Poliisi bambuttaa pandoja Pohjois-Haagassa

Pääkaupunkiseudun pandoilla pyyhkii hyvin. Viime syksynä SZ uutisoi, että Helsinkiin istutetaan kevättalvella pandoja. Tuolloin oli kuitenkin epävarmaa, miten pandan kaltainen herkkä ja taiteellinen eläin pärjää suomalaisessa kulttuurimaisemassa, jossa on lähinnä laitosteattereita ja MTV3:n musiikkiohjelmia.

Nyt Helsingin kaupungin pörröisten asioiden palveluyksiköstä (HPAP) kerrotaan, että pandojen kotoutuminen Suomeen on onnistunut yli odotusten. Yhteensä 140 isopandaa asustaa jo kolmatta kuukautta Pohjois-Haagan vaikeakulkuisilla alueilla.

Pörröisten asioiden palveluyksikön pandalinjajohtaja Armas Kalasääski (os. Sääksi) iloitsee, että aivan tavalliset haagalaiset ovat alkuihmetyksen jälkeen tottuneet nopeasti pihoilla ja kadunvarsilla hortoileviin pandoihin. Pientä petovihaakin oli ilmassa, sillä tavan suomalainen vihaa jokaista oravaa suurempaa villieläintä.

"Ensin pohjoishaagalaisten ja pandojen kesken oli kyräilyä. Ihmiset pelkäsivät pandasaatiota, ja pandat nyt pelkäävät likimain kaikkea. Muutamassa viikossa asenteet kuitenkin muuttuivat molemmin puolin, sillä sekä haagalaiset että pandat ovat luonteeltaan säyseitä otuksia", Kalasääski sanoo.

Kalasääski uskoo, että Haagan positiivisten kokemusten jälkeen pandoihin ei suhtauduttaisi Suomessa enää niin mustavalkoisesti. Vasta eilen pandojen joukossa huomattiin kokonaan musta yksilö, mutta kyseessä oli vain motorisesti erittäin heikkolahjainen tiibetinmastiffi.
....................

Aivan kommelluksitta Pohjois-Haagan pandoittuminen ei ole sujunut. Muutamat pandat ovat ajautuneet Alppiruusupuiston jyrkissä rinteissä hallitsemattomiin kuperkeikkoihin ja törmänneet muun muassa ohikulkijoihin ja pyörätelineisiin. Henkilövahingoilta on vältytty, sillä panda on läpipehmeä eläin.

Pandat ovatkin aiheuttaneet haavereita lähinnä itselleen. Neljä pandaa on pudonnut puusta, ja kaksi pandaa on jouduttu pelastamaan jätekatoksen päältä, jonne ne olivat epähuomiossa kavunneet. Yhden pandan vapauttamisessa Haagan VPK:lla meni koko iltapäivä: nimeltä mainitsematon panda oli juuttunut takamuksestaan leikkipuiston kiipeilytelineisiin ja roikkui puolapuista ylösalaisin. Käytännössä perus panda voi jäädä jumiin lähes mihin tahansa. Lisäksi yhdellä pandalla puhkesi korvatulehdus.

Vain muutaman kerran apuun on jouduttu kutsumaan virkavalta. Pari viikkoa sitten läntisen Helsingin liikenne katkaistiin vartiksi, kun eräs panda löytyi päivänokosilta Haaga-Pitäjänmäki-Munkkiniemi kiertoliittymän keskeltä. Poliisipartio palautti pandan läheiseen puistoon pandan missään vaiheessa heräämättä. Yhtä pandaa sakotettiin, kun se oli tonkinut Kauppalantien Siwan roskiksesta esiin pois heitettyjä Findus Thai Wok -pakastepusseja.

"Olemme Helsingin poliisille erittäin kiitollisia kaikesta virka-avusta. Poliisit ovat bambuttaneet pandoja Runar Schildtin puistossa ja jääneet suvantohetkinä myös seurustelemaan ruokailevien pandojen kanssa", Kalasääski kertoo.

Helsingin poliisin mukaan pandoihin suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin asiakkaisiin. Eli ensin neuvotellaan ja nostetaan asiakkaan verensokeria varustevyöstä löytyvällä (suklaa)patukalla. Tarvittaessa niin ihminen kuin pandakin saa kyydin sinisessä huvimajassa. Poliisi kehuu, että pandojen kanssa päästään yleensä aina neuvottelemalla hyvään tulokseen. Usein riittää pelkkä pandan syliin ottaminen. Moni meistä ihmisistäkin on halauksen tarpeeessa.
...................

Suurinta harmia Haagassa eivät olekaan aiheuttaneet pandat, vaan niiden ympärille syntyneet harmaan talouden lieveilmiöt. Pandan kakka on mittaamattoman arvokas lannoite, jota käytetään kalleimpien teelajikkeiden kasvatuksessa. Pandan pökäleillä lannoitettua teetä saatetaan myydä jopa 50 000 euron kilohintaan Manner-Euroopan hienoimmissa teehuoneissa.

Ikävä kyllä Ruskeasuolta ja Munkkivuoresta tulleet ammattimaiset kakan kerääjät ovat häirinneet rauhassa "asioillaan olevia" pandoja. Monessa tapauksessa pandaa on alkanut ujostuttaa tai se on mennyt kokonaan umpeen. Likistä siinä sitten kun toinen katsoo!

"Emme me ihmisetkään pidä siitä, että kesken uuden Aku Ankan lukemisen joku tulee aivan viereen tuijottamaan", Kalasääski muistuttaa. Hän toivoo, että ihmiset käyttäisivät mieluummin tarmonsa koirankakan kuin pandankakan keräämiseen.
......................

Vaikka Helsingin viime talven pandahankinnan perusteena oli turismi ja söpöys, Pohjois-Haagan pandoilla on vakavampikin puolensa. Pandalinjajohtaja Kalasääski toivoo, että uhanalaisen pandan kanta saataisiin kasvuun globaaleilla pandaistutuksilla, joista Haagan pandareservaatti on yksi ensimmäisistä.

Kuten tiedetään, pandan tilanne on kotimaassaan vaikea. Kiinassa elää vankeudessa 375 pandaa, joista valtaosa on mielipidevankeja. Panda tunnetaan erittäin yhteiskunnallisena eläimenä, jolla on vahvoja näkemyksiä muun muassa lajien sukupuutosta ja vatsanpuruista. Jokainen ymmärtää, että poliittisista näkemyksistä tulee kitkeriä, jos koko ajan närästää.

Kalasääsken mukaan Suomi voisi ottaa vielä enemmänkin pandoja, kunhan kunnat saadaan sitoutumaan kestävään pörröpolitiikkaan eli siihen, että pörröiset otukset saavat elellä lajityypillistä elämää niin kunnissa kuin kuntaliitosten alueilla.

Ympäristöministeriö valmistelee parhaillaan Suomen ensimmäistä pörröpolitiikan toimintasuunnitelmaa. Sen keskeisenä tavoitteena on laatia yhtenäiset proseduurit Suomen kimalaisille, liito-oraville, pöllöille ja pandoille. Näin pörröisyys tulisi ensimmäistä kertaa yhteismitalliseksi koko maassa.

"Tulevaisuudessa vahva ja omaleimainen pörröpolitiikka voi olla maabrändimme keskeisiä teemoja", Kalasääski visioi.

Sininen zeppeliini tulee seuraamaan sekä Pohjois-Haagan pandojen että pörröpolitiikan tilannetta pitkin vuotta.

Inhoan lintuja, noita saastaisia ex-matelijoita

Talitintti röökillä.

Valitettavasti pian tulee kevät, ja muuttolinnut palaavat takaisin.

Inhoan sydämeni pohjasta lintuja. Ne ovat höyhenasuisia ex-matelijoita, jotka varastavat ihmisen leivänkanikan ja kakkaavat päälle. Linnun mieli on kavala, ja sen sulat täynnä tauteja ja loisia.

Sekin ärsyttää, että linnut osaavat lentää, kun minä taas en osaa.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet järjestäen huonoja. Lapsuudessani eräs aggressiivinen joutsen yritti nousta soutuveneeseeni. Hätistelin sen airolla pois, mutta se palasi iltapäivällä sähisemään laiturinnokkaan. Viime kesänä eräs lokki kakkasi romaanilleni Hakaniemen torilla. Usein tuntuu, että pulut lentävät oikein tarkoituksella minua kohti historiallisilla aukioilla. Joskus kun olen ollut puistossa ottamassa hapanta, viereen on pölähtänyt ilmiselvä ilolintu.

Muutamia vastenmielisimpiä lintuja mainitakseni:

Pulu: saastainen kurnuttaja

Varpunen: röyhkeä pomppija

Joutsen: äreä ja ylpeä

Telkkä: uskomaton tomppeli
Korppikotka: syö ruumiita

Pääskynen: kakkaa talon seinään
Käki: täys hamppari
Fasaani: meluisa dorka
Närhi: näyttää muniaan

Metso: aggresiivinen päällekarkailija

Flamingo: pinkki tikkujalka

Martti-hanhi: ei ole kaikki peukaloiset kyydissä

Mutta pahimpia ovat merimetsot, valkoposkihanhet ja lokit, kaikki joutavia merellisiä roskalintuja. En ymmärrä, miten ilkeät eläimet voivat olla rauhoitettuja.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että on olemassa mukaviakin lintuja kuten sorsa, huuhkaja, pingviini ja tilhi. Näistä tilhellä on pieni alkoholiongelma. Pingviinit pukeutuvat hauskasti. Sorsa on symppis, näen niitä usein förin vieressä kellumassa. Huuhkaja möllöttää ja syö rottia. Kurjessa on lähtemisen ja saapumisen romantiikkaa. Kuukkeli on kiva sana.

Myös ankkojen kanssa minulla on ollut hyviä kohtaamisia, ei vähiten sen vuoksi, että lapsena minulla oli mökillä yhdeksän lemmikkiankkaa, joille olin antanut nimet. Yksi niistä oli sokea, joten annoin sille nimeksi Sokea. Muiden nimiä en muista. Syksyllä söimme ne kaikki. Namskis.


Ps. Ihmiset, lukekaa mestarillista Titi*****tyy-blogia. Harvoin jos koskaan on yksi mies (?) dokumentoinut vastaavalla intohimolla kipeää luontosuhdettaan.

Suuri susisota

Kuvan susi ei liity jutun tapahtumiin.

Suomessa on käynnissä susisota. Havahduin tähän ilmiöön kun luin Suomen Kuvalehdestä ahdistavan reportaasin Pohjanmaalta. Se kertoo salametsästyksestä epäillystä Ekistä, joka riisti pari viikkoa sitten oman henkensä. Poliisi tutkii parhaillaan tätä Perhossa tammikuussa tapahtunutta susien salakaatoa törkeänä metsästysrikoksena. SK:n jutusta välittyy hyvin ainakin paikallisten ihmisten tuntemukset.

Susisodassa rintamalinjat ovat jyrkät ja selvät. Vastakkain ovat jälleen kerran urbaani Etelä-Suomi ja taajamien ulkopuolinen Suomi. Jossain ihmisen melskeen tavoittamattomissa jolkottelee susi.
.......

Susisota on saanut ihmiset liikkeelle pitäjissä. Esimerkiksi Köyliössä susi-ilta keräsi liki tuhat osallistujaa. Uutisen mukaan "suurimmat aplodit annettiin puheenvuoroille, joissa kannatettiin pihasusien välitöntä hävittämistä".

"Suomen susialueiden ihmiset" perustivat viime vuonna Taajamasusi-yhdistyksen, joka "pyrkii vaikuttamaan Suomen susipolitiikkaan siten, että asuinalueiden lähellä liikkuvat sudet saadaan poistettua ja parannettua siten ihmisten turvallisuutta. Yhdistys pyrkii toiminnallaan ehkäisemään suden aiheuttamia uhkatilanteita." Sivustolla vaaditaan mm. "petojen nollatoleranssia", kerrotaan riistanhoitoyhdistyksen kieltäytyvän yhteistyöstä riistantutkijoiden kanssa ja uutisoidaan Facebookissa levinneistä (ihmisten) tappouhkauksista. Kierrokset käyvät kovilla.

Verkossa kerätään adressia Sudet pois taajamista, jonka teesit on kirjoitettu asiallisesti, mutta pinnan alta välittyy suuria tunteita, mielestäni jopa pientä hysterian lietsontaa:

""Häirikkösusia" ei ole, vaan mikä tahansa susi voi tulla asutuskeskuksiin, koska elinalueen ja uusien ravintokohteiden tiedustelu kuuluu jokaisen suden normaaliin elämään."

"Kuka ottaa vastuun silloin kun sudet hyökkäävät ihmisten kimppuun [....]"

"Susi on vaarallinen. Suden vaarattomuus on vakava virhekäsitys. Sudet ovat tappaneet ihmisiä viimeisen kymmenen vuoden aikana mm. Kiinassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Kanadassa."

"Suomen ja Venäjän rajalle voitaisiin perustaa "Suurpetojen Luonnonsuojelualue". Afrikkalaisen safaripuiston tai pohjoisamerikkalaisen mallin mukainen alue voisi toimia alueen matkailuvalttina ja susista kiinnostuneet harrastajat ja tutkijat voisivat seurata petojen elämää aidatun alueen sisäpuolella. (alleviivaus blogistin)"

Kovilla ammutaan myös metsän toiselta laidalta. Suomen Luontoliiton tiedotteessa susien salametsästystä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Moottoripyöräkerhot varokaa, olette saaneet kilpailijaksi moottorikelkkakerhot! Luonnonsuojelujärjestöjen näkemys on, ettei maan susikanta kestä enää lisää kaatolupia. Maakunnissa varmasti ihmetellään näitä "citypiipertäjien" näkemyksiä ja susista huolestuneiden ihmisten vertaamista huumekauppiaisiin tai liivijengeihin. Ainakin minä ihmettelen.
......

Kuten sodissa yleensä, susisodassa kuolee ensimmäisenä totuus. Susikeskustelu on mennyt sen verran villiksi, että susialueilla epäillään viranomaisten antamia virallisia lukuja susikannasta ja kieltäydytään yhteistoiminnasta. Paikallisten asukkaiden, huolestuneiden nettikirjoittelijoiden ja hevosmiesten uutistoimistojen mukaan susia nähdään yhtenään pihanurkilla, ja kanta on tosiasiassa paljon ilmoitettua suurempi. Viranomainen ei ole tietenkään erehtymätön, mutta vastapuolen pitäisi lyödä huhujen ja mutu-puheiden sijasta pöytään lukuja. Viranomaisten epäillään salailevan oikeita lukuja.

Tuoreimmat viralliset luvut ovat suden kannalta lohduttomia. Suomen susikanta on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan romahtanut reilussa viidessä vuodessa 250–300:sta yksilöstä alle sataanviiteenkymmeneen. Tärkeimpänä syynä kannan romahdukseen pidetään salametsästystä. Oikeus on jo otettu omiin käsiin. Jottei unohtuisi, salametsästys on rikos. Ja suden jahtaaminen moottorikelkalla näännyksiin ennen sen tappamista tuntuu epäurheilijamaiselta käytökseltä. Erityisen arveluttavalta tuntuu, että salajahteihin ottaa osaa riistanhoitoyhdistyksen tekijämiehiä. Eikö juuri heidän kuuluisi edustaa paikallista, laillista ja tolkun näkemystä petoasioissa?

Erikoisempi salaliittoväite on se, että ihmiset Halsualla ja Perhossa epäilevät, että Salamajärven kansallispuistoon olisi vuosien mittaan laskettu tarhasusia. Tämän asian selvittämistä vaaditaan myös kansalaisadressissa. Erilaisia luonnonsuojelijoiden, tutkijoiden ja viranomaisten tekaisemia salaliittoja susikannan kasvattamiseksi pohditaan foliohattu syvällä päässä.
.......

Kun ihmisiä tarpeeksi pelotellaan, he alkavat nähdä asioita, joita ei ole. Yllättävän moni varma susihavainto ei ole susihavainto lainkaan. Tragikoominen pikku-uutinen "ampui veljensä hirvenä" tulee aina mieleen, kun lukee korjattuja uutisia. Monta kertaa silminnäkijän havaitsema susi onkin osoittautunut koiraksi, supikoiraksi kauriiksi ja ketuksi.

Kaupunkilaispoikana ihmettelen vilpittömästi, että eivätkö suomalaiset tosiaan enää erota kettua sudesta. Mutta onhan Suomessa nähty leijona, hiljattain kissa lensi joutsenella ja todistetusti talitiaiset syövät urpiaisten aivoja. Vuosia sitten muistan eläkeiässä olleiden mökkinaapureiden nähneen Länsi-Suomessa haisunäädän. Omin silmin. Kaltaiseni pojankoltiaisen oli aivan turha selittää, että haisunäätä kuuluu tyypillisesti Pohjois-Amerikan luontoon. Haisunäätä se oli, kun naapurinmieskin oli nähnyt.

Entä onko suomalainen susi vaarallinen suomalaiselle ihmiselle? Tilastot kertovat, että suomalaiset kuolevat aivan muihin syihin kuin petojen raatelemina. Kun Googleen laittaa hakusanoiksi "petokuolemat", tämä ihmisen paras ystävä kysyy vastakysymykseksi "tarkoititko palokuolemat". Tiettävästi susi on viimeksi surmannut Suomessa ihmisen 1800-luvun loppupuolella, joskin tiedot asiasta näyttävät olevan hieman ristiriitaisia. Saattaa olla niinkin ikävästi, että osa lastensurmista laitettiin suden piikkiin.
.......

Ihmisten pelon vähättely on yhtä inhottavaa kuin pelon lietsonta. Kaupungin siimeksestä on helppo naureskella haja-asutusalueen ihmisten susipeloille. Väitän silti, että kovin moni kaupunkilainen vanhempi ei mielellään laittaisi ekaluokkalaista pimeään talviaamuun metsänlaitaan odottamaan koulukyytiä, jos alueella on nähty susi.

Ymmärrän myös, että ihmisiä kiukuttaa kotieläinten ja rakkaiden lemmikkien menettäminen sudelle. Sitä sen sijaan kaupunkilaisena en ymmärrä, että eikö yöt ulkona viihtyvää koiraa voi suojella jonkinlaisella aidalla tai vastaavalla? Oletan, että köyteen kytketty koira on sudelle helppo makupala. Vastaus petovahinkoihin ei kuitenkaan voi olla petoviha.

On pelkästään hyvä, että liian tuttavallisiksi käyviä susia lopetetaan luvallisesti. Sen sijaan ajatus salaa pyssyjen kanssa lepikossa heiluvista, susivihaa tuntevista miehistä ei houkuttele sienestysretkelle.

Luonto ei ole mikään teemapuisto. Luonto on vaarallinen, siksi ihminen on tullut pois sieltä ja perustanut kirjakahviloita, kylpylöitä ja Michelin-ravintoloita. Omalla mökillä vaarallisimpia otukset ovat kyykäärmeet, kiukkuiset joutsenet ja borrelioosia levittävät puutiaiset. Pari vuotta sitten samalla alueella tehty karhuhavainto oli sen verran jännittävä, ettei tehnyt ensimmäisenä mieli mennä metsään samoilemaan. Pelot eivät usein ole kovin rationaalisia, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.
.........

Susisota voitettiin tai hävittiin jo kerran, kun susi hävitettiin Suomesta kokonaan 1920-luvulla. En tiedä, kuinka monta suomalaista sutta maahan mahtuu 2010-luvulla. 50? 100? 200? 1000? Vielä enemmän? Niitäkin varmasti löytyy, joiden mielestä Suomen luonto ei tarvitse ainuttakaan hukkaa.

Olen nähnyt suden muutaman kerran eläintarhoissa. Se on komea, kunnioitusta herättävä peto. Kun susi pysähtyy ja tuijottaa suoraan silmiin, tuntee vaistomaista pelkoa. Samalla sen olemuksessa on arktista ylväyttä, kuin se tietäisi olevansa ihmistä vahvempi ja viisaampi eläin.

Huonosti voivat eläimet ovat huono bisnes

Ennen kuin pihvi tai koipi päätyy lautaselle, jonkin täytyy kuolla. Harva kuitenkaan tietää, millaisissa olosuhteissa ruoaksi päätyvät eläimet viettävät lyhyen elämänsä. Syötäväksi kasvatetut pakottaa lukijan miettimään omaa lihansyöntiään. 

Kuvan iloinen pikku possunen ei liity tapaukseen.

Tavallinen kuluttaja on etäällä eläimistä, joista valmistettuja elintarvikkeita hän popsii tyytyväisenä suuhunsa. Jossakin on aivan varmasti ihminen, joka luulee kalapuikon joskus uineen vapaana valtameressä. Grillimakkarassa ei ole paljon jäljellä porsaasta, joka oppii temppuja siinä missä perus saksanseisoja. Jopa märkivältä säärihaavalta näyttävä hunajabroileri on ollut joskus elävä eläin. Ruoka ei vain mystisesti ilmesty Sokos-marketin hyllyyn.

Toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Syötäväksi kasvatetut (Atena) kertoo kotimaisten nautojen, kanojen, broilerien ja sikojen elämästä aina syntymästä varhaiseen kuolemaan. Yhtään moralisoimatta väitän, että jokaisen suomalaisen lihansyöjän ja suomalaista lihantuotantoa tiukasti vastustavan kasvissyöjän kannattaisi kirja lukea. Kirjan luvut ovat reportaaseja tiloilta ympäri Suomea, ja Lappalainen kuvaa elävästi sekä tuotantoeläinten oloja että niitä prosesseja, joihin eläimet alistetaan. Syötäväksi kasvatetuissa on niin faktaa kuin näkemystä, ja Lappalaisen omat havainnot tuotantopaikoilta ovat tarkkoja.

Syötäväksi kasvatetettujen maltillista, faktapainoitteista otetta olen kaivannut paikoin tulehtuneeseen suomalaiseen keskusteluilmapiiriin ruoan tuotannosta ja tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Liian usein olen lukenut ruoan eettisyydestä tekstejä, joissa on paljon yleviä näkemyksiä ja vähän villoja. Lehtiartikkelimainen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin kuin sialle ottatukka, ja selkeän jäsennyksen ansiosta kirjaa on helppo käyttää hakuteoksena myöhemminkin. Kirjan lopussa Lappalainen tarjoaa "remonttilistan suomalaiselle maataloudelle" ja esittää parannusehdotuksia koko ruokaketjulle eli niin tuottajille, ruokayhtiöille, vähittäiskaupalle kuin kuluttajille.

Ääneen pääsevät myös tuottajat eli he, jotka eläinten parissa päivittäin todella työskentelevät. Ruoantuotanto herättää intohimoja, ja täytyy ihailla omilla nimillään esiintyvien maatalousyrittäjien rohkeutta, sillä julkisuuteen uskaltautuvat tuottajat saavat varautua niin vihapostiin kuin kansalaisaktivistien omavaltaisiin, yön pimeydessä tehtyihin "tarkastusiskuihin". Kirjassa tuottajista ei yritetä tehdä sen enempää sankareita kuin konnia.

En kuitenkaan suosittele kirjaa lounasseuraksi tai unikirjaksi, sillä Syötäväksi kasvatetut sisältää yllin kyllin verisiä yksityiskohtia. Hiilidioksidilla tainnutetut kanat otetaan hengiltä silppurissa, ja lehmät tainnutetaan jonkin sortin naulapyssyllä ennen kurkunleikkausta. Erityisesti hirvitti, miten urosporsaat kastroidaan tekemällä viilto peppunahkaan, minkä jälkeen "pähkinät" puristetaan ulos ja haava jätetään auki.

Kuolema kuitenkin kuuluu lihansyöntiin. En tiedä, tekevätkö koululaiset nykyään opintoretkiä maatiloille, mutta mielestäni lapsille tai nuorille tulisi näyttää ainakin videolta, millaisissa oloissa ruokamme kasvaa ja kuinka tuotantoeläimeltä otetaan henki pois. On ihmisiä, jotka syövät kalapullia, mutta pitävät pöytään kannettua savukalaa makaaberina.
....

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut.

En ole elänyt lapsenuskossa, että possut kylpevät päivät pitkät pellonlaidan mutakuopassa ja lehmät käyskentelevät kesäyönä koivumetsässä. Silti tuntuu yllättävältä, miten teollista – siis viimeisen päälle suunniteltua ja toteutettua – tuotantoeläinten elämä on. Eläin on yksikkö tarkkaan hiotun tuotantoketjun raaka-ainetta alusta loppuun. Tätä kuvaa hyvin broilerin muutaman viikon pituinen elämä. Broileritilalla lintujen paino punnitaan jatkuvasti ja tuottajat pitävät kirjaa vedenkulutuksesta, lämpötilasta, ilman suhteellisesta kosteudesta ja jopa jalkapohvien vaurioista. Direktiivi säätelee juomalaitteita, ilmanvaihtoa, valaistusta ja melutasoa.

Lappalainen muistuttaa, että tuotantoeläinten hyvinvointi ei ole erillään muusta ruokateollisuudesta. Tuottajille eläintenpidossa on aina kyse elinkeinosta. Tuottajia on helppo etelän vegemestoista demonisoida, mutta todellisuudessa on tuottajien etu, että eläimet voivat hyvin. "Kana on pirun herkkä eläin, se kertoo muninnallaan miten sillä menee", eräs kanalan pitäjä kertoo.

Teollisesta otteesta huolimatta tuotantoeläinten pidossa on kyse inhimillisestä toiminnasta. Lehmiä pitävä tilallinen sanookin, että "lehmät tekee mulle palveluksia ja mie niille". Lappalainen kirjoittaa, kuinka "yrittäjämäisyys, ammattimaisuus, hyvä työmotivaatio ja eläinten hyvä kohtelu kytkeytyvät yhteen". Osalle tuottajista eläinten hyvinvointi on itseisarvo, toisille hyvinvoinnin perustana on rahallinen hyöty. Tutkimustietojen valossa näyttäisi selvältä, että huonosti voivat eläimet ovat myös huono bisnes. Esimerkiksi sikatiloilla hoitajan asenteet näkyvät laskeneena porsaskuolleisuutena, lypsykarjatiloilla tuottajan motivaatio ja eläinten yksilöllinen kohtelu suurempana maitotuotoksena. Raha puhu eläinten hyvinvoinnissakin. Jos tuottaja ei tienaa, hän ei myöskään voi tehdä eläinten olosuhteita parantavia investointeja vaikka haluaisi.

Kirjan perusteella jäin käsitykseen, että lehmien ja sikojen olosuhteissa on yleisesti vähemmän ongelmia kuin kanojen ja broilerien. Tämä on tärkeä havainto sikäli, että kuluttajat ovat viime vuosina siirtyneet punaisesta lihasta kanan- ja broilerinlihaan. Yleisesti ottaen uudemmilla ja isommilla tiloilla eläinten asiat ovat paremmin kuin vanhoilla ja pienillä tiloilla. Uusissa rakennuksissa on entistä paremmat lannanpoistojärjestelmät, koneellinen ilmanvaihto ja ruokintajärjestelmät ja eläimille ylipäätään enemmän tilaa. Uusin tekniikka on käytössä maaseudullakin. Esimerkiksi MobiAmmu on älypuhelinsovellus, jonka avulla viljelijä voi lukea ja tallentaa eläinten tietoja ja tapahtumia kätevästi eläinten luona.

...........

Mitkä sitten ovat polttavimpia hyvinvointiongelmia suomalaisilla eläintiloilla? Broilerien kohdalla se on jalostus, jonka takia linnut kasvavat mieletöntä vauhtia. Jalostus aiheuttaa myös sen, että linnut syövät itsensä nopeasti hengiltä, ellei niiden saamaa ravintoa rajoiteta. Käytännössä broilereita pidetään siis koko ajan nälässä, mikä aiheuttaa niille turhautumista ja aggressiota. Nopea kasvu aiheuttaa lisäksi luunmurtumia, vesipöhöä ja sydänkuolemia.

Sikaloissa huonoimmat olot ovat emakkosioilla, jotka toimivat "synnytyskoneina" porsaille. Emakot eivät pääse juuri liikkumaan eivätkä rakentamaan pesää porsailleen. Virikkeenä emakolla on vain metalliketjun palanen, jota se voi natustaa. Kun porsaat on muutaman viikon sisällä vieroitettu, emakko hedelmöitetään heti uudestaan. Sioille on muutenkin tarjolla vähän puuhaa, vaikka ne luonnossa viettäisivät tuntikausia tonkimiseen ja ruoan etsimiseen. Turhautuneena siat mm. pureskelevat toistensa saparoita poikki. Ikävältä tuntuu myös se, että karsinoissa siat joutuvat tekemisiin toistensa ulosteiden kanssa. Luonnossa siat eivät ikinä syö ja kakkaa samoissa paikoissa, sillä sika on siisti eläin.

Lehmien tilanne vaikuttaa kaikkein parhaimmalta. Vasikoiden korkea kuolleisuus on saatu laskemaan ja nyt pitäisi keksiä, miten vasikan eroahdistusta emosta voitaisiin lievittää. Kivuliainta lehmän elämässä on sarvien nupoutus, jossa tulikuumalla kolvilla poltetaan sarvien alut. Tämä tehdään yleensä ilman puudutusta, ja vasikka kärsii pitkäaikaisesta, kolmannen asteen palovammojen aiahuettamasta kivusta. Selvä hyvinvointiongelma on myös parsinavetat, joissa lehmät voivat talvisaikaan liikkua jopa vähemmän kuin virikehäkissään oleva kana. Onneksi suurin osa uusimmasta navetoista ovat pihattoja, joissa lehmät pääsevät kävelemään vapaasti. 

Niin laiminlyöntejä kuin selviä eläinsuojelurikkomuksia ilmenee myös Suomessa. Erilaisiin epäasiallisuuksiin syynä voivat olla vanhat tavat, kiire tai suoranainen välinpitämättömyys, mutta myös traagisemmat ihmiskohtalot, kuten tuottajan voimien uupuminen tai alkoholismi. Luin Lappalaisen kuvaamia olosuhteita pienellä varauksella, sillä luulen hänen vierailleen ns. lippulaivatiloilla. Tuottajat, elintarvikeyritykset ja etujärjestöt ovat hyvin tarkkoja siitä, missä valossa eläinten oloja Suomessa kuvataan ja kuka tiloille ylipäätään pääsee. Lappalainen itse todistaa sähköpiiskan käyttöä nautojen ohjailussa teuraalle, minkä ei pitäisi olla käytäntönä.

Kenenkään intresseissä ei ole eläinten kärsimys. Erimielisyyttä on siitä, mitkä tuotantoeläinten olosuhteiden tulisi vähimmillään olla. Syötäväksi kasvatetut on salaviisaasti isänmaallinen, sillä vaikka suomalaistilat eivät suinkaan ole täydellisiä, tilastojen valossa eläinten asiat ovat niissä paremmin kuin Etelä-Euroopassa. Myös eläintenkuljetukset ovat kotimaassa suhteellisen lyhyitä. Suomalaisen elinkeinon nitistäminen tuo siis pöytiin yhä enemmän lihaa, jonka tuotannossa eläinten hyvinvointia ei ole huomioitu keskimäärin yhtä hyvin kuin kotimaisilla tiloilla.

....

Syötäväksi kasvatettujen eettinen pihvi on siinä, että se panee lukijan väkisinkin pohtimaan lihansyönnin mielekkyyttä. Lappalainen esittää muutaman kerran kyselytietoja, joissa kerrotaan miten ihmisten mielestä asian pitäisi olla, mitä he aikovat tai mitä he voisivat tehdä. Kurtistan aina kulmakarvoja, kun näen tällaisia hyvänmielen tilastoja. Tosiasia on, että lihan kulutus kasvaa Suomessa edelleen. Lihaa kulutettiin vuonna 2011 henkeä kohti keskimäärin noin 78 kiloa, kun mukaan lasketaan myös riista ja syötävät elimet. Sianlihan kulutus kasvoi lähes viisi prosenttia ja siipikarjanlihan puoli prosenttia. Naudanlihan kulutus on pysynyt lähes paikallaan.

Myös maailman mittakaavassa lihan kulutus kasvaa elintason noustessa mm. Kiinassa. Tämä on vakava ympäristöongelma, sillä maito- ja lihakarjatalous aiheuttaa jo nyt enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne. Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Lihakarjan laiduntaminen vie runsaasti maapinta-alaa, jolla voitaisiin kasvattaa erilaisia kasvilajikkeita, joilla ruokkisi suuremman joukon ihmisiä ja todennäköisesti terveellisemmällä tavalla kuin naudanlihaa syömällä.  

Lihansyönnin eettisyydestä on tietenkin vain fennovegaanin ojentajalihaksen mittainen matka eläinten oikeuksiin. Syötäväksi kasvatetut ottaa osaa eläinoikeuskeskusteluun "näytä, älä selitä" -tyylillä, mikä on aivan perusteltu näkökulmavalinta. Lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Tehdyn valinnan takia pohdiskelu eläinten hyväksikäytön oikeutuksesta jää väkisin hyvin ohueksi. Perusteluja haetaan eläinetiikan guruilta kuten Peter Singeriltä ja Tom Reganilta sekä Suomessa eläinoikeuskysymyksiä näkyvästi pohtineelta Elisa Aaltolalta. Heidän näkemyksen eläinoikeuskysymyksiin ovat varmasti uraauurtavia, mutta yksipuolisia.

Eläimet ovat tuntevia, sosiaalisia ja jopa empaattisia olentoja. Englantilainen utilitaristifilosofi Jeremy Bentham pohdiskeli jo pari sataa vuotta sitten ihmisen oikeutta hyödyntää eläimiä omaksi edukseen: ”Kysymys ei kuulu, ajattelevatko ne tai puhuvatko ne, vaan kärsivätkö ne?” Historiallisesti eläimiltä on puuttunut "järki", jonka perusteella ihminen oikeuttanut eläinten mielivaltaisenkin kohtelun. Tämäkin erhe joudutaan myöntämään ja korjaamaan. Tietomme eri eläinlajien kognitiivisista kyvyistä kasvaa jatkuvasti, ja luultavasti monia nykyisiä käsityksiä eläinten älyllisestä potentiaalista pidetään tulevaisuudessa primitiivisinä. Samalla joudutaan tarkistamaan eläimen ja ihmisen välistä rajanvetoa aivan kuin Charles Darwin teki 1800-luvulla. Espanja saattaa olla edelläkävijä.

Eläinten oikeuksien perimmäinen ongelma on, että oikeus ja kaikki siihen liittyvät merkitykset ovat puhtaasti ihmisen luomia. Oikeus on aina ihmisten välinen suhde. Vain ihminen voi olla oikeussubjekti, jolla on juridisia oikeuksia ja juridisia velvollisuuksia. Oikeuskelpoinen subjekti sen sijaan ei aina ole oikeustoimikelpoinen. Lapset, vaikeasti vammaiset, mielenterveyspotilaat tai dementikot eivät pysty puhumaan puolestaan tai tekemään kaikkia itseään koskevia päätöksiä, mutta heille kuuluvat silti kaikki ihmisoikeudet. Käyn ikävän lähellä natsikorttia, mutta pidän vaarallisena jos ilman oikeustoimikelpoisuutta olevia ihmisyksilöitä käytetään perusteena sille, että eläimillekin tulisi kuulua samanlaisia oikeuksia.

Puhe eläinten oikeuksista viekin äkkiä käsitteelliseen ja moraaliseen hetteikköön. Eläimet voivat olla oikeuden kohteita, mutta niiden näkeminen toimijoina on yhtä hullunkurista kuin nähdä pingviinejä jäätelönmyyjinä. Eläinten maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei oikeaa eikä väärää. Olisi absurdia ajatella, että eläinten kesken olisi tehty jonkinlaisia yhteiskuntasopimuksia tai niiden kesken vallitsisi moraalikoodistoja sen enempää kuin oikeusjärjestelmää. Kaikki pohdinta oikeuksista alkaa ihmisestä ja päättyy ihmiseen. Yksikään eläin ei osallistu siihen.

Katselin hiljattain dokumenttia Australian suistokrokotiileistä, jotka ovat tuhatkiloisia, yllättävän älykkäitä petoja. Wallabit ovat samoilla alueilla eläviä kengurueläimiä, jotka syövät kasviksia ja joutuvat toisinaan krokotiilien kitaan. Jos suistokrokotiilit kutsuisivat wallabin joensuistoon oikeusfilosofiseen neuvonpitoon, kehottaisin wallabia olemaan menemättä. Suistokrokotiilit tappavat toisinaan myös ihmisiä, mutta kukaan ei pidä krokotiilin kolttosia moraalittomina. Kukaan ei kysy, mikä on krokotiilin vastuu! Keskiajalla eläimiä toki syytettiin ja tuomittiinkin oikeusistuimissa. Aiheesta voi lukea lisää Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan julmuus (Atena, 2008).

Eläinten "oikeuksien" puuttuminen ei tarkoita, etteikö ihmisellä olisi vastuita ja velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Lisääntynyt ymmärryksemme muista elävistä luontokappaleista pitäisi kiihdyttää keskustelua siitä, millä tavalla kohtelemme tuotantoeläimiä. Uskallan veikata, että monia nykyisiä tuotantoeläinten kohtelun tapoja pidetään barbaarisina sadan vuoden päästä.

Puutun lopuksi vielä pieneen sivujuonteeseen ruoan eettisyyskeskustelussa. Olen toistuvasti kuullut väitteen, että metsästämällä hankitun lihan syöminen olisi eettisempää kuin teollisesti kasvatetun lihan syöminen. Riistalihan eettisyyttä tuotantolihaan verrattuna perustellaan sillä, että metsässä pölistellyt eläin sai elää lajityypillisen elämän kun taas tuotantoeläimet lusivat elämänsä ihmisen rakentamissa tiloissa (jotkut eläinaktivistit vertaavat niitä vankiloihin, toiset keskitysleireihin). Toinen peruste on, että liha on itse hankittua, eli saalistusta ja tappamista ei ole ulkoistettu.

Pidän tällaista argumentointia sympaattisena mutta laihanlaisena nimenomaan eettisyyden näkökulmasta. Täydellisessä maailmassa söisimme polkupyörämatkan päässä lähiluomutilalla kasvaneita kotieläimiä, kasviksia ja metsästä itse hankkimaamme riistaa. Nykyinen ruoan kulutus ja väestömäärä ovat kuitenkin sitä luokkaa, ettei tällainen ruokatuotanto ole realismia. Metsästys on siinä mielessä valikoituneiden harrastus, että kaikki (tai edes suuri joukko) eivät voi mennä metsään hankkimaan "eettistä lihaa". Riistalihaan liittyvät eettiset valinnat ovat siis riippuvaisia siitä, että muut tekevät epäeettisiä valintoja. Siksi riistalihan eettisyydellä leveilyssä on aina moraalisen hurskastelun sivumaku.

Toinen, periaatteellisempi kysymys on tietenkin se, onko ihmisen sopivaa tappaa ravinnokseen muita eläviä luontokappaleita, olivat ne sitten hyönteisiä, kaloja, lintuja tai nisäkkäitä. Metsästyksessäkin eläin menettää henkensä. "Meat is murder", kuten Englannin surumielisin kukkopoika Morrissey lauloi 1980-luvulla. Metsästäjä on tehnyt valinnan, että hänen vatsansa täyttäminen on tärkeämpi asia kuin eläimen henkikulta. Metsästys on toki hieno harrastus, ja riistaliha todella hyvää. Sitä voidaan perustella myös tolkullisilla syillä, kuten (hieman raamatulliselta kalskahtavalla) lajikannan säätelyllä eli vaikkapa hirvionnettomuuksien vähentämisellä.


Kirja-arvio. Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012).