Tuomari Nurmion murrelevy Dumari ja Spuget pyyhkii pölyt Stadin slangista

Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget

Murrerunous pitäisi kieltää. Se on mukahauskaa, teennäistä ja yksitoikkoista.

Ymmärrän, että ihmiset puhuvat murteilla, ja muutamissa tapauksissa se antaa puhujasta jopa sympaattisen kuvan. Hämäläisittäin pudottelevasta ihmisestä syntyy heti rehellinen, forrestgumpmainen, vaikutelma. Sitä paitsi oletteko muka ikinä tavanneet ilkeää tamperelaista?

Kun taas kuulen turkulaisten, raumalaisten tai porilaisten puhuvan televisiossa, haluan heti lahjoittaa rahaa aivovammapotilaiden kuntoukseen. Karjalaisten höpöttely saa aikaan sen, että tekee mieli juopotella. Kainuulaisten ja lappilaisten puheenparresta tuumin, että kauanko nuo ovat jo juopotelleet.

Eli jos ihmisen on aivan pakko puhua murteella, antaa mennä vain. Mutta murrehöpinät taiteena? Ei, ei, ei. Vielä kerran ei.
.......

Miten Tuomari Nurmio siis onnistuu uudella levyllä Dumari ja Spuget, jolla hän laulaa stadin slangilla tarinoita Helsingistä? Mitäs, mitä... Ei tämä nyt ole sekä konseptilevy että murrelevy? Taitaa olla. Dumari ja Spuget vie kuulijan Hakaniemen, Kallion ja Alppilan röpelöisille kaduillle ja porttikonkeihin. Levyn lauluissa seikkailevat narkkarit, spurgut, pelastusarmeijan mimmit ja liuta muita poikia varjoisilta kujilta. Tätä levyä pyörittävät pullo ja pilleri, piippu ja pulveri. Tuomarin kuvaamia hahmoja Hesarilla ja Puukkobulevardilla todellakin hyörii.

Juuri kun pääsin haukkumasta murretaidetta, pitää myöntää, että nimenomaan Nurmion kielellinen taituruus pelastaa levyn. Murteella voi kuin voikin tehdä jotain laadukasta! On ilo kuulla näin napakkaa laulunsanoittamista vuonna 2013. Tuomarin suussa slangi herää eloon, säkeet rimmaavat millintarkkuudella ja tarinat tuntuvat eletyiltä ja koetuilta: Nuorempi lauluntekijäpolvi saattaa vain ihailla kynän terävyyttä ja Nurmion taloudellista lyriikkaa. Nurmion rahiseva ääni tuo koviin teksteihin vielä lisää särmää ja uskottavuutta. Tuomari ei kuulosta koskaan ulkokohtaiselta kuten niin moni muu rankoista aiheista kirjoittava muusikko.

Joku paikallinen murrekiho vetänee Nurmion levystä herneet nenään. En bamlaa enkä bonjaa stadin slangia, mutta murremouhottajat nillittävät aina kielen aitoudesta, ikään kuin murre olisi autenttista jossakin tietyssä ajan ja paikan pisteessä. Mutta eihän 1950-luvun puhuttu kieli ole sen aidompaa kuin 1910-luvun kieli tai 2010-luvun kieli. "Stadin slangi" ei enää ole Sörkan kundien kieltä, vaan somalitaustaisten ja kantasuomalaisten nuorten uutta kieltä. Kieli elää, sitä ei voi sementoida.

Harmi, että musiikillisesti Dumari ja Spuget ei tarjoa mitään uutta Tuomari Nurmion levyjä kuunnelleelle. Nurmio sekoittaa jälleen pataan romuluista bluesia, suomi-iskelmää ja vanhaa kunnon rock 'n' rollia. Näillä eväillä on kokattu jo aika monta Nurmio-albumia. Tulos toimii, mutta ei kuulosta kovin raikkaalta. On hieman harmi, ettei Nurmio tule mukavuusalueeltaan pois. Sävellyksissään hän kierrättää samoja aihioita, välillä jopa samoja kappaleita albumilta albumille. Sen sijaan orkesteri svengaa juohevasti. Tämän kokoonpanon täytyy toimia elävänä erinomaisesti. Rock-levy ei voi olla huono, jos sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä kapakkaan keskiketterälle.

Dumari ja Spuget vahvistaa sitä tosiasiaa, että Tuomari Nurmio on tehnyt hyvin etupainotteisen uran. Käytännössä hänen neljä ensimmäistä levyä muodostavat Nurmion tuotannon pihvin. Edellinen kuulostaa ankaralta, mutta näyttäkääpä joku toinen suomalainen, joka on latonut tiskiin yhtä kovat levyt kuin Kohdusta hautaan, Lasten mehuhetki, Punainen planeetta ja Maailmanpyörä palaa. Milläs niistä parannat.

JK. Arviossa on ihan piruuttaan puhuttu Stadin slangista murteena.


Levyarvio Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget.