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Olympiastadion on vanhus, jota on kohdeltu yhtä huonosti kuin monia muita vanhuksiamme. Viimeistään 2000-luvun massatapahtumat ovat osoittaneet, että Stadion on kehno areena niin urheilulle kuin kulttuurille. Onneksi suomalaiset ovat sentään oppineet suurtapahtumahenkeä. Kun Stadikka on täynnä, siellä on nykyään loistava tunnelma. Viimeksi olin Stadikalla Suomi—Ranska-futismaaottelussa muutama päivä sitten. Koleasta säästä huolimatta tupa oli melkein täysi ja katsomo piti kunnon meteliä. Onhan se hienoa, kun muutama tuhat suomalaista huutaa ”Ribery – pedofil” ja yrittävät häiritä ei-niin-sympaattisen hyökkääjän keskittymistä. Korrektia? Ei. Hauskaa? Totta hemmetissä.

Tunnelmaan ne kehut jäävätkin. Stadionilla on aina kylmä, ja jokaiseen sopukkaan osuu viima. Erityisen hyytävää on itse kraaterin ulkokehällä, jossa sitten parista kojusta myydään nakkia ja olutta. Ulkokehällä on pimeää ja melkein turvattoman oloista. Konserttien aikana ääni kiertää pitkin tilaa ja kimpoilee betonista – pahimmillaan kuulostaa siltä kuin puolet bändistä olisi pari sekuntia myöhässä kappaleesta. Stadionin penkkien ergonomia on mukailee kirkonpenkkejä (jotka vanhan ohjesäännön mukaan tehtiin niin epämukaviksi, ettei saarnan aikana onnistunut torkahtaa), ja riveillä liikkuminen liki mahdotonta ahtauden takia. Miesten vessassa haisee kuvottavalta, ja harvoissa käymälöissä ihminen saa pissata suoraan kaakeliseinää päin. Stadionilla ei ole suuriin tapahtumiin mitään palveluita, ei ravintoloita, ei mitään. En laske hotdog-kojua riittäväksi tarjoiluksi. Vain Töölön kisaputka on lämmin, lähellä ja aina auki. Palvelukin on kuulemma asiallista. Stadionin ympäristö on pelkkää asvalttikenttää, jossa bussit, pyöräilijät, autoilijat ja kävelijät väistelevät toisiaan. Suorituspaikkana en puhu Stadikasta mitään, kesän EM-kisojen aikaan ammattiurheilijat sanoivat jo kaiken oleellisen.

Tämä on se murheellinen tila, jossa Stadion nykyään on. Millään tavalla mitattuna se ei vastaa nykyaikaisten tapahtumien vaatimuksia. Ihmiset ovat tottuneet parempaan. 

Stadionin muutostöistä ja laajasta remontista on väännetty vuosia. Suomalaiset päättäjät tykkäävät rakentaa valtavia pömpeleitä, sillä suomalaiset grynderit tykkäävät rakentaa valtavia pömpeleitä. Oli melkein surkuhupaisaa kuunnella päättäjien intoilua rakentaa Helsinkiin Guggenheim-museo samaan aikaan kun Stadikka luhistui pala palalta. Olympiastadionin tapauksessa iso uudistusurakka on perusteltua. Suomi tarvitsee yhden modernin suuren ulkoilma-areenan, jossa voidaan järjestää kansainvälisen tason tapahtumia. Itse olen miettinyt, että eikö sinne parin miljoonan lisäpanostuksella voisi tehdä tiloja, joissa voitaisiin pitää erilaisia näyttelyitäkin? Mutta olisihan Musiikkitalostakin voitu tehdä talo, jossa olisi ollut harjoitus- ja soittotiloja kaikenlaisille musiikoille. Mutta ei niin ei.

Nyt Stadikan uudistaminen vaikuttaa vihdoin etenevän. Toukokuussa 2012 valtioneuvoston talouspoliittinen ministerivaliokunta puolsi valtion osallistumista Helsingin Olympiastadionin perusparannuksesta aiheutuviin kustannuksiin. Vuosille 2012–2018 ajoittuvan hankkeen kustannusarvio on yhteensä 197 miljoonaa euroa, josta enintään puolet rahoittaa valtio. Valtion osallistumisen edellytyksenä on, että Helsingin kaupunki osallistuu Olympiastadionin perusparannuskustannuksiin valtion kanssa samansuuruisella osuudella. Katsomoiden kattamisen lisäksi aikomuksena on korvata katsomoiden puiset penkit kuppi-istuimilla, uudistaa stadionin ympäristöä ja rakentaa pohjoispäätyyn suomalaisten urheilujärjestöjen toimistojen keskittymä. sisusta modernisoidaan. Lisäksi maan alle louhitaan uusia tiloja.

Hyvältä kuulostaa, mutta toivottavasti historia ei kampita tulevaisuutta. Pahinta on, jos uudistukseen upotetaan rahaa 200 miljoonaa, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole ultramoderni Olympiastadion. Stadikka ei tietenkään ole mikään 70-luvun ostoskeskus, jota voisi käyttää Naton harjoitusmaalina tai ajaa puskutraktorilla nurin. Silti nyt pitäisi katsoa ennakkoluulottomasti vuoteen 2038, ei vuoteen 1938. Toivottavasti Museovirastossa käytettäisiin kerrankin tervettä järkeä – kävisivät vaikka ihan oikeasti niissä tilaisuuksissa, joita Stadionilla järjestetään. Paikka on melkein kuoliaaaksi suojeltu. Ilman ihmisiä, tapahtumia ja elämyksiä Olympiastadion on vain hengetön kasa kiveä ja rautaa – kylmä menneen maailman monumentti. Olympiastadion kuuluu urheiluväelle ja konserttiväelle, se ei ole mikään mausoleumi.

Hurjista ja onnistuneista uudistuksista on kokemuksia niin Berliinistä kuin Lontoosta.  Berliinissä alun perin natsien rakentama Olympiastadion sai rapistua vuosikymmeniä, kunnes se laitettiin kokonaan uusiksi. Berliinin Olympiastadionin uudistus maksoi reippaat 250 miljoonaa. Lontoossa tehtiin jotain vielä hurjempaa. Vanha Wembley jyrättiin kokonaan alas ja tilalle tehtiin aivan uusi stadion. Kai siellä Lontoossakin jotain historiaa oli. 

Lopullinen arvio: Kolme pronssimitalia. Nykykunto ei riitä enempään, mutta eteenpäin on menty, kun uudistusprojekti on vihdoin saanut hyväksynnän. Mr Pajunen, tear down this Stadikka.