 |
| Ainoa susijengi, jota Suomessa ei vihata pelaa Sloveniassa. |
Tämä on poikkeuksellista, sillä koripallo on Suomessa marginaalilaji ja maakuntalaji. Parissa viikossa Susijengi on kuitenkin ottanut urheiluhuomiotalouden ilmatilan (keksin tuon käsitteen äsken) lähes täydelliseen hallintaansa. Jopa hoki jää jalkoihin.
Suomalaisten sanotaan olevan pikemmin mitalinnälkäistä kansaa kuin oikeaa urheilukansaa. Jos pärjäämme hetkellisesti skeet-ammunnassa tai purjehduksessa, suomalaiset innostuvat asiasta muutamaksi päiväksi. Siksi koripallon pariin tunkee nyt urpoja, jotka alkavat seurata lajia vain sen takia, että luvassa on mahdollisesti menestystä.
Tunnustan, minä olen tällainen urpo. Taisin nähdä elämäni ensimmäisen Suomen korisjoukkueen pelin viime viikolla ja nyt puhun pelistä firman kahviautomaatilla kuin mikäkin köyhän miehen dettmanni.
Politiikan tutkimuksessa tällaista perässähiihtoa kutsutaan voittajan vankkureiksi (eng. bandwagoning), millä tarkoitetaan tilannetta, jossa äänestäjät siirtyvät kannattamaan sellaista ehdokasta, joka näyttää voittavan vaalit. Ihmiset haluavat olla osa voittavaa kokoonpanoa, silloin tuntee itsekin menestyneensä. Tässä kohtaa pääsen tekemään kyökkipsykologisen kehäpäätelmän: ilmiöt ovat muodissa, koska ne ovat muodissa. Näin synnytetään niin poptähtiä kuin presidenttejä.
Tämä on avoin puolustuspuheeni kaikille joskus perässähiihtäneille ja perässähiihtämismielisille.
........
Ensin sanon, että tosifanit kohtelevat meitä rehellisiä perässähiihtäjiä välillä hyvin julmasti. Meitä perässähiihtäjiä syytetään tuuliviireiksi, menestyksenkipeiksi luusereiksi ja juopoiksi, jotka haluavat vain tekosyyn juoda joukolla "kaliaa". Kuulemma pilaamme asiantuntevan kisastudion tunnelman kysymällä kesken pelin, mikä on paitsioansa ja ihmettelemällä, onko käynnissä EM- vai MM-kisat. Mistä sitä aina voi tietää, arvokisoja järjestetään nykyään niin taajaan! Meitä perässähiihtäjiä solvataan, kun laitamme hauskan viikinkikypärän päähän ja ostamme 40 x 40 senttisen fanilipun, jota heiluttelemme ujosti kesken rangaistuspotkukisan. Meille perässähiihtäjille nauretaan, kun aivan asialliseti ihmettelemme, miksei Isomäen jäähallissa edelleenkään saa laadukasta puolikuivaa valkoviiniä.
Tuntemattoman sotilaan Riitaojan sanoin: "Älkää, älkää, en minä mitään pahaa." Myönnän toki auliisti, että oli selkeä virhe lyödä isosti live-vetoa koripallo-ottelun lopputuloksesta, jos luulee korispelissä olevan vain kolme erää ja pelin olevan jo selvä. Niitä eriä on siis neljä, eikä kahdeksan maalin ero koripallossa ole välttämättä niin suuri ero kuin se on jalkapallossa.
.........
Miksi me perässähiihtäjät ansaitsemme parempaa kohtelua?
Ainakin sen takia, että tuemme verorahoillamme ja lottoamisellamme suomalaista huippu-urheilua. Emme kuitenkaan kuluta halliaikaa, vie harrastajilta tilaa tai muutenkaan häiritse lajiniilojen puuhia. Maksamme kiltisti HUMU:n juhlahumut.
Me perässähiihtäjät olemme nettomaksajia myös tapahtumissa. Me olemme niitä viime hetken kalliiden kertalippujen ja hassujen fanituotteiden ostajia, joilta nyhdetään rahat pois parkkimaksuina ja kahdeksan euron muovituoppeina. Perässähiihtäjälle ei heru mistään alennusta, vaikka muussa bisneksessä uusille asiakkaille tarjotaan aina sisäänvetoetuja.
Edellisestä päästäänkin siihen seikkaan, että perässähiihtäjistä osa kasvaa tapakannattajiksi, jopa tosifaneiksi. Arvoisat urheilun pr-ihmiset, me olemme markkinasegmenttiä, me olemme potentiaalia.
Eikä sovi unohtaa, että me perässähiihtäjät saamme lajin näyttämään hyvältä teeveessä – mikä tarkoittaa lajille lisää hilloa sponsoreilta ja mainostajilta. Kun mökki on täynnä, se on meidän perässähiihtäjien ansiota, puhuttiin sitten Turun Kupittaan hallista tai Olympiastadionista.
Tärkeintä on kuitenkin se, että toisin kuin sponsorilippulaiset – nuo urheilufanittamisen näädät – me perässähiihtäjät tulemme ihan aidosti innostuneina ja omine rahoinemme paikalle. Hitto, me sentään tulemme paikalle!
Arvon me perässähiihtäjätkin ansaitsemme.
Lue myös: Virkamieskiekko kunniaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti