Ei oikein mitään kaikesta

Elämän tarina on kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta, Esko Valtaoja kirjoittaa uudessa tietokirjassaan, joka kertoo vaatimattomasti kaikesta.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on hänen omien sanojensa mukaan yritys "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä". Väite on valtaojamaisesti puoliksi kieli poskessa kirjoitettu, vaikka Kaiken käsikirjan luvut ovatkin komeasti nimettyjä kuten Todellisuus, Ihminen, Elämä ja Historia. Noin parinkymmenen sivun mittaisissa luvuissa Valtaoja yrittää ottaa haltuun valtavia kokonaisuuksia. Se on kuin työntäisi norsua Sisu-pastilliaskiin.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa Valtaoja kuvaa todellisuutta ja sen luonnetta luonnontieteellisen maailmankuvan tietämyksen pohjalta. Nämä luvut ovat kirjan parasta antia. Tosin todellisuuden luonteesta ja luonnonlaeista Valtaoja on kirjoittanut paljon perinpohjaisemmin kirjoissaan Kotona maailmankaikkeudessa (2001) ja Avoin tie (2004). Joka tapauksessa komeita oppirakennelmia rakentavat, empiriaa ja kokemusperäistä tietoa kavahtavat kirjaviisaat saavat Valtaojalta jälleen kerran satikutia. Valtaojaa toteaa David Humen hengessä sellainen ajattelu on pelkkää "viisastelua ja harhaluuloa". Eli postmodernistit ja diskurssi-intoilijat sytyttänevät tälläkin kirjalla saunan pesää.

Kirjan viehättävin luku on omistettu elämälle. Se on niin mielikuvituksekkaasti polveilevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, että olisin toivonut Valtaojan kirjoittaneen aiheesta kokonaisen kirjan. Kuka muu kuin Valtaoja ehtii Aila Meriluodosta ja antiikin Kreikasta Mussoliniin ja avaruusolentojen olemassaoloon kahdessa sivussa – ajatuksen katkeamatta!

Elämän tarina on Valtaojan mukaan "kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta". Se, että ihminen tälle siniselle planeetalle kehittyi, tuntuu nykytiedon valossa olevan kerrassaan ihmeellinen oikku. Kiehtovia ovat myös Valtaojan pohdinnat elämän monimaisuudesta. Elämä on niin ihmeellinen ilmiö, ettei sitä ole saatu edes kunnolla määriteltyä. Jopa raja elollisen ja elottoman välillä on häilyvä. Montako atomia, kidettä tai molekyyliä tarvitaan, että jokin muuttuu "eläväksi"? Mitä jos supertietokoneet yhtenä päivänä kehittävät itselleen tietoisuuden? Onko muuli elävä, vaikkei se pysty lisääntymään (mikä on yksi keskeisiä elämän määritelmiä)? Ovatko virukset eläviä, kun ne pakottavat elävät organismit tekemään kopioita itsestään?

Ja tiesittekö muuten, että seksiä planeetallamme harrastettiin ensimmäisen kerran vasta 1 200 miljoonaa vuotta sitten? Tai että maapallon ensimmäiset penikset kehittyivät panssarikaloille noin 375 miljoonaa vuotta sitten. Hyvä tietokirja sisältää aina hupaisaa, mieleen jäävää nippelitietoa – tai tässä tapauksessa pippelitietoa – jota voi myöhemmin kertoa omana juttunaan kiusaantuneelle pöytäseurueelle.

.....

Kun Valtaoja siirtyy kirjan puolivälissä kosmoksen ilmiöistä inhimillisiin ilmiöihin, kirjan taso notkahtaa ikävästi. Tähtiteleskoopin päästä näkee paremmin taivaalle kuin maan pinnalle. Viimeiset sata sivua, joissa käsitellään ihmisen historiaa, yhteiskuntajärjestelmiä, moraalia ja uskonnollisia kysymyksiä tuntuvat enemmän professorin omalta fundeeraamiselta kuin jäsennellyltä kuvaukselta näistä ilmiöistä. Nämä luvut ovat Valtaojan lastuja, jotka eivät ehkä olisi tulleet julkaistuksi, ellei Valtaoja olisi suosittu eli myyvä tietokirjailija.

Kaiken käsikirjan perusteella Valtaoja tietämys osasta kirjoittamistaan asioista tuntuu kovin pintapuoliselta ja näkökulmat sattumanvaraisilta. Valtio-opin perusopinnot suorittanut nuorukainen kirjoittaisi esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta todennäköisesti sekä intohimoisemmin että syvällisemmin kuin arvostettu avaruustähtitieteeen professori. Asiaa ei auta, että Valtaojan kirjoitustapa on jutusteleva, kuin istuisi ongella hänen kanssaan korkeana kesäpäivänä. Valtaojan aiemmissa, mainioissa tietokirjoissa tällainen kertomistyyli toimii, sillä tavoitteena on selittää vaikeita luonnontieteellisiä asioita kotoisasti ja helppotajuisesti. Kaiken käsikirjassa lause hiertää pahasti. Kun lukija huomaa, että asiaan ei päästä kovin syvällisesti, kirjoitustyyli saa kaiken vaikuttamaan laiskanpulskealta. Että tulipa nyt tällaisiakin ajateltua laiturin nokassa.

Kun yrittää sanoa jotakin kaikesta, ei välttämättä tule sanoneeksi juuri mitään. Se on Kaiken käsikirjan perustavanlaatuinen ongelma. Valtaoja kirjoittaa, kuinka renenssanssinero Leonardo da Vincin sanotaan olleen viimeinen ihminen, joka kykeni tietämään kaiken, mikä oli tietämisen arvoista. 1700-luvulla ranskalaiset valistusmiehet kokosivat tietosanakirjan Encyclopédie (ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers), johon oli tarkoitus koota kaikki olemassa oleva tieto. Parisataa vuotta myöhemmin Wikipedia tappoi nahkakantiset sanakirjat. Yleisteoksille on silti kysyntää, kunhan näkökulma on tarpeeksi omaperäinen. Kaiken käsikirja on puristettu Twitter-käyttäjän keskittymiskyvylle sopivaksi, ja se on taidonnäyte kirjoittajan kyvystä tiivistää sanottavansa todella suurista asioista. Tietokirjana se ei valitettavasti ole kovin kummoinen.

Kirja-arvio Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa, 2012).

Lopullinen arvio: Kaksi jallua Kosmoksessa.