James Bond on palannut vanhentuneena, haavoittuneena ja alkoholisoituneena.
 |
| James Bond hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. |
Pintapuolisesti Skyfall on tyly ja muodikkaasti vakava toimintaelokuva. Todellisuudessa se on on liki sentimentaalinen kunnianosoitus 50-vuotiaalle Bond-elokuvasarjalle. Jo tunnuskappaleen aikana voi laskea sormilla ja varpailla visuaalisia viittauksia Sean Conneryn ja Roger Mooren aikakauteen. Kuulustelussa Bond kertookin hänen harrastuksenaan olevan "ylösnousemuksen". Tarinassa vitsaillaan vanhojen elokuvien hölmöille vempaimille, esitellään uusi Q ja neiti Moneypenny. Varaston perukoilta kaivetaan esiin hopeinen Aston Martin DB5, se missä on lamppujen takana konepistoolit ja vaihdekepissä nappi heittoistuimelle. Harvoin tällaiset kumarrukset menneisyydelle toimivat, mutta ohjaaja Sam Mendes taitaa olla aito Bond-romantikko.
Juonta en paljasta, mutta sekin liittyy menneisyyteen. Elokuvan alussa Bond "kuolee", mutta palaa britti-imperiumin helmoihin kun hätä on suurin. Kuolleista palaava Bond ei enää ole mikään teräsmies, vaan kehäraakki, joka ei läpäise tiedustelupalvelun testejä. Elokuvan nuori polvi poliitikoista it-nörtteihin vitsailee Bondin olevan vanhanliiton miehiä, jotka heiluvat hyödyttömästi pyssyt kourassa ja uskovat vielä isänmaahan. Jälleen viittaus koko Bond-hahmoon englantilaisena popikonina.
Pääosassa on kuivaksi treenattu ja selvästi aiempaa vanhemman näköinen Daniel Craig. Hänen Bondinsa on väkivallan virkamies, ei väkivallan herrasmies. Craig on riisunut jamesbondistaan pois lähes kaiken jamesbondismin. Poissa on esimerkiksi vilkkusilmäisyys, uusi Bond on naistenmies melkein puolipakosta. Eikä uusi Bond paljoa sutkauttele. Mutta Craig on myös terävöittänyt agenttihahmon alkuperäistä julmuutta. Craigin Bond on surumielinen sosiopaatti, ei joviaali tappaja kuten Conneryn tai Mooren Bondit.
Pääroistona häärivä Javier Bardem tekee jälleen onnistuneen psykopaatin roolin – ja jälleen hassussa tukassa. Harmi vain, että hän ilmestyy elokuvaan vähän turhan myöhään. Blondatut hiukset ja oudot ilmeet ovat lähellä Christopher Walkenin esittämää MAx Zorin -nimistä pääkonnaa elokuvasta 007 ja kuoleman katse (1985). Tämäkään on tuskin sattumaa. Kolmas suuri rooli on varattu dame Judi Denchille, joka pelkällä läsnäolollaan luo elokuvaan arvokkuutta ja älyllisyyden tuntua. Sen sijaan Bond-tyttöjä tässä elokuvassa on aivan liian vähän. Naomie Harrisin esittämä MI6-agentti on alussa isossa roolissa, mutta katoaa kuvasta kohta kokonaan. Klassista Bond-viettelijätärtä esittää ranskalainen Berenice Marlohe, joka yhdessä elokuvan intensiivisimmistä kohtauksista paljastuu roiston sijaan hyväksikäytön uhriksi. Hänenkään hahmolleen Mendes ei tee oikeutta. Casino Royalen tuoreimpia ideoita oli tehdä Bond-tyttö Eva Greenistä muutakin kuin koriste, ja Mendes olisi voinut yrittää samaa.
Skyfallia mainostetaan "kautta aikojen parhaimmaksi Bondiksi". Mendesin ohjauksessa se on ainakin kaunein Bond-filmi, jonka olen nähnyt. Varsinkin Aasian suurkaupungin keinovaloissa kuvatut kohtaukset ovat upeita ja samalla kertaa sekä moderneja että nostalgisia, sillä ne tuovat mieleen ainakin elokuvat Elät vain kahdesti ja Mies ja kultainen ase. Uusi Skyfall on hyvä 007-elokuva, mutta ei toimintaelokuvana mitenkään poikkeuksellisen erinomainen. Se on lopulta kursittu kasaan aika tavallisista aineksista, ja juonen käänteet ovat turhan tuttuja. Tämä on ainakin kolmas raina muutaman vuoden sisään, jossa kaheli pääpahis antaa vangita itsensä vain karatakseen naureskellen.
Tiedän olevani vähemmistössä, mutta mielestäni uusista Bondeista puuttuu oma vahva näkemys. Toivoisin, että muut matkisivat Bondia eikä toisinpäin. Tämä taitaa olla liikaa vaadittu, sillä eiväthän Bondit koskaan ole olleet mitään suunnannäyttäjiä. Kaksi edellistä Bondia muistuttivat turhan paljon Jason Bourne -sarjaa, ja Skyfallin muutamat kohtaukset sekä etenkin pauhaava äänimaailma tuovat mieleen Christopher Nolanin Batmanit. Melkein kaikki suuren budjetin jännityselokuvat tuntuvat nyt kopioivan Nolanin tyyliä, mikä on tympivää. Heti tämän jälkeen on pakko tunnustaa, että eniten penkin käsinojia tuli puristettua oikeussalikohtauksessa, joka oli silkkaa Nolania alusta loppuun.
Pääroistona häärivä Javier Bardem tekee jälleen onnistuneen psykopaatin roolin – ja jälleen hassussa tukassa. Harmi vain, että hän ilmestyy elokuvaan vähän turhan myöhään. Blondatut hiukset ja oudot ilmeet ovat lähellä Christopher Walkenin esittämää MAx Zorin -nimistä pääkonnaa elokuvasta 007 ja kuoleman katse (1985). Tämäkään on tuskin sattumaa. Kolmas suuri rooli on varattu dame Judi Denchille, joka pelkällä läsnäolollaan luo elokuvaan arvokkuutta ja älyllisyyden tuntua. Sen sijaan Bond-tyttöjä tässä elokuvassa on aivan liian vähän. Naomie Harrisin esittämä MI6-agentti on alussa isossa roolissa, mutta katoaa kuvasta kohta kokonaan. Klassista Bond-viettelijätärtä esittää ranskalainen Berenice Marlohe, joka yhdessä elokuvan intensiivisimmistä kohtauksista paljastuu roiston sijaan hyväksikäytön uhriksi. Hänenkään hahmolleen Mendes ei tee oikeutta. Casino Royalen tuoreimpia ideoita oli tehdä Bond-tyttö Eva Greenistä muutakin kuin koriste, ja Mendes olisi voinut yrittää samaa.
Skyfallia mainostetaan "kautta aikojen parhaimmaksi Bondiksi". Mendesin ohjauksessa se on ainakin kaunein Bond-filmi, jonka olen nähnyt. Varsinkin Aasian suurkaupungin keinovaloissa kuvatut kohtaukset ovat upeita ja samalla kertaa sekä moderneja että nostalgisia, sillä ne tuovat mieleen ainakin elokuvat Elät vain kahdesti ja Mies ja kultainen ase. Uusi Skyfall on hyvä 007-elokuva, mutta ei toimintaelokuvana mitenkään poikkeuksellisen erinomainen. Se on lopulta kursittu kasaan aika tavallisista aineksista, ja juonen käänteet ovat turhan tuttuja. Tämä on ainakin kolmas raina muutaman vuoden sisään, jossa kaheli pääpahis antaa vangita itsensä vain karatakseen naureskellen.
Tiedän olevani vähemmistössä, mutta mielestäni uusista Bondeista puuttuu oma vahva näkemys. Toivoisin, että muut matkisivat Bondia eikä toisinpäin. Tämä taitaa olla liikaa vaadittu, sillä eiväthän Bondit koskaan ole olleet mitään suunnannäyttäjiä. Kaksi edellistä Bondia muistuttivat turhan paljon Jason Bourne -sarjaa, ja Skyfallin muutamat kohtaukset sekä etenkin pauhaava äänimaailma tuovat mieleen Christopher Nolanin Batmanit. Melkein kaikki suuren budjetin jännityselokuvat tuntuvat nyt kopioivan Nolanin tyyliä, mikä on tympivää. Heti tämän jälkeen on pakko tunnustaa, että eniten penkin käsinojia tuli puristettua oikeussalikohtauksessa, joka oli silkkaa Nolania alusta loppuun.
Uudet Bond-elokuvat yrittävät olla yhtä aikaa koskettavia draamoja ja meneviä toimintaelokuvia. Skyfall onnistuu Mendesin, Craigin ja Denchin ansiosta siinä ihan hyvin. Silti jäin kaipaamaan "täydellisen hiottua agentti-Bondia", tätä kärsivää Bondia on seurattu nyt jo kolmen elokuvan verran. Rakettireppua ei tarvitse tuoda takaisin, mutta jotakin siitä sliipatusta herrasmies-Bondista pitäisi elvyttää 2010-luvulle. Eikä Skyfallissa ole aivan tarpeeksi suureellista toimintaa ja hurjia läheltä piti -tilanteita. Muutama kunnollinen iso räjähdys siellä täällä olisi ollut tarpeen, varsinkin kun Skyfall kestää reippaat kaksi tuntia. Onko tämä sitten älykästä viihdettä? Omasta mielestäni elokuvan syvällisin opetus on, ettei koskaan pidä turmella miehen hopeista Aston Martinia. Siitä ei hyvää seuraa.
Lopullinen arvio: Kolme Ernst Stavro Blofeldin persialaista kissaa ja yksi haiallas. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti