Janelle Monáe on ihQ

Janelle Monae.

"Wham, bam, thank you mam'!" Nyt laitetaan hösseliksi. Ihastuttavan nerokkaan Janelle Monáen uusi albumi Electric Lady räjähtää ilmoille kuin ilotulitus.

Tätä levyä tehdessä Janelle Monáe on käyttänyt ensin laatikon kaikki väriliidut, hakenut sitten lisää öljyvärejä ja suihkuttanut vielä graffitimaalia päälle. Joku haukkuisi Electric Ladyasillisalaatiksi, minä kutsun sitä liki mestaristason pop-albumiksi.

Electric Ladylla löytyy menoa ja meininkiä vaikka muille jakaa. Electrc Ladyyn voi upota ihan vain ihastelemaan amerikkalaisen mustan musiikin juuria ja kehitystä.

Pop-historialle yhtä aikaa kumartava ja silmää vinkkaava Monáe jahtaa suuruuksia. Päähän välähtää vaikutelmia monista mustan popmusiikin helmistä. Ainakin Archie Sheppin Attica Blues (1972), Marvin Gayen What's going on (1971), Princen Sign o' the Times (1987) ja miksei valkolaisen Beckin häröily-funk-levy Midnite Vultures (1999). Entä tulinko varmasti maininneeksi tarpeeksi klassikkoalbumeja todistaakseni olevani populaarikultturelli?

Ne kaikki ovat paitsi hienoja myös osin sekavia ja hädin tuskin koossa pysyviä albumeja. Monáen kappaleissa on Parliamentin avaruusfunkia, 70-luvun tv-tunnareita, moderneja panosoul-balladeja, doo-wopia, calypsoa ja ties mitä. Välisoitot muistuttavat Lemmenlaivan ja James Bondin tunnareita hapoilla. Eihän tällaisesta vallattomasta hullunmyllystä voi olla pitämättä.

Isot pojat kutsuvat Electric Ladya konseptialbumiksi, mikä popmusiikissa tarkoittaa höpsöä "juonta", höpsömpiä välispiikkejä ja kaikkein höpsöimpiä tekijähaastatteluja. Electric Ladyn kehystarina on jonkin sortin scifi-blaxpoitaatio-suvaitsevaisuusjulistus, jossa saarnataan androidien ja ihmisten tasa-arvosta. Kyllä, luit aivan oikein. Luultavasti konsepti rupeaa ennen pitkään nyppimään minua pahemmin ja pahemmin. Jaksaako kukaan muka kuunnella pop-levyille jätettyjä välipuheita? Sieltä täältä olisi voinut materiaalia jättää poiskin, levy nakuttaa kelloon pitkälti toista tuntia.

Mutta langennutta mestariteosta kuuntelee aina mieluummin kuin tasaisen varmaa onnistumista. Lainaan muusikko Brian Enoa: "Taide on ainoa paikka, jossa voit törmätä lentokoneella ja kävellä sitten paikalta pois."

En usko, että tänä vuonna julkaistaan Electric Ladya parempaa pop-musiikkia. Maailmassa on jotakin kamalasti vialla, kun maailman ylivoimaisesti jännittävin, hauskin ja tyylikkäin (hei, sen nimessä a-kirjaimessakin on hipsu!) naisartisti ei ole maailman suosituin popartisti. Kuunnelkaa ja uskokaa.