5. maaliskuuta 2014

Sukupolveni sodat

Ala-asteella minulla oli pieni punakantinen ystäväkirja, johon luokkatoverini vastailivat. En muista selvästi kuin kaksi vastausta: me 1980-luvun lapset inhosimme maksalaatikkoa ja pelkäsimme sotaa. Ajattelevatkohan nykyiset kahdeksanvuotiaat samoin?

Ukrainan kriisi palautti mieliin unohtuneita sanoja kuten geopolitiikan, alueluovutukset ja Krimin. Pelottavinta oli, että se palautti mieleen todellisen eurooppalaisen aaveen: suursodan.
............

Minun sukupolveni on kokenut monta sotaa. "The revolution will not be televised" runoilija-muusikko Gil Scott-Heron julisti, mutta sukupolveni sodat televisioidaan, twiitataan ja ladataan internetiin. Suora lähetys ei milloinkaan lopu. Luojan kiitos minun (suomalainen) sukupolveni ei ole joutunut elämään keskellä sotaa.

Melkein ensimmäinen sotani oli Iranin ja Irakin sota. Veimme tai haimme isäni kanssa mummiani kesäsiirtolasta kun radiossa kerrottiin sodan päättyneen. Muistan tämän todennäköisesti vain siksi, että mummi vietti kesät hassunnimisessä paikassa, Sinapissa.

Ensimmäinen sotani käytiin 1990-luvun alussa. Saddam Husseinin johtama Irak miehitti Kuwaitin, ja hetken empisen jälkeen laaja liittouma aloitti ilmasodan Irakia vastaan. Sotaa seurattiin tiiviisti kotona ja koulussa. Sota tuntui meistä vesseleistä vahvasti oikeudenmukaiselta – kelmi diktaattori Saddam sai kyytiä "isoilta pojilta". Hyvikset ja pahikset tunnisti toisistaan.

Meidän koulupoikien mielestä koko sota oli hurjan jännittävä ja näytti pahuksen hienolta! Vihreät valojuovat singahtelivat keskellä pimeyttä. Televisiokamerat hivelivät valtavia lentotukialuksia ja taivaalla kiitäviä, metallinhohtoisia hävittäjiä. Yhdysvaltain armeija julkaisi videopeleiltä vaikuttavaa materiaalia hyökkäyksistä. Kymmenien metrien korkeuteen roihuavat öljylähteet lumosivat sisäisen pikku pyromaanini. En muista nähneeni tippaakaan verta koko sodan aikana.

Mutta sitten kotiin tunkeutuivat Balkanin sodat. Yhtäkkiä ruudussa näkyi nälkiintyneitä ihmisiä piikkilanka-aitojen takana. Näkyi kaukaa kuvattuja autioita vedenottopisteitä, joden ympärillä oli valtavia verilammikoita. Ihmisiä näännytettiin leireillä, vietiin kylistä ammuttavaksi sorakuopille ja räjäytettiin kranaateilla keskelle toria. Luulen tuolloin ahdistuneeni ensimmäistä kertaa elämässäni siitä, ettei kukaan tee mitään estääkseen nämä kauheudet. Sota oli yhtä aikaa kaukana ja silti aivan lähellä. Tämä todella tapahtuu juuri nyt.

Vuosia myöhemmin käytiin vielä lyhyt Kosovon sota, josta jäi pieni mutta pysyvä arpi myös minulle. Eurooppalaiset valtiot olivat yhä kyvyttömiä toimimaan, vaikka uusia julmuuksia suunniteltiin puoliavoimesti. Paljon parjatut amerikkalaiset riensivät jälleen apuun. Ainakin Ranskassa ja Suomessa paheksuttiin, että "väärin sammutettu kansanmurha".

Ranskalaiset arvostelijat olivat asialla myös kun Yhdysvallat WTC-iskujen jälkeen hyökkäsi Afganistaniin. Kun amerikkaismediat tunnekuohussaan ihmettelivät "How dare they forget?", minun mieleeni ei palannut ensimmäisenä toinen maailmansota, vaan 1990-luvun raakuudet Balkanin niemimaalla. Miten me eurooppalaiset julkesimme unohtaa?
.............

2000-luvun sodat muuttavat kenet tahansa kyynikoksi. Ehkä jokaisen sodan pitäisikin tehdä meistä hieman kyynisempiä. Afganistanin ja Irakin sodissa on kuollut tuhansia ja taas tuhansia siviiliuhreja. Mitä enemmän tietää Somalian, Syyrian tai Libyan sodista, sitä vaikeampi on taistelevista (lukuisista) osapuolista erottaa niitä kuuluisia hyviksiä ja pahiksia.

Sotien lopulliset motiivit ja tavoitteet vaikuttavat sivustaseuraajalle toissijaisilta tai yhdentekeviltä verrattuna niiden aiheuttamaan suunnattomaan kärsimykseen ja tuhoon. Rajoja piirretään ja siirretään. Jossain taustalla tietyt etupiirit äkkirikastuvat, sillä sota on edelleen loistavaa bisnestä.

Jo suursodan uhka paljastaa maailmanpolitiikan ikiaikaiset, muuttumattomat totuudet. Paasikivestä pyyhitään pölyt.

Suuren maailmanpalon alkamisesta tulee heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti