Vit***lun olemuksesta

Kaikille ihmisille voi vittuilla jonkin aikaa, joillekin ihmisillle voi vittuilla kaiken aikaa, mutta kaikille ihmisille ei voi vittuilla kaiken aikaa. Nämä Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin sanat kuulostavat tänään yhtä ajankohtaisilta kuin 150 vuotta sitten, jolloin hän sai paikallisesta Starbucksista tilauksensa nimellä "Eipram".

Vittuilusta on kirjoitettu asiaproosaa hämmästyttävän vähän verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiskunta on historiansa aikana vittuillut ympäriinsä – vaikkapa vähemmistöille, delfiineille, turkulaisille ja oikeinkirjoitusvirheitä tehneille. Ihmiskunnan historia on vittuilun historiaa. Mennäänpä aivan alkulähteelle.

Sanotaan, että länsimainen vittuilu on vain alaviite Platonin vittuilussa. Platon oli kreikkalainen ikisinkku, joka pankrationin sijaan treenasi filosofiaa. Saihan Sartrekin sillä Simonensa. Kuuluisassa vittuiluopissaan Platon jakaa todellisuuden vittumaisuuden karkeasti kahtia. Platon esittää, että aistein havaitsemamme vittuilu on näennäistä, mutta vittuilun idea tosiolevainen.

Yksittäinen vittuilu on päiväperho, joka kuuluu havaintojen maailmaan. Se elää vain lyhyen hetken, haihtuakseen sitten historian usvaan. Kun nuhainen poliisiviranomainen aivastaa Johan Bäckmanin painokoneen lämpimään Suomen-passiin lenssupöpöjä, kyseessä on aistimaailmaamme kuuluva vittuilu. Kun tavallinen ihminen ("pahis") on eri mieltä kuin oikeamielinen ("hyvis") haluaisi, kyseessä on niin ikään havaintojen maailman vittuilu.

Maailmassa on siis olemassa yhtä aikaa miljoonia yksittäisiä vittuiluja: säilykepurkkien avausmekanismi, telinevoimistelu koululiikuntana, videotaide, muovihaarukat, kantelemusiikki, Facebookin julkaisuasetukset, Rosson salaattipöytä, paarmat ja niin edelleen.

Silti näiden ainutlaatuisten vittuilujen "takana" on Platonin mukaan tosivittuilu, vittumaisuuden idea. Emme ehkä rajallisina olentoina edes pysty kokonaan käsittämään tätä metatasoa. Eläinten nimikkopyhimys Franciscus Assisilainen sanoi viisaasti, että vain tarkkailemalla kissoja ymmärrämme todella, mistä vittuilussa on kyse. Kissahan on umpivittumainen eläin, se syö verkkareistasi resorinauhan ja oksentaa sen viikkoa myöhemmin kashmir-neuleellesi.

Mistä puhumme, kun puhumme vittuilusta?

Vittuilu on välittämistä. Jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, että todellinen joukkuehenki syntyy vasta kun sen jäsenet uskaltavat avoimesti vittuilla toisilleen. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet rakentuvat ankaralle mutta perimmältään hyväntahtoiselle vittuilulle. Monet pitkät parisuhteet perustuvat pelkästään puolisoiden keskinäiselle vittuilulle, kuten omien isovanhempieni liki 60 vuotta kestänyt avioliitto. Lopussa taata oli umpikuuro ja mumman opaskoirakin sokea, mutta terävät tölväisyt pitivät heidät mieleltään virkeinä aina katkeraan loppuun saakka.

Mikään edellisistä ei tietenkään toimisi, ellei vittuilu perustuisi syvään yhteisymmärrykseen. Jo ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau muistutti, että suuren vittuilun mukana tulee suuri vastuu. Kun vittuilee, pitää hyväksyä vastavittuilu. Tämän ihmiselämän perus viisauden kun sosiaalisen median suupaltit ymmärtäisivät, niin meidän kaikkien olisi kevyt kulkea.


Vittuilu on henkilökohtaista. Kokonaisen kansanryhmän loukkaaminen on kuin dynamiittikalastusta – siihen pystyy kuka tahansa tukkaurvelo. Vittuilu sen sijaan vaatii osumatarkkuutta. Kun sinulle vittuillaan, tiedät, että sinä merkitset hänelle jotakin enemmän. Elokuvahistorian hellin ja samalla katkeransuloisin vittuilun laukoi tietysti Rhett Butler, joka Tuulen viemää -elokuvan lopussa jättää omahyväisen mutta ah niin ihanan Scarlett O'Haran. "Frankly my dear, I dont give a damn."


Vittuilu on älyllistä. Kuka ajattelee suuresti, myös vittuilee suuresti, saksalaisfilosofi Martin Heidegger totesi vaikuttavassa teoksessaan Silleen jättäminen (Gelassenheit, 1944–1945). Tämän takia luova luokka on aina ollut poikkeuksellisen vittumaista porukkaa. Älymystöhän on joukko ihmisiä, johon jokainen haluaa kuulua, mutta jonka kanssa kukaan ei halua viettää aikaa.

Oli miten oli, todelliseen vittuiluun kuuluu ilkeyden finesse, sivaltamisen sulokkuus. Siksi ei mikä tahansa ilkeämielinen lässytys tai äkäinen huutelu käy vittuilusta. Kun tunnettu ja samalla ainoa suomalainen esseeisti somettaa aamuyöstä "tissitissitissi" ollaan toki kotimaisen nykykirjallisuuden kovimmassa ytimessä, mutta kaukana mannermaisen vittuilun viehkeydestä. Sillä vittuilu viiltää, se hehkuu hengen pikimustaa pimeyttä. Uskallan väittää, että korkealaatuinen vittuilu on esteettinen kokemus niin esittäjälleen kuin vastaanottajalleen. "Vittuilu näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja", Aristoteles kirjoitti teoksessaan Nikomakhoksen "etiikka".


Vittuilu on voimaannuttavaa. Martti Luther naulasi teesit kirkon oveen, Rosa Parks jäi istumaan paikalleen bussissa, tuntematon mies pysäytti panssarivaunut Tienanmenin aukiolla. Silkkaa vahvemmalle vittuilua. Vittuilu on pienen ihmisen keino näpäyttää suurempiaan. Vittuilu ei katso ikää, ihonväriä, varakkuutta tai hauiksen leveyttä. Mikä hienointa, vittuilu on täysin tasa-arvoista. Naisen vittuilu ei ole 80 senttiä vaan ihan koko euro, joskus jopa enemmän. Vittumaisuudessa ei ole lasikattoa.


Vittuilu on mahdollisuuksien taidetta. Jokainen meistä vittuilee omalla tavallaan, mutta jokaisen vittuilu on yhtä arvokas.

Introvertti piilovittuilee niin taitavasti, että sen kohteeksi joutunut huomaa vasta seuraavana aamuna herätessään, että hänen tyynynsä on värjäytynyt verestä ja häpeästä punaiseksi. Ekstrovertin avoin vittuilu ei sen sijaan jää keneltäkään huomaamatta aamuöisellä porilaisella nakkikioskilla (kaikki Porin murteella sanottu paitsi kuulostaa vittuilulta myös ON vittuilua). Työelämässä puhutaan nykyään rakentavasta palautteesta, mikä on moderni ilmaisu suoralle vittuilulle.

Suomessa sekoitetaan usein asiakaspalvelu ja vittuilu keskenään. Molemmissa on toki kyse ihmisen kohtaamisesta. Terveyskeskuksissa, takseissa, virastoissa ja remonttifirmojen kanssa saamme nauttia mitä värikkäämmästä vittuilusta.

Kirjallisuutemme ehkä kaunein vittuilu löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ennen niin voimallisesti eläneet veljet on romaanin lopussa kesytetty uniseen keskiluokkaisuuteen, kuka jahtivoudiksi, kuka torppariksi. Vapaa ja tulisieluinen Venla passaa miestään ja synnyttää. He ovat kaikki kiinni sovinnaisuuden turpeessa. Alkuvoima on imetty heistä pois. Kertoja kuvaa tämän kuin korkealta ylhäältä katsellen – ja niin romaanihenkilöidensä kuin romaanin lukijoiden pikkuporvarillisuudelle täysillä vittuillen.

Yksinäinen Betonihirviö etsii ystävää

Merihakalaisen kadun päässä seisoo neljätoistakerroksinen harmaa hahmo. Se katselee vaiti värittömälle Suomenlahdelle ja näyttää unohtuneen maisemaan kuin ihmiskasvoinen sosialismi gdanskilaiseen miestenvesaaan.

"Täällä Merihaassa tunnen kuuluvani joukkoon. Tiedän, että vaikutan kylmältä ja etäiseltä, mutta sisälläni roihuaa kaukolämmön tuli melkein 21,3-asteisena", Betonihirviö sanoo kuiskaten.

Betonihirviö, 42, on yksi maamme hiljaisista. Hän on niitä, joista Glorian koti ei kirjoita. Niitä, jotka eivät koskaan päädy MyScandinavianhome-blogin kuviin.

Betonihirviötä ei ehkä pinnata Pinterestiin, mutta ei Betonihirviö niin huomiosta välittäisikään. Silti se toivoo, että ihmiset arvostaisivat sitäkin ihan omana itsenään. Jokainen betonihirviö on kuitenkin oma yksilönsä, vaikkakin täysin samasta muotista.

"Eniten satuttavat ulkonäköön liittyvät kommentit. Ihmiset tuhahtavat ohi kulkiessaan, että pitikö tuokin tuohon rakentaa. Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa puutaloista, joka purettiin minun takiani. Varsinkin vihreät osaavat olla hirveän julmia. On meillä betonihirviöilläkin tunteet", se sanoo.
........................

Vaikka Betonihirviö vaikuttaa päälle päin yrmyltä, se on lempeä jättiläinen. Betonihirviön arki on ihan tavallista hirviön arkea, johon kuuluvat yöllisten kulkijoiden pelottelu ja DDR:läisen tunnelman luominen. Päivätyökseen Betonihirviö päivittää Helsingin Rakennusviraston Twitter-tiliä.

"Kehuvat hauskaksi, mutta en minä itseäni osaa sillä lailla hauskana pitää. Elämästä kirjoittelen."

Kotona Betonihirviö keittelee mateeta ja ratkaisee sudokuja. Hiljaisempina iltoina se surffaa Instagramissa katsellen kuvia WAU-arkkitehtuurista. Betonihirviö käy myös usein kuntosalilla, jossa se on elementissään. "Pidän harkoista, etenkin betoniharkoista."

Betonihirviö kertoo lukevansa paljon. Tälläkin hetkellä sillä on kesken kotimaista proosaa, Pirkko Saision Betoniyö sekä Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista.

Silti varsinkin syysiltaisin yksinäisyys vaivaa. Viime viikolla Betonihirviö osti kaksi lippua Architecture in Helsinki -yhtyeen keikalle. "Se vain, että kukaan ei halunnut lähteä kanssani kuuntelemaan yhtyettä. Mutta en minä valita, kukapa minun kanssani."

Hiljattain Betonihirviö laittoi Rakentaja-lehden Ystävää etsitään -palstalle ilmoituksen, jossa se haki uutta miljöötä tositarkoituksella. Se ei saanut yhtään vastausta. 

"Eivät nämä uudet asuinalueet tällaisesta pintakarheasta seitkytlukulaisesta piittaa, kukapa meistä. Nykyään on niin tärkeää, että julkisivu on kunnossa, vaikka minusta on tärkeintä, mitä on meidän jokaisen sisällä, vaikkapa hyvin kiertävä sisäilma tai toimiva pohjaratkaisu."

"Nykyään pitää olla väljyyttä ja valoa. Itse olen enempi sellainen tummien konttorien tulkki."

Oli Betonihirviö kerran kihloissa, mutta kihlat purettiin.

Avain yksin ei Betonihirviö sentään ole. Betonihirviön paras ystävä Neukkukuutio asuu vuokratontilla Vuosaaressa, mutta Betonihirviön tulee harvoin piipahdettua siellä, sillä "tässä iässä ei oikein paikat tahdo enää kestää". Tutun myyrmäkeläisen Itsemurhayksiön kanssa Betonihirviö käy silloin tällöin heittämässä pubitikkaa.

"Vaikka harvoin sitä tulee tauluun osuttua", Betonihirviö sanoo.
.........................

Viime aikoina Betonihirviön terveys on temppuillut. Kuntotarkastuksessa selvisi, että putkistoista kuuluu rohinaa, ja Betonihirviön pitäisi lopettaa sisällä tupakointi.

Hirviön mielen vetää apeaksi, että niin monia vanhoja tuttuja on jo poistunut ympäriltä.

"Melkein joka päivä lehtiä lukiessa näkee, että taas tuttuja saneerataan. Ajan hammas ei säästä ketään. Olen minä sille Saurillekin öiseen aikaan soitellut. Sanonut vastaajaan, ettei meitä kaikkia 70-lukulaisia tarvitsisi purkaa. Mutta ei hän ole minulle takaisin soittanut. Kukapa minulle", Betonihirviö tuumii.

Mitä Betonihirviö haluaisi sanoa lukijoillemme 1970-luvun elementtirakentamisesta?

"Ei minun ajatuksillani ole sillä lailla väliä, mutta jokainen talo on laulun arvoinen. Jokainen talo vain elää hetken sen, sen minkä kaupunginvaltuusto on hälle määräävä."

Hetken aikaa näyttää aivan siltä, kuin Betonihirviön kivikasvoille olisi kirvonnut kyynel, mutta luultavasti kyseessä on vain kosteusvaurio.

"Surullista kyllä, moni minun ikäiseni betonihirviö odottaa enää vain sitä puskutraktorin pusua", Betonihirviö päättää ja tuijottaa meren yli Viroon, jossa niin moni yksinäinen kohtalotoveri seistä jököttää paikoillaan suolaisen tuulen ahavoidessa niiden rosoista, hiekkapuhellettua pintaa.

Aijaijai! eli Pave Maijasen rehabilitointi

Maailmassa on kuin onkin oikeutta. Pave Maijanen esiintyy Vain Elämää -ohjelmassa. Niille, jotka eivät formaattia tunne, kerrotaan idea lyhyesti. Vain elämää -show'ssa kantasuomalaiset muusikot asuvat kahdeksan päivän ajan Vesku Loirin kanssa lähellä Mikkeliä.

Vuorotellen vietetään eri muusikoiden "omaa päivää", jolloin muut mukana olijat tulkitsevat Loirin cover-hittejä. Välillä Nipa kertoo intiaaniasuja myyvästä kaupastaan Porissa. Sitten PMMP:n ihana tyttö pistää iloisesti Hammondilla.

Vain elämää -artistit valitaan yhtä hämärästi kuin MM-jalkapallon isäntämaat. Mikään muu ei näet voi selittää sitä, että Maijanen kutsuttiin mukaan vasta ohjelman neljännelle tuotantokaudelle. Maestron itseoikeutettu paikka olisi tietenkin ollut ohjelman ensimmäisellä kaudella, jolla esiintyivät Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Katri Helena, Matti, Carola ja Jufo III.

Se oli upea kausi – vahvempi kuin Bull Mentula rintaprässissä, herkempi kuin Jippu räntäsateessa. Sinisen zeppeliinin miehistöllä kului tuotantokauden aikana yhteensä 14 pakettia Nessua. Näin paljon Zepukassa ei oltu kyynelehditty sitten presidentti Ronald Reaganin hautajaisten vuonna 2004.


Mutta maestro Maijaseen! Pave Maijanen on Suomen Prince: muusikko, lauluntekijä, tuottaja ja popin yleisnero. Kaikkien aikojen viidestä kovimmasta suomalaisesta pop-biisistä hän on tehnyt neljä. Kukaan toinen suomalainen muusikko ei yllä yhtä monella teoksella pop-musiikin taikapiiriin. Seuraavaksi luettelen nämä neljä modernia klassikkoa satunnaisessa järjestyksessä:

Ikävä
Jano
Lähtisitkö
Elämän nälkä

Maijasen parhaissa kappaleissa sileäksi hiottu pop-estetiikka yhdistyy pakottomasti ihmissielun kipeiden ja vaiettujen tunteiden tutkiskeluun. Temaattisessa keskiössä ovat lähes aina haikeus ja tietty kohdistumaton, täyttymätön kaipaus.

Selkeimmin tämä tematiikka näkyy kappaleessa Ikävä, jossa tarinan protagonisti laulaa: "Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä / Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä." Sana suunnaton saa siinä kiehtovalla tavalla kaksoismerkityksen: se on sekä ylitsevuotavaa että vailla määränpäätä tai kohdetta.

Voi sanoa, että Maijanen on teoksisssaan inhimillisyyden,ihmisyydenlähteellä – ehkäpä juuri sillä järvellä, johon hän meitä pyytää laulussaan lähtemään. Paras pop-musiikki saa meidät itkemään ja tanssimaan samaan aikaan. Suomalaisen kevyen musiikin saralla Maijanen on tässä täysin omassa luokassaan.


Mutta Maijanen taitaa myös veitsenterävän rytmisen hassuttelun, jossa voimme kuulla kaikuja Talking Heads -yhtyeen varhaistuotannosta. Tässä kohtaa tarvitsee vain mainita funk-triptyykki Aijaijai – Hame heilahtaa – Tanssivat kengät.

Eikä pidä unohtaa, että tyyliniekka Maijanen liikkuu vaivattomasti tyylisuunnasta toiseen. Pakko saada BMW nimisessä kappaleessa Maijanen kiteyttää autoilun ja vapauden brucespringsteeniaanisesti niin hyvin, että BMW-tematiikkaa käsitelleet 2. Maanantain Mikset tahdo olla mun kaa (vaix mä rakastan sun Bemarii) tai Anssi Kelan Mikan faijan BMW jäävät jo ensimmäisessä mutkassa. Yhtenä yönä -balladi leikittelee bowiemaisesti lastenlorulyriikalla ja kohoavalla melodiankululla. Näitähän riittäisi!

Sininen zeppeliini toivoo, että Vain elämää -sarja toisi maestro Maijaselle vihdoin sen tunnettuuden, arvostuksen ja kaupallisen suosion, jonka hän ansaitsee. On Pave Maijasen kunnianpalautuksen aika. Chapeau, maestro Maijanen!

Supisuomalaiset ja muut aidot suomalaiset

Sininen zeppeliini sai heinäkuun helteillä (buahahahahah!) koskettavan faksin, jossa pitkäaikainen lukijamme "Masa82" toivoi SZ:n selvittävän, kuka oikein on aito suomalainen. Zepukan miehistön palattua runonkeruumatkalta luovutetusta Karjalasta tartuimme heti asiaan.

Tosisuomalaisuuden määrittely osoittautui luultua vaikeammaksi. Suomihan on maa, jossa jopa Olen suomalainen -iskelmä on kotoisin Italiasta, ja aidointa suomalaisuutta sanotaan supisuomalaisuudeksi, vaikka supi on kotoisin Itä-Aasiasta (ks. kuva, ihan sairaan söpö!).

Puhtaasti omaa suomalaista kulttuuriamme ovat pettu ja pitkävihaisuus. Myöhemmin tulivat Valintatalon pinkit muovikassit.

Emme kuitenkaan luovuttaneet! Sinisen zeppeliinin miehistö vetäytyi kolmeksi päiväksi kempeleläiseen 145-asteiseen savusaunaan määrittämään suomalaisuutta. Ulos sai tulla vain hakemaan uutta lämpömittaria rikki menneen tilalle tai valmiin kirjoituksen kanssa. "Perkele minä tämän blogini kesytän!", kuultiin naapurin savupirttiin asti muutamankin kerran.

Saunatimoilun jälkeen SZ:n miehistölle selvisi, että ei ole olemassa vain yhtä suomalaisuutta, vaan monta suomalaisuutta. Nokisin sormin tökimme ne iPadille ja latasimme Kempeleen seitinohuen 3G-verkon kautta internetiin. Olkaa hyvä!


Kantasuomalainen
Hämäläisten, karjalaisten tai varsinaissuomalaisten heimon jälkeläinen. Kantasuomalainen oli ensimmäisenä Suomessa, ellei lasketa saamelaisia, jotka kantasuomalainen potki Lappiin. Ihotyypiltään sekaiho, kärsii kolesterolista ja ajoittaisesta synkkämielisyydestä. Etenkin naiset taitavia myymälävarkaita.
Rantasuomalainen
Kesän ensimmäisenä (ja usein ainoana) hellepäivänä itsensä helakan punaiseksi polttavan kantasuomalaisen lomaversio. Ei tule sekoittaa rantaruotsalaiseen, jolla on purjevene ja hyvä meininki Paraisilla.
Pantasuomalainen
Tutkimussusi, jonka päälle ajetaan moottorikelkalla ja sen jälkeen haudataan vähin äänin.
Uussuomalainen
Henkilö, joka häiriköi kaikkialla esim. tervehtii rappukäytävässä tai toivottaa huomenta linja-autossa. Hymyilee ilman syytä. Pakotetaan toisinaan soittamaan rumpuja Yleisradion monikulttuurisuus-inserteissä.
Suursuomalainen
Haaveilee, että Suomessa olisi vieläkin enemmän kuolevia kuntia, joista kaikki palvelut on lakkautettu.
Piensuomalainen
Alle 165-senttinen suomalainen.
Vanhasuomalainen
Passiivisen vastarinnan kannattajia. Suhtautuu varovaisesti Suomen itsenäisyyteen.
Nuorsuomalainen
Risto EJ Penttilä ja hänen kaverinsa, jonka nimeä kukaan ei muista.
Aitosuomalainen
Suomalaismielinen lehti. Ei tule sotkea LehtiLehti-lehteen tai Mitä Vittua -lehteen.
Aito suomalainen
Katri Helena.
Ulkosuomalainen
Portugalissa eläkettä nauttiva suomalainen.
Sisäsuomalainen
Suomalainen, joka ei asu meren rannalla.
Eteläsuomalainen
Helsingissä asuva "stadilainen", joka on todennäköisin kotoisin Somerolta. Harrastaa kotoilua (milloin ei Flow Festivalilla ja/tai suvaitsevaisuusmiekkarissa), kaupunkiviljelyä, Billebeino-lippiksiä ja on kaikin puolin rasittava tyyppi. Eteläsuomalainen sisältää 80 prosenttia ironiaa ja 20 prosenttia artesaaniolutta.
Pohjoissuomalainen
Esiintyy ruokapalkalla statistina Kari Väänäsen ohjaamissa, käsikirjoittamissa, tuottamissa ja näyttelemissä ruamasarjoissa.
Länsisuomalainen
Vähän muita fiinimpi suomalainen, ja tietää itsekin sen. Upea.
Itäsuomalainen
Olpas paha näköne ko riihe seinääst revästy ryökäle, mut miu syvämei väris niiko lampaa saparo.
Amerikansuomalainen
Renny Harlin ja (tietyin varauksin) Matt Damon ja Pamela Anderson.
Ranskansuomalainen
Helena Petäistö
Italiansuomalainen
Jukka Pakkanen ja Jukka Pakkasen poika.
Saksansuomalainen
Sunrise Avenue. Tai oikeastaan kuulkaas saksalaiset... te saatte pitää heidät kokonaan.
Kreikansuomalainen
Arja Saijonmaa (rantalomakohteissa Kirkan levytykset).
Ruotsinsuomalainen
Edelleen Arja Saijonmaa, 300 000 entistä Volvon tehtailla työskennellyttä ja nykyisin myös Björn Wahlroos.
Norjansuomalainen
Kyllä, vieläkin Arja Saijonmaa.
Somalialainen
Suomalainen, jossa sanan alkuosasta on unohtunut yksi u-kirjain.

Suomalaisinta ikinä

Suomalaisinta ikinä on, että metsätyökoneeseen jää jumiin juuri se käsi, jonka puoleisessa takintaskussa on kännykkä.

Suomalaisinta ikinä on, että kun tilanne ei voi enää muuttua pahemmaksi alkaa sataa pesäpallon kokoisia rakeita.

Suomalaisinta ikinä on keittää puuroa talteen tai lämmittää mikrossa vanhaa kahvia. Kääriä kalakukkoa folioon vaimolle evääksi. Hamstrata kahvipaketteja kertyneillä Kukkura-tarroilla ja hullutella törsäämällä Ässä-arpaan.

Suomalaisinta ikinä on syödä hedelmät raakana ja palauttaa ne "pilaantuneina" kauppaan, jos ne ovatkin kypsiä. Mutta maistuvathan ne kummilta.

Suomalaisinta ikinä on sanoa aivan aluksi Ei tästä tule ikinä mitään. Mutta kyllä siitä aina tulee. Niin pieninä palasina on mun Ikea-hyllyni maailmalla.

Suomalaisinta ikinä on ohjata jäänmurtajaa yhdellä kädellä ja neuvoa samalla puhelimessa aviomiestään pesemään pyykit oikeassa lämpötilassa. Suomalaisinta ikinä on paria tuntia myöhemmin sen saman aviomiehen pesemä villaneule, joka mahtuu enää pihatontulle.

Suomalaisinta ikinä on asua mutsinsa luona. (Se on myös italialaisinta ikinä.)

Suomalaisinta ikinä on tikkitakin taskuun hitaasti puristuva nyrkki. Se on se kuuluisa suomalainen tunnerekisteri, joka ulottuu aina ärtymyksestä pitkälle kiukkuun asti. Että perkele bensan hintakin ja Naapuri veti vessan vielä A-studion jälkeen, kyllä minä sen kuulin kun painoin korvani keittiön patteria vasten!

Suomalaisinta ikinä on murjottaa. Murjottaminen on koko lailla parasta mitä suomalainen voi tehdä yksikseen, ellei katiskalla käymistä lasketa.  Mutta suomalaisinta ikinä on, ettei vihaa ketään vaikka välillä vituttaisi niin että näköä haittaa.

Suomalaisinta ikinä on ottaa housut pois Heti ku pääsee kotio.

Suomalaisinta ikinä on istua porukalla löylyssä ilkitenmulkiten, vaikka kropassa olisi töyssyjä ja kuoppia ja molemmissa päissä jäljellä vain hassuja haivenia. Saunassa kaikki ovat kauniita.



Suomalaisinta ikinä on, että joskus sydämeen sattuu tosi paljon, eikä sitä uskalla sanoa kenellekään.

Suomalaisinta ikinä ovat vanhatpiiat ja peräkammarin pojat, Satuhäiden röökaava morsmaikku, puistonpenkillä torkkuva leskimies ja viimemaanantainen demari. Suomalaisinta ikinä on maailman alhaisin lapsikuolleisuus ja korkein lehdistönvapaus. Suomalaisinta ikinä on, että hallitukset ovat tylsiä mutteivät pelottavia, ja poliisikoiraa saa rapsuttaa. Suomalaisinta ikinä on, että kun en enää muista kuka olen ja missä olen, joku pitää minusta varmasti huolta.

Suomalaisinta ikinä on kebab ranskalaisilla. Pizza alla Stouniin pyydetään ekstrana ananasta.

Suomalaisinta ikinä on päättää rakentaa talo, vaikka sanaristikonkin ratkaiseminen jäi kesken.

Suomalaisinta ikinä on puhua poria. Kovinta myös. Suomalaisinta ikinä on viestiä kanssaihmisten kanssa rappukäytävän ilmoitustaulun välityksellä. Suomalaisinta ikinä on kirjoittaa Suomenlinnan rantakallioon että Seiso omilla jaloillasi, runoon Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Suomalaisinta ikinä on vaieta suomeksi.

Suomalaisinta ikinä on saada potkut sähköpostilla. Suomalaisinta ikinä on puskea eteenpäin tuulikaapin kuivassa viimassa räkätaudissa, huutava kakara kainalossa. Sillä suomalaisinta ikinä on, ettei anneta anteeksi eikä periksi.

Suomalaisinta ikinä on katua, katkeroitua ja kuolla. Edellisten järjestystä voi vaihdella fiiliksen mukaan.



Suomalaisinta ikinä on kaikki maailman haikeudet ja vaikeudet. Terveenäkin roppaa kolottaa, ja päänahka kuivuu mutta sukat kastuu.

Suomalaisinta ikinä on vatuloida, kun hän odottaa soittoasi. Olla salaa ihastunut työmatkabussin tyttöön 15 vuotta tekemättä mitään, Mutta ehkäpä sitä huomenna rohkenisi. Suomalaisinta ikinä on kadehtia kaverilta venettä ja vaimoa.

Suomalaisinta ikinä on tanssia hitaita toinen käsi vastustajan pepulle salakavalasti valahtaen. Suudella Ikuisen tulen muistomerkillä ja näyttää tyttärelleen kaupungin horisontti Vartiovuorenmäeltä.

Suomalaisinta ikinä on Pispalan pienet pihat ukkoskuuron jälkeen. Suomalaisinta ikinä on Viikon luontoääni. Usein sitä ei vain kuule kun lehtipuhallin ulvoo puuttomalla pihalla. Suomalaisinta ikinä on, että päivä alkaa lyhetä ennen kuin lumet ovat sulaneet.

Suomalaisinta ikinä on kaukokaipuu ja kaipuu kotiin. Mennä metsään tai suuriin valoihin ja tuntea olevansa aivan ainoa. Suomalaisinta ikinä on pään yllä pohjoinen taivas.

Suomalaisinta ikinä on, että otetaan lakki päästä karaokessa, kun joku laulaa Kari Tapiota. Ja kaverin lakki myös.

Suomalaisinta ikinä on aavan meren tällä puolen.

Suomalaisinta ikinä ovat kaverit, jotka tulevat muuttamaan sinua yhteen tai erilleen. Suomalaisinta ikinä on ystävät, joita et saa, mutta kun saat, ne eivät lähde kulumallakaan. Ja suomalaisinta ikinä on, että poika tapaa tytön tai tyttö tapaa pojan tai poika tapaa pojan tai tyttö tapaa tytön.

Sillä suomalaisinta ikinä on rakastaa hiljaa mutta lujaa.

Vaalikarja: Ammumme alas turhat leikkaukset

Iso kieli lipaisee tötterömikrofonin läpimäräksi, ja lämmin turpa tönäisee blogistin paksusankaiset älykkölasit poskelle.

Ollaan Hilma ja Onni Laukkasen luomutilalla Likolahdella, ja haastatteluun ovat juuri jolkotelleet vaalikarjan edustajat Mansikki-lehmä ja sonni Crockett.

Lehmät ovat isänmaallisia elikoita, jotka märehtivät kansakunnan tilaa päivittäin.

"MUUUUUtosta tässä kaipaa joka sorkka. Maan asiat ovat mullin mallin. Mitään pyhiä lehmiä ei voi enää olla, vaan meidän pitää härkäpäisesti puskea läpi vaikeitakin uudistuksia", Crockett haastaa haasta.

"MUUUUten olen sitä mieltä, että ensin hoidettaisiin suomenkarjan asiat kuntoon, ja vasta sitten näiden kaiken maailman holstein-friisiläisten. Tuntuu, että vuosi vuodelta meitä vain lypsetään enemmän ja enemmän. On tuotantoeläimelläkin tunteet", Mansikki komppaa.

Laukkasen tilan vaalikarja on poikkeuksellisen politisoitunutta. Huhtikuussa lypsykone (Terninaattori-800) viriteltiin vaalikoneeksi, ja viime viikolla lehmät järjestivät trendikkäästi oman navettatenttinsä.

"MUUUUtamia parteenotettavimpia kellokkaita pyysimme luoksemme keskustelemaan, ja tosi moni suostuikin", Mansikki iloitsee.

Vaalikarjalle läheisiä teemoja ovat muun (sic!) muassa maidon kaksihintajärjestelmä. Tilan sonnien mielestä koko maa tulisi pitää astutettuna, lehmiä puolestaan huolettaa budjettiin tehtävät korvamerkinnät, vaikka toimenpide on melko kivuton. Laukkasen tilan sonneja ja lehmiä harmittaa erityisesti, että tavan vaalikarja ei halua lainkaan tinkiä saavutetuista rehuista, vaan jokainen on utare pystyssä iltalypsyllä.

Aivan kaikesta ei karjakaan ole samaa mieltä. Epävirallisissa pihattopuheissa esiin on noussut turvallisuuspoliittiset kysymykset, sillä nupo-kanta jakaa suomenkarjaa kahtia. Nupouttamisessa sarvenaiheet tuhotaan niin, että lehmän sarvi ei ala edes kasvaa.

"MUUUUrhettaa, kun suomalaisessa nupo-keskustelussa ei ole uskallettu tarttua härkää sarvista. Nupoutus kuitenkin lisäisi turvallisuutta erityisesti itälaitumella. Liukumiinatkin saisi palauttaa. Nautaa rajalle, sanon minä!", Crockett mylvii.

Mansikki on sen sijaan täysin eri mieltä nupo-kiihkoilevan sonnin kanssa. "Ammumme alas turhat leikkaukset", Mansikki jyrähtää.

Lehmien kevään huippuhetket ovat äänten laskeminen ja laitumelle laskeminen. Leppoisina mutta äkkijyrkkinä jullikoina ne toivovat, että molemmat sujuisivat hyvässä ja avoimessa hengessä. Mansikki muistelee edelleen vuoden 1987 kassakaappisopimusta, jossa hallituksen kokoonpanosta yritettiin sopia salaisesti etukäteen.

"MUUUUtta onneksi joku sitten vasikoi siitä presidentille", Mansikki sanoo.

Vaalikarjan yhteinen kanta on, että lehmänkauppojen on loputtava, sillä lehmän on hyvä olla juuri siellä missä lehmä kulloinkin on. Mitä enemmän edellistä viisautta miettii, sitä syvällisemmältä se tuntuu. Niin sonnit kuin lehmät haluaisivat, että tavallisen vaalikarjan ääni kuuluisi mediassa eli Maaseudun tulevaisuudessa nykyistä paremmin.

"MUUU ei, mutta olisihan se hieho homma, jos joku muukin kuin Liekki-sonni saisi välillä palstatilaa. On meillä muillakin lehmillä mielipiteitä", Mansikki muistuttaa.


Vaalikarjan keskustelua voi seurata #paalit2015 risuaidan alla Twitterissä.

Maailman ensimmäinen kissavideo

"Purrrrr purrrr...*BLURBBB* [oksennettu karvapallo] ... purrr purrr purrr."

Mustavalkoisella Youtube-videolla näkyy noin kuusikiloinen kissa, joka pesee tassullaan korvantauksiaan. Sitten se äkkiarvaamatta ryntää kohti ulko-ovea vain vaihtaakseen eteisessä suuntaa ja loikkii keittiön pöydän yli olohuoneeseen ja jää sängyn alle kyhjöttämään.

Vaikuttaa tavalliselta kissavideolta.

Paitsi että tämä on internetin historian ensimmäinen kissavideo. Sen löysivät Rauman yliopiston mediatutkijat kesken 50 miljoonan euron tutkimusprojektin viime torstaina. Mediatutkijoiden piti Suomen akatemian rahoilla selvittää, kuinka usein MTV3:n uutisten alarimpsutekstiin lipsahtaa kirjoitusvirhe. Mahdottoman savotan edessä tutkijat päätyivät kuitenkin Kiikolan Nesteelle kahville ja katsomaan iPadilta kissavideoita.

Oltuaan yhtämittaisesti yli 40 minuuttia YouTubessa tutkijaryhmä törmäsi sattumalta videoon, joka lähemmässä tarkastelussa paljastui kaikkien netissä olevien kissavideoiden kantavideoksi. Videon arvellaan olevan jopa yli kahdeksan vuotta vanha. Radiohiiliajoituksella tutkijat ovat pystyneet selvittämään, että video on varmuudella ladattu YouTubeen vuoden 2005 helmikuun ja huhtikuun välisenä aikana.

"Video on hämmästyttävän hyvin säilynyt, vaikka sitä on katsottu yli 12 miljoonaa kertaa ja jaettukin yli 300 000 kertaa", Mediatutkija, rotukissaharrastaja ja poikamies Weijo Haurasparta ihmettelee.

Ensimmäiseltä kissavideolta puuttuvat monet sittemmin tutuksi tulleet kissavideoiden piirteet. Sillä ei esiinny isoa koiraa tai akvaariota, eikä pesukarhukaan varasta kesken videota kissan murkinaa kupposesta. Ensimmäinen video koostuu liki pelkästään nuoleskelusta, ryntäilystä ja kyräilystä, joten se vaikuttaa moderneihin kissavideoihin verrattuna arkaaiselta. Toisaalta siinä on jo huolellisella luennalla löydettävissä kissavideon ydintematiikkaa kuten nuoleskelua, ryntäilyä ja kyräilyä.
......................

Kun mediatutkijat ymmärsivät mitä heillä on käsissään, he alkoivat varovasti lukea videon alla olevaa kuvailutekstiä. Paljastui, että kieli oli viime vuosikymmenellä Suomessa yleisesti puhuttua suomea. Kun tutkijat ymmärsivät klikata koko tekstin auki, he saivat selville videon lataajan.

"Kyllä se oli sellainen once in a lifetime -hetki, kun löytää Youtubesta tällaisen helmen kesken vilkkaan mediatutkiskelun. Mediahan on viihteellistymässä, ja yhä useampi ihminen käyttää www:tä. Sen lisäksi ovat tulleet nämä uusmedian kanavat kuten Suomen kuvalehden verkkosivut ja yliopistotutkijoiden työajanseuranta netissä", Haurasparta kertoo alansa läpimurtohetkistä.

Maailman ensimmäisen kissavideon lataajaksi paljastui noormarkkulainen toimistotyöntekijä Pasi Nieminen, 42. Mediatutkijat soittivat hänelle(kin) myöhään iltapäivällä pub Pikku Matamista ja saivat selville videon syntyhetket.

Omien sanojensa mukaan Niemisen ei pitänyt lainkaan kuvata ja ladata maailmanlaajuiseen tietoverkkoon kissavideota, mutta hän oli tekohetkellä "lenssussa ja hieman alakuloinen". Hetken mielijohteesta hän kuvasi silloisen kissansa Kattimatin toilailuja. Aivan videon ensisekunneilla tarkkasilmäinen katsoja voikin havaita ruudun alareunassa vilahtavat Niemisen pitkät Dark Horse -merkkiset kalsarit.

Nieminen ei halunnut antaa kommenttia Siniselle zeppeliinille kissavideoistaan, sillä hän on sittemmin löytänyt itselleen mukavan naisen.

Tutkijoille tuli yllätyksenä, että miehetkin sekä tuottavat että katsovat kissavideoita.

"Kissavideotutkimuksen paradigmana on ollut, että kissavideoita tekevät etupäässä vanhatpiiat, mutta tämä on paljastumassa pelkäksi ennakkoluuloksi", Haurasparta sanoo.
..........................

Niemisen esikoiskissavideon jälkeen kissavideoita on ladattu internetiin noin 598 000 000 kappaletta, ja niitä on katsottu työpaikoilla yhteensä yli 14 miljardia tuntia. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT on arvioinut, että yksistään Suomessa kissavideoiden työajalla katsominen leikkaa talouskasvua noin 0,3 prosenttiyksikköä vuosittain.

Ajatuspaja Libera esittääkin pamfletissaan, että kaikkiin Suomen työläppäreihin asennettaisiin palomuuri, joka päästää läpi vain kuntoiluun sekä tasaverotukseen kannustavia videoklippejä.

Rauman yliopiston mediatutkijat innostuivat löydöstään niin, että he skippasivat duunit loppuviikolta kokonaan. Nyt heillä on vetämässä Helsingin Sanomain säätiössä 200 000 euron apurahahakemus monivuotiseen tutkimushankkeeseen, jossa selvitettäisiin, mitkä eläimet esiintyvät useimmiten Iltalehden verkkosivuilla ja liittyykö se suoraan eläimen lutuisuuteen.

"Varmastikin kissan- ja koiranpentuja on paljon, mutta minipossut ja saukot saattavat yllättää leikkisyydellään tavallisen mediankäyttäjän, joka kuitenkin etsii verkosta mahdottoman höpsöjä jutskia", Haurasparta sanoo.

Helsingin Sanomat ei vastannut Sinisen zeppeliinin soittopyyntöihin tiistaina ennen blogin Painoon menoa.

Wain Muutamija Multawarpaiden Turusta Pöllimijä Asijoita

Jotakin minussa särkyi, kun kuulin Helsingin yliopiston viettävän tänä vuonna 375-vuotisjuhlia. Siis... ETTÄ MITÄ? (Tai turkulaisittain: "Kui pal he onnistuvakki yhes lauses saama asioit menemä päi Brinkkala?")

Tuntui, että kaikki meni. Sopersin hiljaa Pietari Brahen nimeä. Sitten lauloin hentoisella tenorillani "helky laulu Auran rantain silmä kirkas salamoi". Mutta ei silmäni salamoinut, sillä se oli kostunut suolaisista kyyneleistä. Olin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Hetken ajattelin, että entäpä jos vain erakoidun ja katkeroidun kuin Paavo Nurmi.

Onneksi länssuomalainen luonne ei anna periksi heti kun ensimmäiselle hansalaivalle sattuu haveri. Otin naulakosta minkkimuhvini ja marssin Pinellaan lasilliselle Chablista. Siinä tiskillä kysyin hiljaa itseltäni: "Mitä myyntimies Jethro tekisi?". Ainakaan Jethro ei luovuttaisi. Eikä Lola luovuttaisi. Eikä Saku koskaan luovuttaisi.

Sitten yhtäkkiä kuulin Mikael Acricolan (tai mahdollisesti Pinellan baristan) äänen: "Maisteri, Sinun on kirjoitettawa näistä cohtuuttomista wääryyxistä."

Palasin Ajurinkadulla sijaitsevalle työhuoneelleni ja panin Eurooppa 3:n debyyttilevyn Kosketuksia LP-soittimeeni. Fundeerasin manumaisesti tovin, avasin tuliterän MacBook Airini ja annoin näppäimistön laulaa. Samalla hetkellä kaikki Turulle tehdyt kataluudet vyöryivät syvältä sielustani hyökyaaltomaisesti näytölle. Olin nopeampi kuin Paavo Nurmi. Olin sulosointuisempi kuin Miisa. Olin liekeissä kuin Minihinta.

Wain Muutamija Multawarpaiden Turusta Pöllimijä Asijoita

Turun Akatemia (eli sittemmin Helsingin yliopisto)
Eräs häpeällisimmistä akateemisen maailman tapahtumista on väittää Helsingin yliopiston olevan 375-vuotias. Turkulaisen raplyyrikko Nikke T:n mukaan "No way ei käy se tyyli, siihen lähtee mukaan vain maksullinen lyyli". Turun akatemia on Turussa vuosina 1640–1828 toiminut Suomen ensimmäinen yliopisto. Jos, siis JOS, Helsingin yliopisto kehtaa viettää 375-vuotisjuhlaa tänä vuonna, niin allekirjoittanutta maisteria on turha kutsua paikalle. Katsokaa nyt hyvä mies vaikka Wikipediasta ensin perusasiat, arvoisa kansleri Thomas Wilhelmsson!

Pääkaupunkius
Eräs häpeällisimmistä Suomen historian tapahtumista oli siirtää pääkaupunki vuonna 1812 Turusta Helsinkiin. Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Carl Erik Mannerheim kirjoitti muistelmissaan sen olleen virhe, johon olivat vaikuttaneet suomalaiset "onnenonkijat ja projektimaakarit".

TPS:n jääkiekon Suomen mestaruus 1994
Eräs häpeällisimmistä Suomen urheiluhistorian tapahtumista oli Otakar Janeckyn korkealla mailalla huitoen tehty maali TPS-Jokerit-finaalisarjassa. Pienemmästäkin on tsekkiä Euroopassa sakinhivutettu.

Romantiikka
Turun romantiikka oli 1800-lukulainen kirjallisuusliike. Sekin vietiin itään. Uudeksi nimeksi tuli siellä Lauantaiseura. Miettikääpä sitä. Vähän kuin muuttaisi parmankinkun lauantaimakkaraksi ja väittäisi sitä samaksi tuotteeksi.

Kirjamessut & Down By The Laituri sekä KAIKKI trendikkäät konemusiikkitapahtumat Suomessa ikinä
Ne olivat kaikki Turussa ensin. Ymmärrän, että matkiminen on imartelun muoto, mutta Down By The Kemijokeen raja on viimeistään vedettävä. Keksikää jotain itsekin, multavarpaat! Onneksi me turkulaiset keksimme hipsteritapahtumia sitä mukaa, kun niitä nälkämaahan varastetaan. Nähdään taas H2Ö:ssä!

Levottomat-elokuvasarja
Eräs elokuvateollisuutemme häpeällisimmistä hetkistä oli se, kun riipaisevasta ja elämänmakuisesta Levottomat-elokuvasta tehtailtiin halpahintaisia jatko-osia, joissa niin tapahtumapaikka kuin tematiikka oli muuttunut tunnistamattomaksi. Alkuperäisessä, herkässä aikalaiskuvauksessa seurataan turkulaisen komistuksen Arin (nimi muutettu) eksistentiaalisia kasvukipuja Turun keskustassa ja Ruissalon rannoilla. Jatko-osat taas ovat mauttomia, Anssi Kelan musiikkia sisältäviä tekeleitä, joissa paperinohuet kolmekymppiset karaktäärit harrastavat irtosuhteita.


PS. Maisteri ei ole unohtanut sitä, kun Hjarrys Harkimo yritti ostaa Suomen Joutsenen Helsinkiin. Ei todellakaan ole.

Ironisen etäisyyden pituudeksi mitattiin about 3,6287 metriä

Kielitieteilijät ovat viimein selvittäneet ironisen etäisyyden pituuden. Ironinen etäisyys on se välimatka, jonka verran ironisoiva ihminen etäännyttää itseään omasta lauseestaan.

Ironisen etäisyyden mitan selvitti itävaltalais-saksalainen tutkijaryhmä Lausannessa myöhään perjantai-iltana. Tutkijat olivat ennen koetta syöneet kevyen lounaan, tupakoineet ja lukeneet Samuel Beckettiä.

Tarkkuushavaintojen ja pienen naljailun jälkeen tutkijat vahvistivat ironisen etäisyyden olevan jotakuinkin 3,628766342652 metriä. Kansantajuisemmin se tunnetaan vittuilun vakiona.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kielitieteilijät ovat pystyneet sekä havaitsemaan että mittaamaan ironisen etäisyyden. Kyseessä on myös ensimmäinen kerta, jolloin kielitieteilijät ovat tehneet jotain vähääkään muuta ihmiskuntaa kiinnostavaa, ja tämäkin on kyllä ihan siinä hilkulla.

Tutkimusryhmän johtaja, Leipzigin yliopiston ivan ja pilkan oppiaineen professori Peter Kitsch sanoo tehtävän olleen lopulta helpon, mikä on ilmeisesti ironiaa, vaikka se voi toki olla pelkkää näsäviisastelua kirjoittajan kustannuksella.

"Tiesimme, että ironinen etäisyys on olemassa, mutta sitä on omasta kokemusmaailmastamme käsin hankala havaita. Aikuiset eivät lue tarpeeksi ja ottavat kaiken sanotun ja kirjoitetun tosissaan. Näin tiedemiehenä sanoisin, että ongelma on ennen muuta ihmisten täydellinen typeryys", Kitsch sanoo.
......................

Ironian tutkimuksessa on edetty viime vuosikymmeninä hitaasti. Kuuluisa neuvostoliittolainen tiedemies ja originelli Trofim Lysenko onnistui viljelemään ironiaa 1930-luvulla, mikä ei auttanut millään lailla maan huutavaan ruokapulaan. 1940-luvulla yhdysvaltalaiset tutkijat tekivät Utahin erämaassa huippusalaisia kokeita, joissa sotilaita altistettiin newyorkilaisten juutalaiskoomikoiden jutuille.

1960-luvulla ranskalaiset uuden aallon kielitieteilijät onnistuivat erottamaan sarkasmin ja ironian toisistaan, mutta kirjoittivat johtopäätöksensä niin sekavasti ja huonosti, että tekstejä voitiin käyttää ainoastaan sosiologian oppikirjoissa sekä sittemmin erään Rumba-lehden kriitikon levyarvioissa.

Ironian tutkimuksen "pimeä keskiaika" koettiin 1980–2000-luvuilla, jolloin se käytännössä tarkoitti sitä, että mediatutkimuksen opiskelijat katsoivat surkeita televisiosarjoja ja kirjoittivat niistä kömpelöitä ylistystekstejä.

"Onneksi 2010-luvulle tultaessa itsensä vakavasti ottava mediatutkimus on jo lähes kuollut, joten pääsemme taas etenemään", Kitsch iloitsee.

Nyt tutkijat uskovat, että seuraava ironinen läpimurto odottaa jo aivan kulman takana. Ei siis tietenkään kirjaimellisesti, vaan kuvainnollisesti.

Tutkijat näet toivovat, että ironisen etäisyyden selvittyä he voisivat kokeellisesti todistaa kielitieteilijöitä vuosikymmeniä askarruttaneen Morisseyn–Nylénin hypoteesin. Kuuluisa hypoteesi esittää, että henkilö voi olla ironinen olematta ironinen, mikä on vähintäänkin ironista. Tätä kiehtovaa tutkimusongelmaa varten tutkijat ovat keränneet kaikki suomalaisen selostajalegenda Bror-Erik "Bubi" Walleniuksen selostukset ja studiokeskustelujen kommentit.

Kitschin mukaan Walleniuksen puheista on käytännössä mahdotonta tietää, onko hän tosissaan vai ironisen etäisyyden päässä omista jutuistaan. Mutta mikä kiehtovinta, Wallenius ei välttämättä tiedä tätä itsekään.

"Olemme kehittäneet termin konstanpylkkerödizierung, jolla viittaan hämärään tiedostamattomaan suomalaiseen salaviisauteen, johon sisältyy ripaus ilkeilyä. Tutkimustyömme on kuitenkin vasta aluillaan."

Kitsch kokoaa parhaillaan kansainvälistä tutkijaryhmää, joka saapuu Suomeen kuuntelemaan Bubi Walleniuksen juttuja. Tutkijat aikovat eristää Walleniuksen Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksen hiukkaskiihdyttimen pohjalle, antaa tälle eväitä ja mikrofonin ja näyttää sitten Walleniukselle jalkapallon Mestarien liigaa HD-tason lähetyksenä. Tutkijat toivovat, että laboratorio-olosuhteissa tutkijat onnistuvat yhdistämään Bubin ja ironisen etäisyyden kaiken teoriaksi.

Liberon kuolema

Hänellä oli epäitalialaisen kalvakat kasvot. Nenä, joka ei istunut siihen naamaan. Nenän vieressä näkyvä luomi.

Kapea suu, epäilevä ilme. Sennäköiset miehet viettävät päiviään tilitoimistoissa.

Scirealla ei ollut vesikampausta, geelistä puhumattakaan. Ei diivan elkeitä.

Hän ei ikinä kierisi nurmella tuskissaan, vaan nousisi ylös ja pyyhkäisisi ruohon valkoisista pelihousuistaan. Jatkaisi matkaansa ylväänä. Maailmanmestarin arvokkuudella.

Scirea oli erilainen. Oikeastaan kovin tavallinen, mutta hän erottui eleettömänä Azzurrien joukosta. Se kai vetosi.

Nimikin. Tapasin tavata sitä monta kertaa peräkkäin. Ga-e-ta-no Sci-re-a. Gaetano. Scirea. Sen sanominen tuottaa yhä fyysistä mielihyvää.

Scirea oli libero. Libero tarkoittaa vapaata. Vapaus poistui jalkapallosta ajat sitten. Ei sellaiseen ole enää varaa urheilussa tai yhteiskunnassa ylipäänsä, kun kaikelle lasketaan hyötysuhde.

Valeysi on nykyään lähimpänä liberoa, vaikkakin kentän toisessa päässä. Kun libero oli lisäpelaaja puolustuksessa, on valeysi yksi pelaaja kärjestä pois. Keskushyökkääjän kuolema. Sekin kertoo tästä ajasta.

Kymmenvuotias tuskin osasi arvostaa vapautta, mutta vakavailmeistä Scireaa hän jostain syystä ihaili.

Se ilme. 17. kesäkuuta 1986, kun hänen johtamansa puolustuslinja ei pystynyt pysäyttämään Platinita ja Stopyraa. Euroopan cupin finaalissa Heyzelillä, kun 39 ihmistä kuoli Liverpoolin kannattajien rynnättyä aidan läpi Juventuksen fanien kimppuun.

Aina sama huolestunut ilme. Takuulla myös sillä huonokuntoisella puolalaisella tiellä lähellä Tshekkoslovakian rajaa.

Juventuksen valmennusryhmään siirtynyt Scirea oli Puolassa tarkkailumatkalla katsomassa Gornik Zabrzen joukkuetta, jonka Juventus kohtaisi Uefa-cupissa.

Puolassa oli 1989 polttoainepula, joten autojen takakontissa oli tapana kuljettaa täysiä bensakanistereita. Scirean autossa niitä oli neljä.

Kanisterit räjähtivät Scireaa kuljettaneen auton törmättyä vastaan tulleeseen rekkaan. Gaetano Scirea kuoli välittömästi.

Hänestä tuli taas vapaa.

...........
Erotuomarin antama lisäaika (90+3): Libero pelipaikkana eli vielä kitkutellen aina 2000-luvun alkuun. Otto Rehhagelin Kreikka voitti liberoa käyttäen sensaatiomaisesti Euroopan mestaruuden 2004.


"Tardellin tuuletus"
Nimimerkki on jalkapalloammattilainen, mutta ei sillä tavalla kuin pienenä kuvitteli.

Zidane kaappaa zeppeliinin

Maailman hienoimman urheilutapahtuman eli jalkapallon MM-kisojen kunniaksi Sinisen zeppeliinin miehistö vaihtuu parin viikon ajaksi. Touko-kesäkuun vaihteessa Zepukassa kynäilee joukkueellinen jalkapalloentusiasteja. Monilla heistä on takanaan (omien sanojensa mukaan) mittava ja kunniakas peliura.

Homma foorumilla muuttuu sellaiseksi, että koko blogi kulkee pari viikkoa nimellä Sininen zidane. Se on tietysti kömpelö sanaleikki äitiään syvästi kunnioittavan ranskalaisfutaajan Zinédine Zidanen (kuvassa) nimestä.

Tilastojen ja taktiikkahieronnan sijasta Sininen zidane keskittyy häpeilemättömään sentimentaalisuuteen ja futisromantiikkaan. Blogissa kerrotaan tarinoita lapsuudesta, kasvukivuista, nuorukaisen pettymyksistä ja täyttymyksistä, suurista tunteista, kuolemasta ja Marco Tardellista. Ja tietysti Saksasta. Elämä tosiaan on vain osa jalkapalloa.
...........

Mikä tekee juuri jalkapallon MM-kisoista sen kaikkein kirkkaimman urheilutapahtuman? Ennen muuta kyse on tietenkin pelistä. Jos rakastat kauneutta, rakastat jalkapalloa. Jos rakastat draamaa, rakastat jalkapalloa. Jos rakastat älyllisyyttä, rakastat jalkapalloa.

Mutta jalkapallon MM-kisoissa on kyse paljon muustakin kuin itse pelistä, sillä hienoa (usein hienompaa) vihreän veran sâkkia pelataan kansallisissa ja kansainvälisissä sarjoissa. Yksi viehätys löytyy kisojen aidosta kansainvälisyydestä, uskallanko sanoa maailmallisuudesta. Se näkyy niin faneissa kuin joukkueissa. Koko maailma on yhdessä mukana kisoissa. MM-kisat ovat tarina siitä, miten opin rakastamaan ihmiskuntaa. Sen kaikissa väreissä.

Edellinen sisältää myös paljon, paljon hyväntahtoista huumoria. Eteläamerikkalaisissa, pohjoiseurooppalaisissa ja afrikkalaisissa faneissa on melko nopeasti havaittavissa pienoisia eroja. Mikä hienoa, MM-futiskatsomoon mahtuu silti yhtä lailla karski lad Manchesterista kuin iloisesti tappionkin hetkellä tanssiva kamerunilaiskannattaja. Huudetaan tässä välissä yhdessä: "Kamerun! Kamerun! Kamerun! Kamerun!".

MM-jalkapallo tarjoaa oivan kaleidoskoopin maailman kansoihin (lapsena piti aina pelien välillä tarkistaa karttakirjoista, missä jokin kumma maa sijaitsi). Missään muussa lajissa pallollinen pelitapa ei ole yhtä myyttisesti kiinni kansallisessa identiteetissä kuin jalkapallossa.

Saksalaista jalkapalloa pidetään "kurinalaisena", siinä missä hollantilaiset pelaavat "iloista jalkapalloa", nigerialaiset taas fiilispohjalta eurooppalaisvalmentajansa vatsahaavaa pahentaen. Japanilaiset kipittävät, brasilialaiset neppailevat ja tylsät egyptiläiset pelaavat alusta saakka tasapeliä. Espanjalaiset filmaavat ja englantilaiset eivät filmaa. Italialaisilla on aina pieni vilppi mielessä ja serbialaiset kiihtyvät nollasta sataan nopeammin kuin ehdit Kosovoa sanoa. Ranskalaisissa on jotain ylimielistä. Argentiinalainen kyynelehtii kentän pinnassa pienenkin hipaisun jälkeen, irlantilainen ei silloinkaan kun hänen jalkansa on repeytynyt kokonaan irti. Tanskalaisilla on aina kivaa.

Jokainen futista vähääkään seuraava tietysti ymmärtää, että edelliset ovat monin paikoin (paikkaansa pitämättömiä) kliseitä, mutta hauskoja sellaisia. Niin on, miltä näyttää.
...............

Väitän, että toinen nimenomaan meille suomalaisille tärkeä seikka MM-kisoissa on se, että ne pelataan kesällä. MM-kisat ja Suomen kesä esiintyvät paitsi yhdessä myös harvakseltaan. Siksi niistä pitää nauttia koko sydämellä.

Asepalveluksiakin on keskeytynyt sen takia, että ne sattuivat lopputurnauksen kanssa päällekkäin (armeija on selvästi lätkäjätkien tyyssija, kuka muu muka järjestäisi palvelukseen astumisen kesken MM-kisojen!?). Eräs kaverini oli rahdannut metsäleirille television, että pystyi katsomaan otteluja "kinessä".

Erämökeillä viritellään tulevanakin suvena mummon radioita taajuuksille, josta voi kuulla suorana sen oman suosikkijoukkueen kuolemanottelun.
...............

Kolmas iso syy on se, mistä tässäkin blogissa kirjoitetaan: Nostalgia, lapsuus, vuosien vierähtäminen, aika. Sukupolvien vaihtuminen niin kentillä kuin kisakatsomoissa. Aina kisojen alkaessa sitä miettii, missä olikaan edellisten kisojen aikana, miltä maailma silloin tuntui. Kenen kanssa kisoja katsoi.

Meksikon kisat 1986 ovat jääneet mieleen sen takia, että se oli oman isoisäni viimeinen kesä, ja hänen kanssaan otteluja tuijotettiin puupaneloidusta Philipsistä (sama televisio toimii muuten edelleen) kesähuvilalla.

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä samanlaisempina ne pysyvät. Legendaarisen Kamerun-Englanti-ottelun (1990) jälkeen jäimme kaverin kanssa vielä yöllä potkimaan jalkapalloa mökin rantaan. Tänäkin kesänä ison ottelun perään lapset ryntäävät illansuussa ulos matkimaan uusia sankareitaan ja vetämään kärkkäreitä ja banaaneja – aivan kuten televisiossa näytettiin. Helsinki cupissa nähdään pojanviikareilla jälleen uusimmat tukkamuodit suoraan Brasiliasta. Eräs kirjoittajamme tulee kirjoittamaan pitkästi omista lapsuuden kisamuistoistaan ja siitä, miten soihtua siirretään nyt omille pelaajauraansa aloitteleville lapsille.

Lisää tarinoita ja tunnelmia on luvassa seuraavat pari viikkoa. Toivotamme siis Sinut lämpimästi mukaan seuraamaan Zepukan – anteeksi Zizoukan – MM-futisennakkoa. Ja selväähän on, että Englanti vie kannun. Ai, ei vai? No, pitäkää tunkkinne.


Sinisen zidanen perätuhtomies

Kirjoittaja on ihminen, joka on pettynyt toistuvasti kaikkiin kannattamiinsa jalkapallojoukkueisiin ja erityisesti niihin, joissa on joskus pelannut tai nykyään pelaa.

Kovuutta kouluihin!

Ensin jonnet sössivät Suomen Pisa-maineen, nyt koko koulujärjestelmä pettää. Koulumme on kriisissä. Maisteri on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Naulaan tässä blogissani teesit, joiden avulla nousemme jälleen klingeliaanisen sivistyksen absoluuttiselle huipulle. Vapaan kasvatuksen, ymmärtämisen ja paapomisen aika on ohi. Nyt tarvitaan kovuutta.


Teesi nro 1: Menestymisessä 90 prosenttia on perspiraatiota ja 10 prosenttia inspiraatiota.

Nimittäin! Minun sukupolveni suhtautui koulunkäyntiin asiaankuuluvalla vakavuudella. Ymmärsimme jo märkäkorvina, että vain ahkera opiskelu ja kova työ siivittävät elämässä eteenpäin. Nyt nuorisolle on taottava kaaliin, että trophy wife, eläintenhoitaja-glamourmalli tai stadin revityin laku eivät ole oikeita ammatteja. Ja ettei twerkkausta voi valita edes ammattikorkeakoulussa pääaineeksi. Eikä yliopistoon todellakaan mennä "operoimaan isosti tenttikirjoilla".

Muistuttaisin jonneille, että laiskuus on edelleen kuolemansynti. Siksi ymmärrän hyvin opettajia, noita 22 tuntia viikossa 3 500 euron kuukausipalkalla liki 10 kuukautta vuodessa puurtavia työn sankareita. Ketkään muut eivät nimittäin aikuisten oikeesti tajua, miten kiittämättömiä pikku per****öitä nykynuoremme ovat.


Teesi nro 2: Pidetään laulukokeet koko luokan edessä
Kun ihminen häpäistään kunnolla vähintään kerran vuodessa, hän suhtautuu paljon kiitollisemmin tavalliseen arkeen. Pienillä teoilla saamme nöyriä ihmisiä, jotka myöhemmin elämässään pitävät kansantaloutemme rattaat pyörimässä. Rock on rajaton riemu, mutta myönnän, että pakollisista nokkahuiluopinnoista ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä sen enempää työelämässä kuin seuraelämässäkään.


Teesi nro 3: Palautetaan rehdit urheilulajit opetussuunnitelmaan
"Ammut ryssän ja syöksyt tulisuojaan – se on pesäpalloa se!" Näin opetti Tahko Pihkala. Järkytyksekseni olen opettajaystäviltäni kuullut, että monet hyväksi todetut, luonnetta karaisevat urheiluharrastukset on heitetty romukoppaan.

Muistan lapsuudesta, kuinka talvella opettaja pakotti hiihtämään, vaikka ei ollut lunta eikä suksiakaan. Lasse Virénin kalmolta haisevasta välinevarastosta kaivettiin esiin sota-ajan välineistöä ja sitten painettiin itkua tuhertaen perinteisellä tyylillä ylös mutaista pururataa. Se kasvatti. Se opetti ymmärtämään, mitä jaloa on Mietaan sadasosasekunnin tappiossa ruotsalaiselle.

Joten lopettakaa välittömästi se säbän pelaaminen. Ei kuulkaa tule miestä sählyä pelailemalla, tulee vain poninhäntäisiä nuoriso-ohjaajia. Ja ainoa nuoriso-ohjaaja joka toimii, on jämäkkä nokialainen. Sen sijaan paini on toinen hyvä harrastus. Se opettaa tulevasta työelämästäkin yhtä ja toista, kun kaksi kertaa kokoisesi kaveri istuu päälläsi ja hammasrautasi repivät rikki tatamia. Myös telinevoimistelu sisuunnuttaa. Jo pukille pääsemisessä on lyhyelle, karjalanpiirakan näköisiin voimistelutossuihin sonnustautuneelle 13-vuotiaalle pojalle haastetta.

Kannatan myös yhteisiä uimavuoroja puberteetti-ikäisille. Terve häpeä omasta kehosta kuuluu luterilaisiin hyveisiin. Ja heitetään se maahanmuuttajakin sinne syvään päätyyn muiden mukuloiden mukana, parhaiten ihminen integroituu pienessä merihädässä.


Teesi nro 4: Hengelliset aamunavaukset, ruokarukoukset ja suvivirsi rauhoittamaan tunnelmaa
Aamu alkaa harmonilla. Tai ainakin alkoi silloin, kun itse kävin koulua. Aamunavauksissamme kokoonnuimme juhlasaliin, jonka seinältä meitä katsoivat synkkien kulmakarvojensa alta tasavaltamme presidentit. Ennen ensimmäistäkään oppituntia olimme jo virittyneet ja rauhoittuneet tuleviin koetuksiimme, jotka sitten nöyrästi selvitimme. Sellaisia olivat esimerkiksi saksan kielen prepositiot tai pakastetun sammakon ruumiinavaus. Epäilen, että niiden jäätyneiden sammakoiden takana biologianopettajamme säilytti votkapulloaan.


Teesi nro 5: Palauttakaa pänttääminen kunniaan
Faktoja: Joonialainen, korinttilainen ja doorilainen pylväs. Ares on sodan jumala. Suomessa on viisi suotyyppiä: räme, neva, letto, korpi ja luhta. Karhu nukkuu talviunta, mutta siili menee talvihorrokseen. Tosiasioita koulussa pitäisi opettaa, eikä mitään näsäviisastelua ja humpuukia. Ilman tosiasioita ei opi ajattelemaan, ei voi olla kriittinen, jos ei tiedä mistään mitään.

Lälläriaineet kuten mediakasvatus, mediakritiikki ja mediamedia ovat ajan tuuliin katoavaa tomua, mutta elektroni pysyy elektronina, kuningasvesi pysyy suolahapon (HCl) ja typpihapon (HNO3) seoksena ja Euroopan läpi virtaa Tonava. Ja muistakaa, että aina kun joku sanoo "maailma on medialisoitunut", jossain kuolee reportteri.


Teesi nro 6: Tuokaa tilliliha, verilätyt ja seitimureke takaisin
Läskiä lasta häpeää koko suku, teroitti äitivainaani toistuvasti. Kouluruokailussa räpelletään nykyään kasvisruokapäivän kaltaisten lillukanvarsien kanssa, minkä seurauksena lapset ahmivat pitkin päivää karkkia ja kittaavat energiajuomia. Sitten illalla ihmetellään, kun se oma suloinen 80-kiloinen Pyry-Linnea nykii päätään eikä pysty keskittymään edes Pleikkarin pelaamiseen.

Jollemme pian tee pläskille jotain, työpaikoille laahustaa näitä laiskanpulskeita diginatiiveja, joiden olemus muistuttaa ET:ä. Ei kerta kaikkiaan ole normaalia, että armeijaikäisillä pojilla on C-kupin rinnat.

Terve mieli terveessä kehossa! Vaadin kouluihin palautettavaksi verilätyt, jokaviikkoisen tillilihan ja sen kummallisen hyytelömäisen valkoisen kalaruoan. Niillä pysyy hoikkana, ja suoli toimii kuin Baumgartnerin vapaahyppy. Sitä paitsi ihminen kestää paremmin elämän väistämättömiä pettymyksiä, kun joutuu ensin syömään laitoskeittiöiden mutanttiperunoita.


Teesi nro 7: Eniten vituttaa lukiouudistus
Suomessa keskusteltiin talvella aivan tosissaan, että historian poistettaisiin pakollisten aineiden joukosta lukiossa. Onneksi akateemikko Eino Jutikkala ei enää ollut näkemässä tätä päivää. Koko kansan kenraali Adolf Erik Ehrnrooth tiivisti, että "kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten". KIITOS jalkaväenkenraali.

En kirjoita tästä enempää, etten kiihtyisi liikaa.


Teesi nro 8: Teknologia ei meitä pelasta
En ole mikään luddiitti, mutta mihin näitä kaikenlaisia hömppälaitteita koulussa tarvitaaan? Omassa koulussa opettelimme irkkaamisen sijasta virkkaamista. Minulla on muuten edelleen tallessa vuonna 1987 näpertämäni sinivalkoinen Kalevala-kipa. Tyyli ei koskaan mene pois muodista.

Mikä pahinta, lapsen innostus elektronisiin vimpaimiin voi innostaa hänet konemusiikkiin (= tylsää jumputusta, jota kuunnellaan huumeissa). Opettajankouluttaja Timo Tossavainen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa asiasta niin hienosti, että siteeraan:

"Mitä luovuutta tai aitoa taide-elämystä on siinä, että hän saa tietokoneen näyttöä näpelöimällä järjestettyä esiäänitettyjä näytteitä "omaksi sävellykseksi" muttei kykene soittamaan teoksensa ainuttakaan sointua akustisilla instrumenteilla?"

Nerokasta, Timo, olen täsmälleen samaa mieltä! Kyllä ei minun musiikinopettajani perustanut omista atonaalisista ja avantgardistisista kokeiluista, joita musiikkiluokan sähköuruilla sain aikaan.

Noin yleisemmällä tasolla sanon, että ei omassa nuoruudessani tullut mieleenkään räpeltää kännykkää tai sormitietokonetta kesken opetuksen. Mobira Cityman 900:aa oli kaltaiseni hentovartisen pojan vaikea kantaa mukanaan koko koulupäivää.

Selfie, arkihaaste ja Andy Warhol

Andy Warhol: Self-Portrait.

Andy Warhol olisi rakastanut selfieitä. Pinnan, poseerauksen ja aitouden tutkija Warhol tuntuu nyt paljon ajankohtaisemmalta kuin joskus 1990-luvun lopulla, jolloin Suomessa viimeksi nähtiin hänen töitään laajasti.

Näyttely herätti minut pohdiskelemaan some-elämää eli selfieitä, samppanjalasikuvia, arkihaastetta, "ankkanaamoja" ja banaaleja elämänviisauspostauksia. Eli olemista ja aikaa, noin napakasti sanottuna.

Luulen sen johtuvan siitä, että meistä jokaisesta on tässä välissä tullut oman elämämme andywarholeita. Siksi kannattaa vierailla Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella asti kokemassa näyttely ANDY WARHOL - An American Story.

Jos maltatte, yritän selittää, että olemme kaikki velkaa Andylle.
...............

Tampereella näkee ne tunnetuimmat warholit eli Marilynit, puhemies Maot ja sähkötuolit (KVG). Näyttelyn kiehtovimpia teoksia ovat kuitenkin työt, jotka tavalla tai toisella pohtivat aidon tunteen ja teeskentelyn eroa.

Kuvat miestään surevasta Jacqueline Kennedystä ovat warholmaisesti yhtä aikaa sekä iholle tulevia että kliinisiä. Niissä "Jackie" on ihmisen ja vaatenuken yhdistelmä, kuin puoliksi elävä, oikea ihminen ja puoliksi aikakauden muovinen mannekiini. Näyttelyssä päähäni pompahti sana "suruporno" – Warhol tuotteistaa kohteensa ajattomaksi ikoniksi. Samalla hän paljastaa "surun poseerauksen", sillä presidentin lesken täytyi tietenkin poseerata julkisuudessa. Jackie poseeraa, mutta myös Warhol kuvaa hänet taideteoksessaan poseeraamassa. Warholin kuvassa emme siis koskaan näe mitään aitoa surevaa Jackieta. Ja sen Warhol haluaa sanoakin. Palaan tähän teemaan vielä aivan lopussa.

Siirryn sujuvasti Warholin omakuviin, Andyn selfieihin tai suomalaisittain meitsieihin, joille Tampereen näyttelyssä on annettu kokonainen huone. Kuvissa Warhol esiintyy "univormussaan" (harmaa peruukki ja miestenpuku), drag queeniksi puettuna ja alastomana esitellen ampumahaavojaan. Warhol teki performanssin (ja rahaa) jopa murhayrityksestään. Kaikki omakuvat ovat tarkoin harkittuja ja asetelmallisia. Silti niissä näkyy yksinäisen ja surullisen oloinen taiteilija. Jäin miettimään, oliko elämä Warholille vain melankolinen vitsi.

Näyttelyn hypnoottisimpia teoksia ovat lyhyet mustavalkofilmit, joita Warhol kuvasi kuuluisalla studiollaan. The Factoryyn tullessaan ihmiset asettautuivat kuvattavaksi pariksi minuutiksi. Warhol antoi filmin pyöriä ja odotti, miten ihmisten suojaukset laskivat. Filmeissä ihmiset tuijottavat linssiin, vetävät henkeä, heidän ajatuksensa tai katseensa alkaa harhailla. Jotakuta naurattaa.
................

Kaikissa edellä kuvatuissa teoksissa Warhol tuntuu tutkivan, milloin olemme aidoimmillamme. Oma tulkintani töistä on, että Warhol piti tällaista eroa teeskentelyn ja aitouden välillä harhana. Warhol halusi ihmisten poseeraavan, jotta nämä paljastaisivat jotain itsestään. Sillä juuri teeskennellessämme olemme aidoimmillamme, sillä silloin haluamme kertoa itsestämme jotakin merkitsevää.

Sanotaan, että Andy Warhol tunsi kaikki, mutta kukaan ei tuntenut Andy Warholia. Ehkä siksi, ettei mitään "oikeaa" Andya koskaan ollutkaan. Voit pukeutua taideteokseen tai olla taideteos, Oscar Wilde veisteli yli sata vuotta sitten. Peruukkiin ja mustien lasien taakse piiloutunut Andy teki molempia. Pop-laulaja David Byrneä siteeraten:"I'm just an advertisement for a version of myself.”

Taitaa olla niin, että me muut olemme vasta saavuttamassa Andya.

Jossain välissä tavalliset ihmiset oppivat poseeraamaan. Facebook, Instagram, Tinder tai [tähän lähes mikä tahansa suosittu sosiaalisen median sovellus] ovat kiehtovia warholiaanisia kojeita, joissa Warholin metodia seuraten toistamme, monistamme ja markkinoimme samaa taideteosta: itseämme.

Haluamme näyttäytyä hiottuina brändeinä eli graafisen tyyliteltyinä. Mutta kuinka monta viestiä onnistuneessa brändissä saakaan olla, jotta sanoma menisi perille? Ei monta. Tässä sielunohennusbisneksessä me kaikki kuitenkin olemme nyt mukana  – eikä se edes tunnu hassummalta.
..............

Saarnan jälkeen vähän Warholia jokaisen arkeen! Suositusta arkihaasteesta ei kannata vetää hernettä nenään, vaan päinvastoin innostua. Se on näet mitä hauskin ja warholmaisin ilmiö! Ihmiset näyttävät sen kautta, että "Tällaista meilläkin hei oikeesti on, että ei se ole pelkkää juhlaa". Arkihaaste yrittää olla jotain aidompaa kuin ne tavanomaiset nokkeluudet, lomarantakuvat, drinkkikuvat, kuntoilukuvat, biletyskuvat ja vauvakuvat.

Mikä kiehtovinta, arkikuvahaasteen tekijä myöntää normaalien päivitystensä olevan vähintään liioittelua tai jopa parodiaa oikeasta elämästä. Arkikuvahaasteessa siis vinkataan silmää, jopa ironisoidaan, omaa poseerausta.

Mutta arkikuvahaasteet eivät tietenkään ole sen "totuudenmukaisempia" tai "rehellisempiä" välähdyksiä elämästämme kuin tavallisetkaan päivityksemme. Emme kerro niissä mitään, mitä emme olisi tarkoin harkinneet kertoa, emme todellisuudessa pudota suojustamme milliäkään. Ne ovat vain toisenlaista poseerausta. Ne ovat (ja viimeistään tässä kohtaa Andy virnistäisi ja taputtaisi käsiään hitaasti!) parodian parodian teeskentelyä. Parodian, jonka ensin itse myönnämme ja sitten olemme parodioivamme tätä parodiaa. Warholiaanisesti aitouden ja epäaitouden välinen ero sumenee, kunnes katoaa kokonaan. Tai toisilla sanoilla: Teeskentelystä on tullut aidompaa kuin yrityksestä olla aito.

Edellisestä voimme kurvata takaisin miestään surevaan Jacqueline Kennedyyn. Olisi vaikea uskoa, että opittu poseeraus rajoittuisi vain uimarantakuviin tai hassunhauskoihin päivityksiin velmun kotikissan pahanteosta. Ihmiset alkavat julkaista kuvia onnettomuuspaikoilta ja hautajaisista. Epäilemättä ensimmäiset kuolomeitsiet on jo postattu, mutta kohta se on arkipäivää. Odottakaa vain, niin näette kuvia ihmisistä huulet törröllään sukulaistensa hautajaisissa. Odottakaa vain, niin minäkin otan tähän surulliseen kuvaani asiallisen ilmeen (kuin cool Jackie konsanaan). Poseeraan tunnetta, sellaisena kuin luulen sen tuntuvan ja näyttävän aidolta.

Kuvittelenko, vai kuulenko jostain Andyn kolkon naurun?


JK. Andy Warhol osallistui arkihaasteeseenkin jo vuosikymmeniä sitten. Tässä lyhytfilmissä Andy syö hampurilaisen. En ehkä koskaan enää pysty käymään yksin hampurilaisella puhkeamatta kyyneliin.

Menetin elämänhaluni Putouksen takia

Eikö ketään täällä oikeesti yhtään hävetä?

Mie romahin. Kaikki kävi niin äkkiä. Vielä toissaviikolla minulla oli pomppufiilis, sillä tykkään kovasti paukkupakkasista ja kevättä kohtihan tässä ollaan menossa. Sitten alkoi Putous 2014.

Nyt olen menettänyt elämänhaluni. Haluan vain virua viltin alla ja kuunnella Neon 2:n hitaita. Se on Putouksen vika.

Tämä on avoin kirjeeni Putouksen käsikirjoittajille eli Teille, jotka keksitte Iina Kuustosen sulojen vilauttelun oheen sisältöä. J'accuse – minä syytän.
............

Talvi on perinteisesti vaikeaa aikaa meille, jotka emme katso lauantaisin Putousta vaan luemme siihen aikaan maailmankirjallisuutta (minulla on parhaillaan kesken Haruki Murakamin 1Q84:n ensimmäinen osa). Vaikka välttelemme sitä, Putous valuu elämäämme salakavalasti.

Tavallisena työpäivänä hommat keskeytyvät yhtenään, kun työ"kaverisi" tulevat ovellesi heittämään "aiva miälevikast läpändeerust" ja kysymään "mitä jäbä duunaa?". Luulen, että konttorihuoneiden liikennevalot keksittiin alun perin nimenomaan estämään tällaisten toimistokoomikkojen pääsy toisten työhuoneisiin. Eihän sille humoristikollegalle oikein voi sanoa päin naamaakaan, että "Ole hyvä ja kuole hirvittävällä tavalla".

Ja luulin aina, että Crazy Frog (klikkaaminen omalla vastuulla) on maailman kamalin meemi, mutta Putous-hokemien silkka lukumäärä vie voiton tuosta piripäisestä sammakosta.

Pahimmassa tapauksessa Putous-hahmot tulevat stressaantuneen ihmisen uniin. Muutama vuosi sitten heräilin koko kevättalven painajaisunesta hikisenä ja täristen ja luullen, että asuntoni on täynnä toisiinsa törmäileviä Munamiehiä. Olen sittemmin lukenut, että kärsin lievästä unihalvauksesta. Se on varsin yleinen vaiva, joka "vie kyvyn liikkua ja tuo pahuuden viereesi".
.........

Putouksen takia lööppeihin ja arkikieleen pelmahtaa erilaisia maakuntien ihmisiä ja ilmaisuja, joista olen nimenomaisesti pyrkinyt eroon muuttamalla Helsinkiin vauraalle asuinalueelle. Tiedän, että tavallisessa suomalaisessa taajamassa näyttää rumalta ja siellä asuu rumia ihmisiä. Ei sitä minulle tarvitse erikseen teeveessä kertoa. Sitä paitsi Kakkosen Satuhäissä esiintyy paljon Putousta hauskempia alueellisia sketsihahmoja.

Otetaan nyt vaikka tämä Imatran oma tyttö Antsku. Minulla oli jo ennestään nihkeä käsitys niin imatralaisista kuin Rossosta. Imatralaisten venyvää mie-sie-murretta en jaksa lainkaan. Eikä lämpölampun alla lojuvaa kaali-porkkanakekoa voi hyvällä omallatunnolla kutsua salaattipöydäksi. Tässä voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, että Rosso-huumassa ne S-ryhmän pirulaiset elvyttävät Martina-ravintolat.
..........

Henkisesti uuvuttavinta Putouksessa on sen aiheuttama loiskiehunta. Putouksen pyöriessä ruudussa erilaisia tosielämän sketsihahmoja tupsahtaa ovista ja ikkunoista käymään metatason keskustelua... niin, Putouksesta.

Tänä vuonna tilanne on ollut erityisen tulehtunut. Punavuorelaisen sketsihahmon Jäbä Leissonin ja punavuorelaisen sketsihahmon Oskari Onnisen hipsteridebatti saavutti sellaiset mittasuhteet, että keskusteluun heitettiin äijät Deleuze (KVG), Bourdieu (KVG) ja Foucault (VMP).

Jonkinlainen huumorin nollapiste saavutettiin, kun liiketaloustieteen professori Alf Rehn pohti, että Putous on "täynnä amerikkalaisen ja saksalaisen komiikan huonoimpia puolia" ja pelkkä "oheiskrääsän myyntiväline". En kyllä itse puhuisi huumorin tasosta mitään, jos minut olisi ristitty 80-lukulaisen avaruusolennon mukaan.

Tunnustan, että heruttelin idealla blogata vaikeasti hipstereistä, mutta päätin sen sijaan ampua itseäni nitojalla silmäluomiin. Se on vähemmän kivuliasta ja herättää enemmän ajatuksia.

Ainoa hyvä seuraus loiskiehunnasta on se, että ilmeisesti Rita Tainola – kuvassa Muammar Gaddafin treenatun, paljaan ylätorson vasemmalla puolella – pakeni maasta. Liekö pelkkää sattumaa, että Thaimaassa on puhjennut levottomuuksia?
..........

Mikä sitten sai minut viimein romahtamaan? Eivät nämä uudet sketsihahmot, ei radiosta kuullut Putous-hitit eikä edes kauppohin pelmahtanut Putous-kola. Ei, korsi joka katkaisi kamelin selän oli Marja Tyrnin munakello. Näin sellaisesta mainoksen eilen. Putous oli lopulta kaatanut miehen.

Nyt ei huvita oikein mikään. On niin synkät fiilikset, että Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai Lars von Trierin Antikristus vaikuttavat komedioilta. Harkitsen, että ajanko moottorikelkalla jäihin vai jätänkö vain pilkkihaalarieni vetskarin apposen auki.

Sillä olen menettänyt elämänhaluni. Kiitos vain, Pöllölaakso ja Putous.

Kohuhomeopaatti haastaa rokotesuositukset ja terveen järjen

Akuutti vitutus muuttui krooniseksi. Näin kävi diplomihomeopaatti Emmanuelle Kantille, kun hän keksi, että rokotukset ovat vaarallisia ja suurjännitejohtoihin koskettaminen aiheuttaa allergisen reaktion.

"Netistä luin. Siitä se innostus vaihtoehtoiseen lääketieteeseen sitten lähti", Kantti kuvailee puuhiaan.

Vaihtoehtoinen lääketiede on vaihtoehto lääketieteelle samalla lailla kuin keulaportti auki liikennöinti on vaihtoehto keulaportti kiinni liikennöinnille.

Kantin mukaan hänen tavoitteenaan on esittää terveen järjen kritiikkiä Suomessa, jossa viranomaiset ja tiedemiehet aivopesevät ihmisiä valtavirtanäkemyksillään. Kantti on alkuperäiseltä ammatiltaan hevostenhoitaja, mutta suoritti postimyyntikuvaston kautta diplomihomeopaatin tutkinnon. Homeopatia puolestaan on tiede, jossa nesteitä lantrataan toisilla nesteillä. Homeopatiaa voi testata kotioloissa esimerkiksi kaatamalla oluttuopilliseen desin hanavettä. Vaikutukset tuntuvat melkein heti suussa.

"Minun on vaikea uskoa, että jollakin so-called-asiantuntijalla voisi olla parempaa tietoa kuin minulla ja muilla Vauva-lehden keskustelupalstan aktiiveille. Tuollahan se tieto on, kun vain googlettaa", Kantti sanoo.
.............

Tieteellisestä tiedosta tuohtuneena Kantti perusti elokuussa world wide webiin viranomaissuosituksia ja tervettä järkeä uhmaavan verkkojulkaisun, Jääkaappimagneettimedian. Nyt sillä on jo 250 000 viikottaista lukijaa Internet-nimisessä tietoverkossa.

Jääkaappimagneettimedia käsittelee asiantuntevasti muun muassa kidehoitoja, aromaterapiaa, juutalaiskysymystä sekä uutta Ridgeä. Pelkästään Kantin omaa poleemista blogimerkintää "Äiti, älä tapa vastasyntynyttä lastasi jäykkäkouristusrokotteella!"on jaettu sosiaalisessa mediassa yli 100 000 kertaa. Sosiaalinen media on Internetin paikka, jonne ihmiset menevät tekemään hidasta älyllistä kuolemaa.

Kantin omana intohimona on kiistää rokotteiden hyödyt ja varoittaa ihmisiä uskomasta tutkittuun tietoon tai tilastoihin. Tilastot sisältävät usein lukuja ja näyttävät tyypillisesti pallograafeilta tai pylväsdiagrammeilta.

"Kun sitä ihan kiihkottomasti ajattelee, niin eiväthän rokotteet voi olla ihmisille hyvästä. Rokotushan sattuu. Samoin sattuu jos muljauttaa pahasti kyynärpäänsä tuolin karmilta tai koskettaa ruotsinlaivan porraskaidetta. Ei kukaan niitäkään väitä terveyttä kohentaviksi", Kantti sanoo ja kääntää vaikkuisen korvavalonsa kohti haastattelijaa.

Eivätkä rokotteiden haitat Kantin mukaan jää tähän. Hän uskoo, että jokaisen rokotteen mukana ihmiseen livautetaan mikrosiru, jonka avulla tarkkaillaan ihmisen sijaintia ja hänen Sokoksessa tekemiään ostoja. Näitä tietoja CIA käyttää laatiakseen Bilderberg-säätiön tilaisuuksiin uskomattoman pitkäpiimäisiä powerpoint-esityksiä ihmisten Sokos-ostoksista.
.........

Vaihtoehtoisen lääketieteen julkaisijana aloittanut Jääkaappimagneettimedia on nopeasti kasvanut muidenkin vaihtoehtonäkemysten esille tuojaksi. Esimerkiksi tällä viikolla itse oppinut kardiologi, radioamatööri Pertti Russeli kertoo palstallaan, että vedellä on muisti. Vesi on yhdiste, jossa on vetyatomeja kaksi kertaa niin paljon kuin happiatomeja, minkä takia vesi näyttää läheltä katsottuna tulehtuneelta Mikki Hiiren päältä (katso järkyttävät kuvat).

"Asiahan on ihan maallikonkin todennettavissa. Jos juot koko illan viinaa, et muista seuraavana päivänä mitään, mutta jos olet juonut vettä, tapahtumat ovat hyvin kirkkaina mielessä", Russeli sanoo. Ja sanoohan ne äänet niin pääni sisälläkin.

Vaihtoehtoista insinööritiedettä Jääkaappimagneettimediassa edustaa ikiteekkari Jouko Lukko. Hän on suunnitellut Saabille jo parikymmentä vuotta Jas Gripen -lentokoneita.

"Niin, minähän en usko näihin nykyaerodynamiikan teorioihin ollenkaan. Sen sijaan uskon, että pilotin energiavuon avulla hävittäjä pysyy maan magneettikenttää hyväksikäyttäen ilmassa. Mehän olemme kaikki vain pohjimmiltamme energiaa eri muodoissa", Lukko kuvaa.

Jääkaappimagneettimedian varsinainen hevijuuseri on kolmattatoista vuotta kodinhoidontuella elelevä Maarit Heidekkeni. Hän kutsuu itseään vaihtoehtoravintoterapeutiksi ja uskoo raakaruokaan ja superruokaan. Heidekkenin perheessä ei syödä mitään pussissa ollutta.

"Kyllä kaikki luomu on aina terveellistä. Kesällä annoin lasteni popsia kielonmarjoja ja paistoin suippumyrkkyseitikkejä isännälle. Paljon paremmin on voitu jo syksyllä. Kakarat eivät enää valita anemiaansa ja isäntä on ruvennut tuomaan kukkakimppuja", Heidekkeni kehuu.
............

Jääkaappimagneettimedialle voi povata menestystä. Vilkkaalla keskustelupalstalla myydään ja ostetaan värikiviä ja sielunenergianmittauslaitteita, Urantia-kirjoja, korvakynttilöitä, piikkimattoja ja tasapainorannekkeita. Kauppa käy. Emmanuelle Kantti vaikuttaa silti vilpittömältä ihmiseltä.

"Emme väitä mitään vaikka väitämmekin kaikenlaista. Pyydämme vain jokaista pohtimaan, mikä on uskottavin selitys. Että aattelepa ite", Emmanuelle Kantti summaa.


Kosmiset parapäivät Kuopiossa 16.11. (Sininen zeppeliini huomauttaa: tarkalleen ottaen tuo on yksi päivä)

Suomen kielen kivoimmat sanat

Aleksis Kivi. Kova.  

Hyvää Aleksis Kiven päivää! Tänään jaetaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Eli mikä sopisikaan paremmin kuin listaus suomen kielen kivoimmista sanoista. Tässä muutamia ehdotuksia.
 

Pöllämystynyt. Olen aivan varma, ettei tälle sanalle ole missään kielessä täsmälleen vastaavaa käännössanaa. Siksi pöllämystynyt.
Lauseessa: Herättyään torkuiltaan ylijohtaja oli hetkellisesti pöllämystynyt.

Antaumuksellinen. Sana, johon sisältyy koko elämän kirjo. Se alkaa pehmeästi, kuin valssaten. Sitten tulee kohta "muks", jossa tiivistyy elämän yllättävyys, huumori. Päättyy ylevästi, jopa raukeasti.
Lauseessa: "Leif Segerstam johti orkesteria antaumuksellisesti."

Harha. Luolamiehen kosinnalta kuulostava naseva sana.
Lauseessa: "Asuntojen päättymätön arvonnousu on puhdasta harhaa."

Pulahtaa. Suomen kielihän tunnetaan sanoista, jotka todella kuulostavat ja tuntuvat siltä, mitä ne merkitsevät. "Pulahtaa" solahtaa tähän luokkaan. Tämän sanamaiseman voi todella nähdä edessään.
Lauseessa:  Sorja neitokainen pulahti laiturinnokasta järveen uimaan ilman rihmankiertämää.

Rötöstely. Rötöstelyssä minua kiehtoo sen umpisuomalainen luonne. Kyseessä ei ole rikos eikä vahingonteko vaan niiden sinappitahrainen ja hidasälyinen serkkupoika. Tunnetaan myös yläluokkaisessa muodossa "rötösherra".
Lauseessa: Sekavasti käyttäytynyt mies rötösteli Lausteella, poliisipartio noukki miehen mukaansa."

Lievestuore. Onko se itäsuomalainen perinneruoka? Onko se elintarvikkeen elämänvaihe? Onko se paikkakunta? Onko se murreilmaisu?
Lauseessa: "Lievestuore on hyvä paikka elää ja kasvaa."

Toutain. Makustele sitä, ota suutuntuma siihen. Tou-tain. Aivan kuin kirjaimet olisivat väärässä järjestyksessä tai niitä puuttuisi. Toisaalta sana näyttää ranskan kielen sanalta [tu-tään].
Lauseessa: "Siellä se hipsteri vetää taas toutainta."

Napanöyhtä. Upea alkusoinnullisuus sekä lisäksi alku- ja loppupään vokaalien saumaton liitto. Tunnustele, sormeile, hiplaa napanöyhtää.
Lauseessa: "Mies istui sohvalla pelkissä pitkissä kalsareissa ja kaiveli samalla napanöyhtäänsä."

Käsipyyherullajärjestelmä. Sisäistä konemekaniikkainsinööriäni viehättää kömpelöt päättymätömät yhdyssanat.
Lauseessa: "Anteeksi, mutta käsipyyherullajärjestelmästänne taitaa olla käsipyyhe loppu tai sitten vika on rullajärjestelmässä."

Pussaus. Se nyt vain on pehmeän kostean hidas sana. Kuten hyvä pussaus.
Lauseessa: "Tyttö pussasi poikaa."

Suppilovahvero. Sienien, lintujen ja hyönteisten suomenkielisistä nimistä voisi tehdä oman kekseliäimmät ja kivoimmat sanat -listansa. Jos nisäkäsnimistölautakunnassa luetaan blogiani niin pirauttakaapa Siniseen zeppeliinin niin tulen mielelläni mukaan ajatuspajoihinne (olen erityisen perehtynyt seteliselkärankaisiin). Esimerkiksi tikutakusta minulla olisi painavaa sanottavaa.
Lauseessa: "Oikeustieteen lisensisaatti keräsi korillisen suppilovahveroita Punkaharjulla."

Kortonki. Pakkohan kivoimmat sanat -listalle oli ottaa yksi huumorisana. Kortonki tarkoittaa ehkäisyvälinettä. Kun yhdistetään erotiikka ja tamperelaisuus ollaan kortonkin (se taipuu nimenomaan näin) ytimessä.
Lauseessa: "Tuija asetti kortonkin varovasti paikoilleen."

Vitsaus. Sana kuulostaa siltä kuin astuisi sammakon päälle. Samalle se tavoittaa vitsausten koko kirjon: paiseet, heinäsirkkaparvet, syyhyn, tuhkapilvet, valloitussodat ja eurooppalaisen rahaliiton.
Lauseessa: "Keuruulla kärsittiin monenlaisista vitsauksista 1780–1820-luvuilla."

Älä unohda näitä: pataluha, pulisonki, askartelu, kekri, tossu, rööri, elähtänyt, unilukkari, olo, naukkailla, hepsankeikka, kyyppari, supista, neekerisankkeri.

Gösta Sundqvist on kuollut, mutta Gösta Sundqvist elää

Gösta Sundqvist.

Gösta Sundqvistin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. The king is gone, but he’s not forgotten, Neil Youngia lainaten. Jos sallitte, sinuttelen Göstaa tästä eteenpäin.

Leevi and the leavings -yhtyeen pääjehuna ja intohimoisena futismiehenä tunnettu Gösta oli yhden miehen tarinatalo, niin lauluissaan kuin ratkihauskoissa radiokuunnelmissaan.

En lukeudu tarinallisten poptekstien ystäviin vaan pidän enemmän vapaata assosiaatiota ja jopa silkkaa dadaa yhdistävistä poplyriikoista, jollaisia esimerkiksi Tuomari Nurmio ja Ismo Alanko kirjoittavat. Pikkuhiljaa arvostukseni Gösta Sundqvistin tekstejä kohtaan on kuitenkin kasvanut.

Kirjailija Kari Hotakainen kuvasi oivallisesti Iskelmä-Suomi-sarjassa, etteivät perusiskelmän yleisellä tasolla liikkuvat kielikuvat tarjoa samastumiskohdetta, eivätkä ne herätä tunteita. Pelkät tähdet, kaipuu ja kuu eivät liikuta. Gösta ei koskaan sortunut tällaiseen löperyyteen.

Göstan Sundqvistin tekstien taituruus piilee niiden toisinaan piinallisen tarkoissa ja ensi alkuun epäoleellisilta vaikuttavissa  yksityiskohdissa. Parhaimmillaan Gösta Sundqvistin säkeistöt ovat pienoisnovelleja, jotka naurattavat ja itkettävät yhtä aikaa. Otetaan vaikka kappale Elina, mitä mä teen: 

"Kun Ellu jäi sen taksin alle
joka kääntyessään vasemmalle
ei suuntamerkkiä näyttänytkään, vaikka väitti niin
Ne oli vaatimattomat hautajaiset
itse samanlaiset tahtoisin
Mä en tiedä mitä teen"

Itkisitkö onnesta -kappaleessa Gösta loihtii muutamalla rivillä tapahtumaketjun, jonka suorastaan näkee edessään baarikalusteineen, antisankareineen ja maantienposkineen:

Se luoti tuli oviaukosta
Ohiajavasta autosta
otti kitarasta kimmokkeen
Ja osui portsaria pohkeeseen

Ja vaikka alle varttitunnissa
Oli virkavalta paikalla
Ja koko kylä saatiin saarroksiin
Kun tekijätkin tiedettiin

Ei löydetty kuin
Pelkkä rämisevä peltisanko täynnä luodinreikiä
Ja bussipysäkiltä kylmissään sen tyttöystävä
Kassi kädessään

..........

Miten luonnehtisin Gösta Sundqvistin lyriikan tyylilajia? Entä mikä hänen tarinoissaan vetoaa meihin edelleen?

Ainakin se on se laulun rujous, paljas rehellisyys. Britit käyttävät hienoa termiä ”kitchen sink drama”, jolle en tiedä sopivaaa suomennosta. Kävisikö länsisuomalaisittain pesofati-draama? Göstan lauluista löytyy röpöistä romantiikkaa ja raakaa realismia. Sellaistahan elämä on. Ihmiset ovat ihmisiä heikkouksineen, eivät mitään peikkopoikia ja murtuneita enkeleitä. Kun laulun kertojaminä toteaa hellän lakonisesti, että ”Itkisitkö onnesta / jos panisin sua kunnolla” ollaan Göstan kauniinruman, elämänmakuisen lyriikan ytimessä.

Eikä sovi unohtaa laulajan omaatuntoa. Gösta humaaneissa lauluissa sinnittelevät yhteiskunnan reunamien sorretut, vähäväkiset ja väärinymmärretyt: transseksuaalit (Poika Nimeltä Päivi), prostituoidut (Rakkauden työkalu), rantojen miehet (Hetken Helsinki on kaunis) ja pikkurikolliset (Itkisitkö onnesta). Göstan sanoma on sosiaalinen olematta poliittinen.

Epäilemätttä Göstan tarinat vetoavat myös nostalgian kaipuuseen. Kaikkiin niihin, jotka ainakin toisinaan etsivät kadonnutta aikaa, sitä jotain josta joutui luopumaan. Oli kyse sitten ensikännien mieletön fiilis, saviset rockfestivaalit tai nuoruuden ihastus. Mutta silloinkaan Gösta ei sorru höttöiseen sentimentalismiin. Kesken kaiken kertoja muistuttaa, että ”liian usein huomaat ei se totta ollutkaan”. Ja onhan se Marja-Leenalle soittaja aika säälittävä kaveri.

Melkein morrisseymäistä surua ja kylmyyttä Gösta sekoittaa väkevästi laulussa En tahdo sinua enää tai Kerro terveiset lapsille -kappaleessa, jossa äiti hylkää yöllä perheensä. Nuoremmista tekstintekijöistä ainakin PMMP:n Paula Vesala kuuluu Göstan hengenheimolaisiin näissä kaikkein tummimmissa tunnelmissa.

Oma rakkain Leevi-biisini on Kyllikki, jossa ihana Kyllikki pyllistää miestenlehdessä ja tarinan humalikkoa solvataan pystybaarissa. Kyllikki ei varsinaisesti ole minulle mitenkään omaelämäkerrallinen laulu, mutta se nyt vain sattuu liikuttamaan minua. Tai ehkä meillä jokaisella on oma Kyllikkimme? Mene ja tiedä.
......

Göstan muistoa kunnioittaen Urheiluruutu voisi viikonlopun ajan alkaa Tuhannen markan setelillä. Laittakaa siis tänään kolikoita kantabaarin jukeboksiin ja soittakaa se oma suosikkinne Göstalta. Ja jos satutte olemaan tien päällä, niin ajakaa rauhallisesti, sillä vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.