Neljän Ruusun biiseissä mukamas irvaillaan kännissä heiluville toimareille ja puumille, mutta se tehdään ruotsinlaivatunnelmissa.
Joskus kauan, kauan sitten kaikilla nuorilla oli mustat Leviksen 501-farkut, iso etukiehkura ja Neljän Ruusun Haloo-levy. Neljän Ruusun Haloo oli vuonna 1992 tuhminta ja seksikkäintä mitä tällainen kotipoika oli kuullut. Neljä Ruusua oli vaarallinen yhtye, ja Juppihippipunkkari videokin oli hurja. Biisi sisälsi vielä kymmenkunta sanaa, joita en ollut koskaan kuullut. Aika ei ole kuitenkaan kohdellut lempeästi yhtyettä. Nyt 1990-luvun alun nuoret haluavat vain unohtaa: "Ei, ei, en koskaan tykännyt Neljästä Ruususta!” Kaikki tämä on roskaa. Neljä Ruusua oli joskus Suomen trendikkäin bändi, eikä mikään historian hipsteri-pyyhekumi muuta sitä. Yrittävät kyllä. Joskus on vielä kirjoitettava Haloo-levystä puhdistava sukupolvianalyysi ja juotava hieman liikaa omppupomppua. Kansakuntana meidän on vapauduttava tästä kollektiivisen Neljän Ruusun unohtamisen valheesta. Vaikenemisen on loputtava.
Missä vaiheessa Neljästä Ruususta siis tuli vitsi? 1990-luvun puolivälissä Neljän Ruusun pojat alkoivat haaveilla ja puhua kansainvälisestä menestyksestä. Ilkalla oli kärpäslasit kuten Bonolla, ja Kode Koistinen soitteli pipa päässä edgemäisiä riffejään. Neljä Ruusua oli "Suomen U2" – tai ainakin "Joensuun JuuTuu". Laulukieli vaihtui karjalanenglanniksi, ja kappaleista hiottiin autoradioon sopivia lällätyksiä. 4R-lakanaa ei koskaan ripustettu Wembleyn stadionin päätyyn vaan vain Turun Hamburger Börsin yökerhon nurkkaan. Maailmanvalloitus oli ohi, ja aina vahingoniloisia suomalaisia nauratti: Siitäpäs saitte! Tämän jälkeen yhtye toimi vielä melkein 10 vuotta, mutta kaikessa tekemisessä huokui hengettömyys. Oikea Neljä Ruusua ei koskaan selvinnyt 2000-luvulle. Raskaamman musiikin vyörytyksessä iloluonteista poprockia soittanut yhtye oli kuin kala kuivalla maalla. Viime vuosikymmenen puolivälissä laitettiin sitten pillit pussiin.
Nyt Neljä Ruusua on tehnyt (taas) paluun, ja albumin nimi on Katkera kuu. Se ei ole huono albumi, vaikka kaikki väittänevät niin. Muistattehan ne ajat, jolloin Don Huonot oli muodikasta. Ai ette vai? Joka tapauksessa: kymmenen vuotta sitten tämä levy olisi sisältänyt vähintään kolme singlehittiä. Albumi on suoraviivaista 90-luvun suomirokkia. Se on napakasti soitettu, ja saattaa äänimaailmaltaan olla koko Neljän Ruusun tuotannon rockein levy. Joskus kauan, kauan sitten Neljä Ruusua oli herkkisälykköbändi (tätäkään kukaan ei halua nykyään myöntää), mutta parhaimmillaan ruusut ovat aina olleet menevissä ralleissa, sellaisissa kuten Viikatemies diilaa. Juuri siksi Katkera kuu toimii niin hyvin. On pakko tunnustaa, että tällä levyllä on useita kolmen minuutin renkutuksia, joiden aikana kaataa muovituopillisen Lapin Kultaa edessä hyppivän körmyn niskaan. Juuri Kode pitää koko levyä pystyssä soitollaan. Kuunnelkaa vaikka Tähtisilmä, siellä se Kode esittelee mainioita, kerrasssaan mainioita kitaranuolaisuja. Vanhaa tyyliä ja nostalgista soundia muutamalla sormenliikkeellä.
Neljä Ruusua on aina ollut vähän hassu yhtye, sellainen joka kysyy onko "Marilyn maistanut mansikkaa?". Edelleen Ilkka laulaa höpsöjä, mutta jos hän vuonna 1992 oli trenditietoinen rokkari, vuonna 2012 hän on aikuistunut poppari. Suurin piirtein kaikki levyn tekstit käsittelevät aikuisuutta ja aikuistumista banaalilla tavalla. En tiedä, mikä tämä sketsihahmo on josta herra Alanko toistuvasti laulaa: Nelikymppinen, hieman katkeroitunut mies, joka haluaisi sekstailla kakskymppisten naisten kanssa, pysyä muodissa ja bailata. Varmasti hienoja ajatuksia, mutta niistä syntyy noloa popmusiikkia. Kehnointa on, että tekstit on kirjoitettu muka-ironiseen sävyyn. Se on kuin lähtisi "ironisesti" Tauskin keikalle. Ei toimi. Tauskin keikalle mennään täysillä tai sitten ei mennä ollenkaan. Jos ironiaa ei osaa, sitä ei kannata viljellä. Neljän Ruusun biiseissä mukamas irvaillaan kännissä heiluville toimareille ja puumille, mutta se tehdään ruotsinlaivatunnelmissa. Nykyään Neljä Ruusua on kuitenkin ihan samanlaista pitäjien musiikkia kuin Yö. Ilmeisesti tämä ei sovi Neljälle Ruusulle tai ainakaan Ilkalle. Mitään muuta järkevää syytä en näe sille, että Ilkka tylyttää sitä väkeä, joka yhtyeen keikoilla käy.
On surullista, miten Neljä Ruusua on ollut huono vitsi jo reilut 15 vuotta. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Yhtyeen repertuaariin kuuluvat Tiina Tanssii taas, Sukellus, Sun täytyy mennä ja muita huikeita klassikoita. Katkeralla kuulla yhtye muistelee hienosti rivien välissä parhaita töitään Hyvää yötä Bangkok ja Hyvää huomenta -levyjä. Se vain, että nyt on 2012 eikä 1990. Mutta ehkä viisastumme salaa.
Lopullinen arvio: Kolme Lapin Kulta -tuoppia Kaarinan Old Texasissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti