Kirjeitä Neil Youngille

Neil Young soittaa kitaraa.

Arvoisa hra Neil Young,

lämpimästi tervetuloa Suomeen. Olen ihaillut teitä kaukaa jo 20 vuoden ajan. Kun viimeksi satuimme samoille kulmille Ruissalossa 1990-luvulla, minulle sattui pieni torkkutapaturma. Yritän välttää sitä maanantaina Kaisaniemessä. Olen huippuiskussa, ja uskon teidänkin olevan. Olemme kuin viini, herra Young.

.......

Herra Young,

se meni alun perin jotenkin näin. Kävin kerran yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä kotihipoissa, ja siellä soi silloin ikivanhalta tuntuva levy. Olin myyty. Ei, olin tempaistu. Muut keskittyivät tyttöihin ja muuhun olennaiseen, mutta minä jähmetyin, tärisin, menin umpeen. Taisin ehkä varastaa tuon levyn mukaani. Olin mennyttä kamaa. Muistan kun pääsin kotiin ja soitin aamuyön pimeydessä vain TÖ LEVYÄ. Kyseessä oli teidän levynne, herra Young, Sleeps with Angels. Rakeinen, särkevä ja hiilenmusta mestariteos. Pidän suunnattomasti tuosta albumista edelleen.

........

 

Hyvä Neil,

Kuulen musiikissasi Kanadan suunnattomien aarniometsien, pohjoisen avaran taivaan ja päättymättömät tyhjät valtatiet. Kuulen elokuun pimenevät yöt ja kesän päättymisen vääjäämättömyden. Ihmiselon taikapiirin sulkeutumisen. Kaikki tuo melankolisuus vetoaa suomalaiseen mielenmaisemaani. Kanadahan on ns. Finland with benefits. Jokin siinä laulujesi teeskentelemättämyydessä, jopa suoranaisessa raakuudessa puree. Kun näin viime vuonna Jonathan Demmen dokumentin sinusta puhuit niin kauniisti vaimostasi ja lapsestasi. Se oli rankempaa ja rokimpaa kuin jonkin räkänokan huumehölinät tai emopojan mustat kajaalit.

Neil, sinun tunnistettava lauluäänesi kuulostaa elämältä eikä vokooderilta. Ohut mutta tunteikas, terävä ja silti lohdullinen. Yhtyeidesi soittoa olen rakastanut alusta asti. Siinä kaikki on ihanasti rempallaan, meteli ja melodia kiertyvät yhteen. Levyilläsi kauneus janoaa rumuutta. Raskaat, särkyvät kitaravallit, ujeltava feedback. Kevyet kantripolkaisut ja pölyiset ränttätäntät. Huuliharpun valitus preerian tuulissa.  Oodi kuolleille narkomaaniystävillesi. Olit grunge ennen grungea, americana ennen americanaa.
..........

Neil,

olet tarinankertoja, kantritähti, romantikko, yhteiskuntakriitikko, konemuusikko (olen vasta löytänyt Kraftwerk-vaiheen albumisi 80-luvun alusta, mainioita!), humoristi, oikeistolainen ja vasemmistolainen rääväsuu, huru-ukko, hippi, ekoaktivisti ja amerikkalaisen vaihtoehtorockin kummisetä. Mutta ennen kaikkea olet minulle autoharrastaja.

Kuka pystyisi samaan? Ei kukaan. Olet tehnyt levyjä kuudella vuosikymmenellä. Siinä saa Rihanna pyöritellä vielä hetken peppuaan päästäkseen tasoihin.
.......

Niilo,

edellä mainituista syistä kuuntelen levyjäsi  eniten aina loppukesästä ja syksyisin. Vähän vähäisemmälle kuuntelulle jätän rähjäiset rokkilevyt ja mieluummin laitan soimaan sellaisia leirinuotiokipaleita kuin Pocahontas tai Helpless, joiden pakottava kauneus nostaa palan kurkkuun. Ehkä it's better to burn out than fade away, mutta jälkimmäisessäkin on puolensa.
.......

Nipa, saatat huomata, että sammallan hieman. Pirtin kynttiläkin lepattelee jo viimeisiään. Taitaa olla aika laskea iPad-töpöttelykynä kädestä ja lopettaa blogaus. Cortez the killerkin lähenee loppuaan. On aika mennä nukkumaan... tai pyöräillä metsätien poikki kuppilaan ja soittaa jukeboksista Harvest moon vielä ennen sulkemisaikaa. Taidan tehdä niin.

Long may you run. Long may you run, Neil,
SZ