Tuntematon folk-sotilas Matti Johannes Koivu

Matti Johannes Koivu (2013).

Matti Johannes Koivu on suomalaisen nykymusiikin suuri tuntematon. Oikeaoppisesti Koivun musiikkia tulisi kuunnella rahisevalta vinyyliltä, kolmen tähden jallua siemaillen, kynttilänvalossa, vanhassa puutalossa, marraskuussa, yksin. 

Tuhansien murheellisten laulujen maahan ei tarvittaisi lisää alakulotettuja lauluja, elleivät ne olisi niin poikkeuksellisen hyviä kuin Koivun laulut ovat. Jos et vielä ole kuullut Suomen tämän hetken hienointa lauluntekijää, nyt on korkea aika.
........

Jotta Matti Johannes Koivun taituruus pääsisi oikeuksiinsa, tunnustan aluksi, että suhteeni folk-musiikkiin on vaikea ja etäinen. Risupartaisia kitaran nyplääjiä maailmassa riittää, enkä yleensä innostu perus melankolisesta lurittelusta. Liian usein folkin puritaanisuus pakottaa sen tasapaksuksi jollotukseksi, jossa vähäeleisyys muuttuu itseriittoisuudeksi ja kauneus muniinpuhalteluksi. Ja ilman omaa syytä nuoremman polven folk kärsii kuuskytlukulaisten mokkahapsutakkien omahyväisestä sukupolvikokemuksesta, josta he jaksavat alituisesti kertoa dokumenteissa.

Lisäksi folkin lähtökohtainen huumorittomuus tekee siitä epä-älyllistä paasaamista. En valitse asiaa, vaan asia valitsee minut. Kaikenlainen ideologinen pakkosyöttö aiheuttaa huonovointisuutta jopa silloin, kun asia on hyvä. Popmusiikkiin poliittisuus sopii poikkeuksellisen huonosti. Jos haluan kuunnella popin saarnamiehiä, kuuntelen folkkihemmoja mieluummin James Brownia tai Bruce Springsteeniä, sillä he sentään julistavat hauskoista asioista kuten lanteen vatkaamisesta tai amerikanraudoista. "Booty don't lie", kuten amerikansiskot sanovat.

Folk-musiikin kuuntelussa piilee aina vaara, että kuuntelijan aivot pehmenevät liiallisesta lässytyksestä ja akustisen kitaran näppäilystä. Silloin ihminen alkaa muuttua hipiksi. Hippeilyyn sairastunut yksilö käyttää kumisaappaita metrossa, pukeutuu keskenään riitteleviin väreihin työpaikalla tai kasvattaa hamppua mummonmökin takana. Jos oireisiin ei puututa ripeästi, yhtäkkiä ihmiset asuvat huoneissa, joiden seinillä riippuu ryijyjä ja naulakossa ponchoja.
........

Ai niin, se Matti Johannes Koivu! Jo Irwin Goodmanin lauluja (2008) osoitti, että Koivu oli yksi tyylitietoisimmista uuden polven folk-muusikoista. Koivu lähes pysäyttää kappaleet paikoilleen, pudottaa sanat suustaan ja jättää kuulijan neuvottomaan tyhjyyteen. Periaatteessa Irwin Goodmanin lauluja tukeutuu yhteen ideaan tai "vitsiin" (vitsiltä se tuntuu vain aluksi).

Koivu muuttaa juoppolallin rallit koruttomiksi krapulaversioiksi ja paljastaa viinanjuonnin ankarat jäljet. Rempseä ja retee muuttuu painostavaksi elämäntuskaksi ja katumukseksi. Koivun tulkinnat paljastavat, miten hieno säveltäjä Antti Hammarberg oli, ja miten tarkkoja ja laulettavia tekstejä Vexi Salmi kirjoitti. Hengityksen salpaava Vain elämää lähes pakahtuu katumukseen.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Koivun mestariteos Toisen maailman nimi pitäisi löytyä jokaisen suomalaisen pop-intoilijan soittimesta. Toisen maailman nimi on häkellyttävän korkeatasoinen albumi, joka kasvaa kulttiklassikoksi parinkymmenen vuoden sisällä. Albumin kappaleissa on paljon samaa kuin palkitun valokuvaajan Hannes Heikuran pimeää käsittelevissä otoksissa. Tämän levyn tunnelmaan pitää uppoutua ajan kanssa. Oma suosikki on kakkosraita 80-luvun lapset, koska satun pitämään virkamiehistä kertovista popkappaleista (koskettava, tärkeä ja liian vähän käsitelty aihe popmusiikissa!):

Tämän vuoden loppukeväästä ilmestynyt, pelkkää Matti Johannes Koivu nimeä kantava albumi ei kappalemateriaaliltaan yllä edellisen albumin tasolle, mikä tekee siitä "vain" hyvän albumin. Erityisesti levyn alkupuolen pienimuotoiset akustiset kappaleet nostavat Koivun parisuhdetekstit pintaan.

Jäin kaipaamaan aiemman levyn polveilevampia sävellyksiä ja vapaampia, jatsahtavia sovituksia. Jos Toisen maailman nimeä kuvailisi "yölliseksi kamarifolkiksi", uusi levy pysyttelee turvallisemmin akustisessa tarinankerronnassa. Siinä missä edellinen levy nojasi musiikkiin, uudemman levyn painopiste kallistuu teksteihin. Toisaalta mitä ilmeikkyydessä menetetään, voitetaan takaisin suoraviivaisessa tunteikkuudessa kuten kappaleissa Aulanko, Minä näen sinussa sen mitä rakastan ja etenkin sydämeenkäyvässä kipaleessa Jos muutat mielesi.

Matti Johannes Koivu on muusikko, jolle toivoisi paljon enemmän yleisöä. Levittäkää sanaa, kuunnelkaa miestä.

http://www.mattijohanneskoivu.fi/