Muse - tyhjän tuuttauksen ruhtinaat

Muse: The 2nd Law.

Freddie Mercuryn mojoa ei voi matkia. 

Pidän avaruusaiheisesta rockista: lasersäteistä, kahelista falsettilaulusta, hopeisista foliovermeistä, hulluista kampauksista ja sinisestä meikistä. Ylitsevuotava paatoskin toimii sopivasti annosteltuna. Musen musiikin pitäisi siis olla kuin tehty minulle.

Valitettavasti Muse on jättänyt minut aina kylmäksi. Sen kappaleet tuntuvat loputtomalta tuuttaukselta ilman suvantoja ja siksi myös ilman kunnon kliimakseja. Tunnustan, että olen kuunnellut Musea ahkerasti viimeksi Absolution-albumin (2003) aikoihin. Silloin Muse oli mielestäni kevytversio Radioheadista, joka oli jo tuolloin liikkunut muihin maisemiin musiikissaan.

Ennakkoluuloistani huolimatta annoin The 2nd Law -levylle aidon tilaisuuden vakuuttaa minut. Eihän mikään ole hienompaa kuin löytää hyvä, uusi brittiläinen rocklevy! Koska olen kuunnellut aivan liikaa poplevyjä, kaikki uudet levyt tuovat aina mieleeni mieleen jonkin jo aiemmin (ja yleensä paremmin) tehdyn albumin. Musen The 2nd Law on sisustettu monilla kertaustyyleillä. Tulos on kummallinen aikamatka 1980-90-lukujen taitteeseen. Panic Station palauttaa päähän liki unohtuneen INXS:n. Kevyesti rullaava Animals on kaivattu hengähdystauko levyllä, ja muistuttaa lopunajan Pink Floydista.

Eniten yhtye kuulostaa kahdeksankymmentäluvun puolivälissä voimansa tunnossa olleelta Queenia. Kuunnelkaa vaikka Big Freezen brianmaymäistä kitarointia. Vaikken ole mikään 80-luvun Queenin tuotannon erityinen ystävä, noilla levyillä oli paljon todella hienoja ralleja. The 2nd Law'n kappaleet ovat sen sijaan enemmän äänimattoja kuin teräviä popkappaleita, ja esimerkiksi Madness tai Survival olisivat vasta laulun raakileita Queenille. Isosti tuotettuja, pienesti kirjoitettuja. I'm Going Slightly Mad tai I want to break freen kaltaista kymmenen pisteen popvetoa tällä levyllä ei ole, vaikka Muse haluaa niin uskotella. Tämä on hyvä muistutus siitä, että pompöösissä kaheliudessaan Queen oli myös joukko erinomaisia biisinikkareita. Hiukan liiankin avonaisten trikoiden alla Freddie Mercuryllä oli hurja mojo.

Soitto Musella kulkee, mutta laulaja Matt Bellamy on sävytön. Hän vetää koko ajan täysillä, ja koko ajan tasapaksusti. Bellamyn mukahuikentelevassa laulussa ei ole mitään David Bowien kohtalokkaasta, taitavasta teatraalisuudesta tai Freddie Mercuryn oopperallisesta suurieleisyydestä.

Kaiken paatoksen jälkeen The 2nd Law jättää laimean maun. Tämä on avaruusrokkia, jota voi käyttää tukkashampoomainoksissa tai jolla myydään viihde-elektroniikkaa. Ei olekaan mikään ihme, että Muse teki kappaleen olympialaisiin. Vaaraa, hörhöilyä ja huumoria näistä kappaleista on vaikea löytää, mikä on harmi, sillä Musen esikuvien tuotannossa näitä kaikkia aineksia oli juuri sopivassa suhteessa.

Muse on väliinputoaja modernissa brittiläisessä rockissa. Se ei ole yhtä melodinen kuin Radiohead, ei yhtä sentimentaalinen kuin Coldplay. Siinä ei ole Blurin kulmikkuutta eikä Oasiksen munahikeä. Eikä se ole millään lailla niin hip kuin uusi tulokas Metronomy. Silti Muse taitaa olla Englannin tämän hetken suurin bändi yhdessä Mumford & Sonsin kanssa. Se kertoo enemmän brittirockin suvantovaiheesta kuin Musen mahdista. Englanti, me odotamme.

Lopullinen arvio: Puolitoista pilleriä majuri Tomin lääkekaapista.

Levyarvio Muse: The 2nd Law.