Postmoderni Bruce

Newjerseyläinen Bruce Springsteen sai kaanoninsa valmiiksi julkaistessaan vuonna 1986 hienoimman koskaan kuulemani live-levyn Bruce Springsteen & The E Street Band: Live/1975-85. Niistä kymmenestä "aution saaren levystä" tuo paketti täyttäisi minulla jo puolet kiintiöstä.

Miehen myöhemmät levytykset ovat enemmän tai vähemmän vain sivuhuomautuksia 1970-luvun ja 1980-luvun alun albumeihin. Viimeiset 15 vuotta Bruce on ollut rock'n'rollin kovin saarnamies lavoilla, ei levyillä.

"Uusista" (1987-2014) studiolevyistä pidän parhaana itsellenikin yllättäen edellistä Wrecking Ball -albumia (2012). Erityisesti tykkään kuitenkin Brucen mahtavista Pete Seeger -levytyksistä, joissa hän uppoutuu amerikkalaiseen kansanmusiikkiperinteeseen. Brucen haitarihommat kuulostivat paljon rokkihommia rennommilta.

Uusi High Hopes -albumi levytettiin siellä ja täällä, keskellä jälleen yhtä maailmankiertuetta. Kaikki ennusmerkit kertoivat, että inhoan levyä. High Hopes sisältää uusia versiota vanhoista (osin julkaisematta jääneistä) kappaleista ja lainaversioita kuopatuilta punk- ja syntsabändeiltä. Äänimaisemaa hallitsee Rage Against The Machine -veteraani Tom Morellon 90-lukulaiset särökitarat ja efektit. En ollut silloin enkä edelleenkään sen aikakauden amerikkalaisen rokin kireän äänimaiseman ystävä. Vuonna 2014 sellainen sitä paitsi kuulostaa auttamattoman vanhentuneelta. Ysäriltä.

Edellinen oli varoitus niille ihmisille, jotka kutsuvat Brucea "Pomoksi". Nyt seuraa ennakkoluulojeni jälkeen tehty arvioni: tämähän on mainio Springsteen-albumi! Materiaali on kauttaaltaan vahvaa ja sovitukset rikkaita, irlantilaiset viulut soivat sähkökitaroiden seassa, mukana on hiukan soulia, yhteislauluja, romantiikkaa, yhteiskunnallista tarinointia ja hauskanpitoa. Pidän irtonaisista levyistä, joissa kuuluu musisoinnin ilo ja jossa temaattisen tyylipuhtauden sijasta keskitytään kappaleisiin.

Bruce on tehnyt tapojensa vastaisesti kollaasin. Eipä olisi ensisilmäyksellä uskonut, että Bruce on postmodernisti.

Folkkiviulujen päälle täräytellään sähkökitaralla voimasointuja ja Brucen ääni ajetaan muutamankin kerran jonkun syntetisaattorivimpaimen läpi. Joukossa soittavat jo taivaalliseen orkesteriin siirtyneet Clarence Clemons ja Danny Federici. Puritaanisimpia Bruce-faneja tällaiset irtiotot järkyttävät, minusta soppa kuplii mukavasti.

Mietin aamulla, miten tiivistäisin yhteen virkkeeseen mielipiteeni tästä repaleisesta ja hajanaisesta, mutta silti onnistuneesta ja oudon sympaattisesta albumista. Jos jotakin, levyä voisi luonnehtia "kadonneeksi The Sopranos -sarjan soundtrackiksi". Hmmm.... mitäköhän Paulielle kuuluu siellä New Jerseyssä?

Kirjeitä Neil Youngille

Neil Young soittaa kitaraa.

Arvoisa hra Neil Young,

lämpimästi tervetuloa Suomeen. Olen ihaillut teitä kaukaa jo 20 vuoden ajan. Kun viimeksi satuimme samoille kulmille Ruissalossa 1990-luvulla, minulle sattui pieni torkkutapaturma. Yritän välttää sitä maanantaina Kaisaniemessä. Olen huippuiskussa, ja uskon teidänkin olevan. Olemme kuin viini, herra Young.

.......

Herra Young,

se meni alun perin jotenkin näin. Kävin kerran yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä kotihipoissa, ja siellä soi silloin ikivanhalta tuntuva levy. Olin myyty. Ei, olin tempaistu. Muut keskittyivät tyttöihin ja muuhun olennaiseen, mutta minä jähmetyin, tärisin, menin umpeen. Taisin ehkä varastaa tuon levyn mukaani. Olin mennyttä kamaa. Muistan kun pääsin kotiin ja soitin aamuyön pimeydessä vain TÖ LEVYÄ. Kyseessä oli teidän levynne, herra Young, Sleeps with Angels. Rakeinen, särkevä ja hiilenmusta mestariteos. Pidän suunnattomasti tuosta albumista edelleen.

........

 

Hyvä Neil,

Kuulen musiikissasi Kanadan suunnattomien aarniometsien, pohjoisen avaran taivaan ja päättymättömät tyhjät valtatiet. Kuulen elokuun pimenevät yöt ja kesän päättymisen vääjäämättömyden. Ihmiselon taikapiirin sulkeutumisen. Kaikki tuo melankolisuus vetoaa suomalaiseen mielenmaisemaani. Kanadahan on ns. Finland with benefits. Jokin siinä laulujesi teeskentelemättämyydessä, jopa suoranaisessa raakuudessa puree. Kun näin viime vuonna Jonathan Demmen dokumentin sinusta puhuit niin kauniisti vaimostasi ja lapsestasi. Se oli rankempaa ja rokimpaa kuin jonkin räkänokan huumehölinät tai emopojan mustat kajaalit.

Neil, sinun tunnistettava lauluäänesi kuulostaa elämältä eikä vokooderilta. Ohut mutta tunteikas, terävä ja silti lohdullinen. Yhtyeidesi soittoa olen rakastanut alusta asti. Siinä kaikki on ihanasti rempallaan, meteli ja melodia kiertyvät yhteen. Levyilläsi kauneus janoaa rumuutta. Raskaat, särkyvät kitaravallit, ujeltava feedback. Kevyet kantripolkaisut ja pölyiset ränttätäntät. Huuliharpun valitus preerian tuulissa.  Oodi kuolleille narkomaaniystävillesi. Olit grunge ennen grungea, americana ennen americanaa.
..........

Neil,

olet tarinankertoja, kantritähti, romantikko, yhteiskuntakriitikko, konemuusikko (olen vasta löytänyt Kraftwerk-vaiheen albumisi 80-luvun alusta, mainioita!), humoristi, oikeistolainen ja vasemmistolainen rääväsuu, huru-ukko, hippi, ekoaktivisti ja amerikkalaisen vaihtoehtorockin kummisetä. Mutta ennen kaikkea olet minulle autoharrastaja.

Kuka pystyisi samaan? Ei kukaan. Olet tehnyt levyjä kuudella vuosikymmenellä. Siinä saa Rihanna pyöritellä vielä hetken peppuaan päästäkseen tasoihin.
.......

Niilo,

edellä mainituista syistä kuuntelen levyjäsi  eniten aina loppukesästä ja syksyisin. Vähän vähäisemmälle kuuntelulle jätän rähjäiset rokkilevyt ja mieluummin laitan soimaan sellaisia leirinuotiokipaleita kuin Pocahontas tai Helpless, joiden pakottava kauneus nostaa palan kurkkuun. Ehkä it's better to burn out than fade away, mutta jälkimmäisessäkin on puolensa.
.......

Nipa, saatat huomata, että sammallan hieman. Pirtin kynttiläkin lepattelee jo viimeisiään. Taitaa olla aika laskea iPad-töpöttelykynä kädestä ja lopettaa blogaus. Cortez the killerkin lähenee loppuaan. On aika mennä nukkumaan... tai pyöräillä metsätien poikki kuppilaan ja soittaa jukeboksista Harvest moon vielä ennen sulkemisaikaa. Taidan tehdä niin.

Long may you run. Long may you run, Neil,
SZ

Ruisrock saa tulla

Ruisrockin tämän vuoden logo kallistuu vauhdikkaasti.

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti alkuun. Ruisrockia ei milloinkaan kutsuta "Ruissiksi". "Rokki" kelpaa, "Ruissalo" käy, mutta mitään "Ruissia" ei hyväksytä. Joten, please, lopettakaa sen sanan viljely.

Jokaisella rockin kävijälla on omat Ruisrock-tarinansa. Tarina, jossa nukahtanut kaveri huuhtoutuu ruotsinlaivan peräaallokon mukana mereen ja takaisin - ja löytyy sikiöasennossa nukkumasta metrien päästä. Tarina, jossa mies herää backstagelta asuntovaunun alta. Tarina, jossa aiemmin viikolla festarialueelle maahan kaivetut viinat jäävätkin kebabkioskin alle. Tarina, jossa ihminen hukkaa kenkänsä Bon Jovin keikalla. Tarina, jossa miehen Buster-vene varastetaan alueen rannasta. Tarina, jossa järjestysmies ei päästä Ville Valoa sisään, koska ei tunnista tätä. Tarina, jossa nuori mies saa kutsun Pet Shop Boysien jatkoille ja ihmettelee, miksi siellä ei ole lainkaan naisia.

Ja tietenkin se tavallisin tarina: ihminen havahtuu yleisömerestä ja huomaa hukanneensa kaikki kamansa ja kaverinsa. 

......

Vuodesta 1970 järjestetty Ruisrock on kokenut ala- ja ylämäkensä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se on kuollut ja syntynyt uudelleen ainakin kertaalleen. Kymmenisen vuotta sitten Ruisrock siirtyi kaupungilta ja kaupunkia lähellä olevilta yhteisöiltä kaupalliselle yrittäjälle. Hiekalla pötköttely, omien juomien leppoisa maistelu ja yleinen rantafiilistely vaihtui karjamarkkinoita muistuttavaan pölyisyyteen ja laahustamiseen lavalta toiselle. Samalla Ruisrock on muuttunut suurten nimien rockfestivaalista kotimaisten artistien ja pienempien ulkomaisten "makupala-aktien" festariksi. Tai kuten hyvä ystäväni luonnehti viime vuonna: "Missä helvetin vaiheessa Ruisrockissa alettiin soittaa jotain v****n räppiä?" 

Kaupallinen yrittäjä kiistämättä pelasti Ruisrockin, joka ajautui entisten omistajien käsissä taloudelliseen umpikujaan. Turussa huhuttiin ja naurettiin puolijulkisesti pitkin 90-lukua, että muun muassa Ruisrockin kaljatuloja eli riihikuivaa rahaa löytyi säkeittäin milloin mistäkin asunnosta. Tositteiden kanssa taisi olla vähän niin ja näin. 

.......

Tärkeintä Ruisrockissa ei ole kuitenkaan musiikki tai veroilmoitukset vaan kesä, aurinko, Turku ja rakkaat ihmiset. 

Päivähän etenee oikeaoppisesti suurin piirtein seuraavasti.

Ruisrock-viikonloppu alkaa pyhiinvaelluksella eli kävelyllä festivaalialueelle. Matkalla nautitaan virvokkeita. Klassiseen tapaan sisään salakuljetettava viinapullo piilotetaan kalsareihin, kerrosvoileipien väliin tai tehdään viinitonkan leilistä rintavarustus. Jos portilla seisoo nuori ja häveliäs vahtipoika, riittää että viinojen päälle ripottelee tamponeja. 

Alueella sovitaan tapaamisaikoja ja -paikkoja, joista kukaan ei pidä kiinni. Juodaan lisää virvokkeita ja aiotaan mennä jollekin keikalle, minne ei kuitenkaan koskaan ehditä kuin korkeintaan lopuksi. Nautitaan lisää virvokkeita ja syödään kehnoa kebabia. Puhelimella ei saada yhteyttä kehenkään. Suututaan vähän ja lepytään, kun anniskelualueella törmää vanhoihin tuttuihin ja tulee tilaisuus nauttia heidän kanssaan virvokkeita. Käydään mahdollisesti jollain keikalla, kunnes tajutaan, että aika todellakin on (Einsteinin aika-avaruusjatkumoteorian mukaisesti) suhteellinen käsite. Jonnekin on siis viimeisten minuuttien aikana kulunut tunteja. Tässä vaiheessa ja reippaassa muhennoksessa on aika harppoa majoitustiloihin suihkuun ja siirtyä Blancon kautta Dynamoon reivaamaan. Puhtaat vaatteet ja hyvää tuoksua alle, niin ilta on uudelleen nuori! Nautitaan lisää virvokkeita ja puoli lasia vettä. Aamun jo sarastaessa ostetaan vielä fetajuustorullakebabit ja raahaudutaan unille. Kuvio toistetaan tarvittaessa useampana päivänä peräkkäin.

 Ja maanantaina duuniin samoilla silmillä. 

Hyvät ihmiset, Ruisrock saa tulla.

Tuomari Nurmion murrelevy Dumari ja Spuget pyyhkii pölyt Stadin slangista

Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget

Murrerunous pitäisi kieltää. Se on mukahauskaa, teennäistä ja yksitoikkoista.

Ymmärrän, että ihmiset puhuvat murteilla, ja muutamissa tapauksissa se antaa puhujasta jopa sympaattisen kuvan. Hämäläisittäin pudottelevasta ihmisestä syntyy heti rehellinen, forrestgumpmainen, vaikutelma. Sitä paitsi oletteko muka ikinä tavanneet ilkeää tamperelaista?

Kun taas kuulen turkulaisten, raumalaisten tai porilaisten puhuvan televisiossa, haluan heti lahjoittaa rahaa aivovammapotilaiden kuntoukseen. Karjalaisten höpöttely saa aikaan sen, että tekee mieli juopotella. Kainuulaisten ja lappilaisten puheenparresta tuumin, että kauanko nuo ovat jo juopotelleet.

Eli jos ihmisen on aivan pakko puhua murteella, antaa mennä vain. Mutta murrehöpinät taiteena? Ei, ei, ei. Vielä kerran ei.
.......

Miten Tuomari Nurmio siis onnistuu uudella levyllä Dumari ja Spuget, jolla hän laulaa stadin slangilla tarinoita Helsingistä? Mitäs, mitä... Ei tämä nyt ole sekä konseptilevy että murrelevy? Taitaa olla. Dumari ja Spuget vie kuulijan Hakaniemen, Kallion ja Alppilan röpelöisille kaduillle ja porttikonkeihin. Levyn lauluissa seikkailevat narkkarit, spurgut, pelastusarmeijan mimmit ja liuta muita poikia varjoisilta kujilta. Tätä levyä pyörittävät pullo ja pilleri, piippu ja pulveri. Tuomarin kuvaamia hahmoja Hesarilla ja Puukkobulevardilla todellakin hyörii.

Juuri kun pääsin haukkumasta murretaidetta, pitää myöntää, että nimenomaan Nurmion kielellinen taituruus pelastaa levyn. Murteella voi kuin voikin tehdä jotain laadukasta! On ilo kuulla näin napakkaa laulunsanoittamista vuonna 2013. Tuomarin suussa slangi herää eloon, säkeet rimmaavat millintarkkuudella ja tarinat tuntuvat eletyiltä ja koetuilta: Nuorempi lauluntekijäpolvi saattaa vain ihailla kynän terävyyttä ja Nurmion taloudellista lyriikkaa. Nurmion rahiseva ääni tuo koviin teksteihin vielä lisää särmää ja uskottavuutta. Tuomari ei kuulosta koskaan ulkokohtaiselta kuten niin moni muu rankoista aiheista kirjoittava muusikko.

Joku paikallinen murrekiho vetänee Nurmion levystä herneet nenään. En bamlaa enkä bonjaa stadin slangia, mutta murremouhottajat nillittävät aina kielen aitoudesta, ikään kuin murre olisi autenttista jossakin tietyssä ajan ja paikan pisteessä. Mutta eihän 1950-luvun puhuttu kieli ole sen aidompaa kuin 1910-luvun kieli tai 2010-luvun kieli. "Stadin slangi" ei enää ole Sörkan kundien kieltä, vaan somalitaustaisten ja kantasuomalaisten nuorten uutta kieltä. Kieli elää, sitä ei voi sementoida.

Harmi, että musiikillisesti Dumari ja Spuget ei tarjoa mitään uutta Tuomari Nurmion levyjä kuunnelleelle. Nurmio sekoittaa jälleen pataan romuluista bluesia, suomi-iskelmää ja vanhaa kunnon rock 'n' rollia. Näillä eväillä on kokattu jo aika monta Nurmio-albumia. Tulos toimii, mutta ei kuulosta kovin raikkaalta. On hieman harmi, ettei Nurmio tule mukavuusalueeltaan pois. Sävellyksissään hän kierrättää samoja aihioita, välillä jopa samoja kappaleita albumilta albumille. Sen sijaan orkesteri svengaa juohevasti. Tämän kokoonpanon täytyy toimia elävänä erinomaisesti. Rock-levy ei voi olla huono, jos sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä kapakkaan keskiketterälle.

Dumari ja Spuget vahvistaa sitä tosiasiaa, että Tuomari Nurmio on tehnyt hyvin etupainotteisen uran. Käytännössä hänen neljä ensimmäistä levyä muodostavat Nurmion tuotannon pihvin. Edellinen kuulostaa ankaralta, mutta näyttäkääpä joku toinen suomalainen, joka on latonut tiskiin yhtä kovat levyt kuin Kohdusta hautaan, Lasten mehuhetki, Punainen planeetta ja Maailmanpyörä palaa. Milläs niistä parannat.

JK. Arviossa on ihan piruuttaan puhuttu Stadin slangista murteena.


Levyarvio Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget.

Maailmanloppu sushibaarissa (eli karjalainen katarsis)

Ismo Alanko: Maailmanlopun sushibaari.

Ismo Alangon Maailmanlopun sushibaari sisältää herkullisia poppipalleroisia. Kuin hyvä sushiannos, se on monipuolinen ja vivahteikas kattaus. Löytyy psykedeelistä kitaratahkoamista, höpsöjä ralleja, kansanlauluja, sydämeenkäyviä rakkauslauluja ja surrealistista irrottelua. Alanko julkaiseekin pitkästä aikaa albumin, jota voi suositella varauksetta muillekin kuin intohimoisimmille Ismo-faneille.

Maailmanlopun sushibaarin korvatuntuma on sulava ja täyteläinen, jopa pehmeä. Kappaleet soivat pakottomasti ja materiaali kantaa alusta (katkeraan) loppuun. Alangon uusi orkesteri soittaa tyylikkäästi ja sävykkäästi, joskaan ei kovin omaleimaisesti. Viulu- ja torvisovitukset eivät kuulosta päälle liimatuilta kuten niin usein suomalaisilla poplevytyksillä. Vain Jukka Orman kitaransoittoa kaipaan.

Iloisin yllätys lienee, että Alanko laulaa poikkeuksellisen moniulotteisesti ja maneereistaan vapautuneena. Muistin taas, että halutessaan Alanko on loistava rock-laulaja. Teksteissään Alanko yhdistelee jälleen synkkyyttä, mustaa huumoria ja arkipäiväisiä havaintoja ihmispoloisten elämästä. Alanko on tekstittäjänä mainettaan epätasaisempi, mutta samalla tyylillisesti paljon monipuolisempi kuin annetaan ymmärtää. Itse olen aina pitänyt enemmän Alangon "vapaammista" teksteistä, jotka synnyttävät vahvoja kuvia. Uudelta levyltä pieni pätkä:

"Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika
ja eläviä odotetaan
Kuolleiden kadulla on ambulanssi
jolla syntyviä kuljetetaan
sairaalaan"

Levy alkaa svengaavan hypnoottisella, siekkarimaisesti sanoitetulla Tukahdutetulla tangolla, joka muistuttaa erinomaisen Taiteilijaelämää (1995) levyn materiaalia. Alanko on harvoja suomirockin tekijämiehiä, joiden kappaleissa on hävytöntä eroottisuutta. Tukahdutettu tango toimii vuorenvarmasti keikoilla käärmemäisesti kiemurtelevan kitarariffinsä ansiosta. Levyn kohokohdat ovat silti balladeja: Unenomainen Tuulen selkään ja Kaaos hurmaavat haikealla, alakuloisella kauneudellaan. Ne ovat Alangon hienoimpia ja melodisimpia lauluja vuosikausiin.

Vuoden turhin laulu lunastaa riemastuttavasti nimensä odotukset. Vanha nuori funkkaa vastustamattomasti eteenpäin kuin Hassisen koneen varhainen Kulkurin iltakalja. Kahdeksantoista aina rämisee ja muistuttaa varsinkin lauluosiltaan hämmästyttävän paljon Sielun Veljien lopunajan tuotantoa. Levyn päättää typerän niminen, mutta vereslihainen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja, Alangon soolouran parhaita päätösbiisejä.

Levylle mahtuu kaksi puhdasta kansanlauluakin. Naapurin saunareissu on makaaberi tarina, joka häilyy vaarallisesti vakavan ja vitsin välillä. Sen sijaan pikkuruinen Kuusilmä viehättänee ainakin laulumaiden asukkeja.  

Pelkkää kultaa ei vuolla. Kertosäkeltään liian radioiskelmällinen Harmaa on hyvä väri ei oikein koskaan nouse lentoon, Missä se on on joutava renkutus ja lite-flamenco Itara Kitara soljuu tasapaksuna alusta loppuun. Alanko tarvitsisi tuottajaksi kovapäisen studiohirmun, joka toimisi uskottuna hovikriitikkona.

Eeppinen nimikappale Maailmanlopun sushibaari kertoo yhden miehen korpivaelluksesta autokorjaamolta sushibaarille. Kappaleen novellimainen tarina ja Alangon puhelaulu tuovat mieleen myöhempien aikojen Kauko Röyhkän. Mahtipontinen sovitus ja kirjalliset ansiot nostavat sen yhdeksi albumin tähtihetkistä. Kun soitto on tauonnut, jää vain Alangon ääni kaikumaan: "Tyhjänä ja hylättynä / niin kuin minäkin". Katarttista, Karjalasta.

Maailmanlopun sushibaari nousee Ismo Alangon levytyksissä ehdottomasti sille paremmalle puolelle. Maailmanlopun sushibaari kuulostaa rennoimmalta Alangolta yli vuosikymmeneen. Alangolle näyttää paitsi sopivan uudet bändihommat myös levyn konseptin pitäminen väljänä. Toisin kuin monilla viimeisimmillä levyillään, nyt mennään laulujen eikä kokonaisidean ehdoilla. Materiaali kuulostaa myös siltä, että se toimii erinomaisesti elävänä soitettuna.

Lue myös Sinisen zeppeliinin tinkimätön Ismo-retrospektiivi.


Levyarvio Ismo Alanko Maailmanlopun sushibaari