Kapitalismin lempeät kasvot

Sixten Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa Talous ja utopia demokratian puolustuspuheeseen. 

Maailmanlaajuinen rahoituskriisi ja euromaiden velkakriisi ovat tehneet Aalto-yliopiston taloustieteen professori Sixten Korkmanista yhden Suomen tunnetuimmista talousasiantuntijoista. Korkmanin rauhallinen, jopa lempeä esiintymistyyli on vedonnut niin äiteihin kuin tyttäriin. Korkmanissa on sellaista vauraan setämiehen hiljaista karismaa, josta vain uneksitaan Kokoomuksen Nuorten Liiton laivaristeilyllä. Korkman sopisi yhtä hyvin lännenelokuvan vaiteliaaksi sankariksi kuin talousseminaarin avainpuhujaksi.

Korkman on vapaan markkinatalouden, talouskasvun ja järkevän taloudenpidon puhemies, mutta samalla vastavoima Björn Wahlroosin tai Matti Apusen kaltaiselle huikentelevalle ja härnäämisestä nauttivalle oikeistolaiselle. Välillä tosin epäilen, että ”pankkiiri Björn Wahlroos” on todellisuudessa edelleen umpivasemmistolaisen Björn Wahlroosin parodinen performanssi, kaikkien aikojen vedätys. Wahlroosin hahmo kun on jopa Maailman vahvimmasta Nallesta tuttua Johtaja Myyrää hassumpi kapitalistin karikatyyri.

....

Talous ja utopia (Docendo 2012) on Sixten Korkmanin tiivis ja yleistajuinen johdatus markkinatalouden toimintaperiaatteisiin ja peruskäsitteisiin sekä arvokeskusteluun, jota talouspolitiikasta Suomessa parhaillaan käydään. Alkupuheessaan Korkman kertoo kirjoittaneensa kirjan pian lukioikäiselle lapsenlapselleen. Korkman toivoo, että kirjaan tarttuisivat nekin, jotka talousaiheita yleensä karttavat.

Korkman on hyvällä asialla, sillä ihmisten ymmärrystä talouden toimintaperiaatteista tulisi syventää. Tämä tuli taas hiljattain mieleeni, kun muuan kuntavaaliehdokas kertoi, miten kunnissa voitaisiin välttyä niin kuntapalvelujen leikkauksilta kuin kunnallisveron nostolta. Hänen vastauksensa oli, että valtion pitäisi antaa kunnille enemmän rahaa. Yksinkertaista, rakas Watson! Luultavasti moni "tallouspolliittinen" baarikeskustelu olisi tasokkaampi kuin ennen, jos osallistujat olisivat Iltalehden lisäksi lukeneet Korkmanin kirjan.

Talous ja utopia on oppikirjamainen, mikä on sekä sen vahvuus että suurin heikkous. Hienoa on, ettei Korkman puhu talousjargonilla, vaan tekee asiat selväksi ymmärrettävällä suomen kielellä. Oppikirjamaisuus tarkoittaa samalla sitä, ettei kirjassa pysytään ns. pintatasolla. Juuri kun oltaisiin tulossa mielenkiintoisille vesille, siirrytään seuraavaan aiheeseen. Talous ja utopia sopisi parhaiten taloustiedon käsikirjaksi tai yliopiston ensimmäisen vuoden kurssikirjaksi. Korkman kirjoittaa napakasti, joskin aika kuivakkaasti.

Kirjan harmittavin puute on, ettei se lunasta nimensä odotuksia. Talouden utopioista kirjassa puhutaan kovin vähän, vaikka uskoisin Korkmanin tavoittelemaa lukijakuntaa nimenomaan kiinnostavan ero talousihanteiden ja reaalimaailman välillä. Korkman tyytyy toteamaan, että yhteiskunnassa on aina niukkuutta ja kaikille ei yksinkertaisesti riitä sitä kaikkea, mitä he haluavat. Kun jokin tarve tyydytetään, ihmiset keksivät nopeasti uusia. Ihmiselle ei tunnu ikinä riittävän se, mitä hänellä on, vaan pyrkii aina johonkin enempään. Alltid mer, aldrig nog, kuten Ruotsissa sanotaan. Tämä on ihmiskunnan siunaus ja kirous.

Käytännölle vieraita talousoppeja löytyy niin ideologisen kartan oikealta kuin vasemmaltakin laidalta, vaikka ihmisille jatkuvasti jankutetaan miten "rationaalista" ja "järkevää" jokin talousoppi on. Korkman kirjoittaa, että ekonomistit suhtautuvat keskivertokansalaista positiivisemmin markkinatalouden toimintaan ja näkevät siksi vähemmän tarvetta talouspolitiikkaan tai julkisen vallan säätelyyn.

Yksimielisyyttä talouspolitiikasta ei silti ole, vaan talousasiantuntijat näyttävät usein olevan hyvinkin erimielisiä siitä, miten jonkin ongelma tai kriisi tulisi ratkaista. Usein yksioikoiset ideologiset näkemykset vain verhotaan asiantuntijapuheen kaapuun. 1980-luvun Reaganin ja Thatcherin hallitukset innostuivat chicagolaisen koulukunnan talousopeista, jotka korostivat yksilön asemaa ja pientä julkista taloutta. Molemmissa maissa talous meni pahasti kuralle. Entisten sosialistimaiden Talous ei ole irrallaan politiikasta, eikä politiikka irti taloudesta. Välillä on niinkin, että periaatteessa hyvää tarkoittavat talousviisaat aiheuttavat suunnattomasti pahaa. Lähes aina talouskriiseissä eniten kärsivät kaikkein pienituloisimmat, jotka eivät ole kyenneet varautumaan huonoihin aikoihin.

....

Läpi kirjan lukujen aistin luterilaisen pohjavireen, jossa Korkman korostaa kestävän talouspolitiikan periaatteita. Eli ei voi syödä enemmän kuin tienaa. Lopulta jopa rokuliluotot on maksettava, yleensä kauhistuttavalla korolla. Valtiot eivät voi mennä samalla tavallaan konkurssiin kuin ihmiset tai yritykset, mutta kuten Kreikan tapaus osoittaa, velkaantuminen voi johtaa lopulta siihen, että rahat ovat kerta kaikkiaan loppu, ja uuden rahan lainaaminen muuttuu vaikeaksi.

Sekä julkinen talous että kotitaloudet ovat velkaantuneet hämmästyttävällä vauhdilla läntisissä maissa. Velasta on tullut vaurautta, eikä näin voi jatkua loputtomiin. Kreikassa ja Yhdysvalloissa ongelmissa on nimenomaan julkinen talous. Toisissa maissa kotitaloudet ovat pahimpia yli varojensa eläjiä. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ottavat jo asuntolainoja, joista maksetaan pois vain korkoja. Meillä Suomessa kotitalouksien velka-aste on noussut nopeasti ja reippaasti 2000-luvulla.

Korkman puhuu demokraattista päätöksentekoa vaivaavasta "velkaantumisen vietistä", joka on levinnyt kaikkiin länsimaihin. Poliitikkojen ongelma on, että heidän on myytävä äänestäjilleen tuotetta, johon ostajilla ei ole nykyisellään varaa. Euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on osuvasti sanonut, että "tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos tekisimme sen". 

Selvää on, että yli varojen syömiselle täytyy Suomessakin tehdä jotain. Arvostan, ettei Korkman kirjassaan vaadi hyvinvointivaltion ajamista nurin puskutraktorilla, mikä nyt tuntuu olevan ratkaisukeino kestävyysvajeeseen. Nuorten oikeistolaisten märkäkorvien puheessa hyvinvointivaltiosta on tullut lähes kirosana, vaikka historiallisesti pohjoismainen malli on osoittautunut onnistuneeksi keksinnöksi. Hyvinvointivaltio on lisännyt niin talouden tehokkuutta, kuin Suomen kilpailukykyä – tätä vain harvemmin muistetaan mainita. Hyvinvointipolitiikan ansiosta suomalaisilla on palveluita, joita suurimmassa osassa maailman valtiota voidaan vain kadehtia tai ihailla.

Kuten moni muukin, Korkman on aidosti huolissaan siitä, miten tämä suomalainen hyvinvointivaltio – muodossa tai toisessa – onnistutaan pitämään pystyssä, jos yhteiskunnan menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat. Tällaisiin kysymyksiin tulee ottaa kantaa demokraattisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. On hienoa, että Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa nimenomaan demokratian puolustuspuheeseen.

.....

Poimin kirjasta vielä toisen ajankohtaisen aiheen, talouskasvun. Korkman käyttää painavan puheenvuoron talouskasvun puolesta. Korkman kirjoittaa, ettei talouskasvussa ole kyse vain aineellisen elintason kohoamisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta "lähes kaikilla mittareilla”. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus on vähentynyt, koulutustaso noussut ja naisten asema parantunut, työajat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Talouskasvu tekee mahdolliseksi ne palvelut, joihin hyvinvointivaltio perustuu.

Degrowth- ja leppoistamisliikkeitä Korkman pitää "harhaisina" sillä ne perustuvat liian yksituumaiseen käsitykseen siitä mitä talouskasvu todellisuudessa on. Kasvun määrää tärkeämpää on kasvun sisältö. Kun vaurastumme, emme osta entistä enemmän lanttua ja perunaa vaan pihvilihaa, älypuhelimia ja teatterilippuja. Mitä useampi jättäytyy oravanpyörästä pois, sitä vaikeampi yhteiskunnan (siis meidän) on maksaa vanhustenhuollosta, päiväkodeista ja muusta kivasta. Apusen puheelle degrowth-liikkeen itsekkyydestä on siis katetta. Korkman kirjoittaa: "Jos kaikki haluamme tehdä vähemmän työtä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta, tulisi meidän myös sopia hyvinvointivaltion alasajosta tai ainakin voimakkaasta kutistamisessta. Muuten sen rahoitus ei ole pienevän veropohjan takia turvattavissa."

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tunnistan degrowth-liikkeessä kaikuja Yhdysvaltojen teekutsuliikkeestä. Niissä molemmissa korostetaan yksilön oikeutta päättää omista tuloistaan ja menoistaan sekä otetaan etäisyyttä julkiseen valtaan ja yksilöä kahlitseviin yhteiskunnan normeihin.

Ongelmatonta talouskasvu lieveilmiöineen ei tietenkään ole. Korkman tunnustaa, että taloudellisen toiminnan sivuvaikutuksista aiheutuvat ympäristöongelmat ovat kasvava uhka planeetalle. Korkmanin mukaan ratkaisua ei tule kuitenkaan hakea kasvun kiroamisesta vaan sellaisesta politiikasta, joka muokkaa talouskasvua ympäristöystävälliseen suuntaan. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi korkeat päästöhinnat ja ympäristölle haitallisen toiminnan verottaminen. Tätä pohdintaa olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuin vain muutamalla sivulla.


....

Talous ja Utopia on Korkmanin oloinen kirja, eli kiltti. Se antaa myös markkinavoimista hiukan turhan järkevän kuvan, mikä on taloustieteilijöiden helmasynti. Kuka tahansa kaduntallaaja voi havaita, että markkinatalous ei toimi niin kivasti kuin oppikirjoissa väitetään. Olisin kaivannut Korkmanilta ainakin näkemystä markkinoilla toimivien irrationaalisuuteen tai suoranaiseen moraalittomuuteen. Tapana kun on, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan. Ahneus kuuluu markkinatalouteen, mutta politiikalla säädellään, kuinka on lupa toimia.

Talous ja utopia olisi voinut näinä vaikeina (anteeksi, haasteellisina) aikoina pureutua niihin epäoikeuden kokemuksiin, joita kvartaalikapitalismi, Nalle tai jälleen käynnistyvät yt-neuvottelut herättävät ihmisissä. Kun kansalaisia patistetaan mukaan taloustalkoisiin, monien kokemus on, että näissä talkoissa huhkii vain tavan väki, kun osa porukasta istuu jo tauolla mussuttamassa makkaraleipää.

Lopullinen arvio: Kolme Goldman Sachsin kohokuvioitua käyntikorttia.
Kirja-arvio Sixten Korkman: Talous ja utopia (Docendo 2012)