Maailmanloppu sushibaarissa (eli karjalainen katarsis)

Ismo Alanko: Maailmanlopun sushibaari.

Ismo Alangon Maailmanlopun sushibaari sisältää herkullisia poppipalleroisia. Kuin hyvä sushiannos, se on monipuolinen ja vivahteikas kattaus. Löytyy psykedeelistä kitaratahkoamista, höpsöjä ralleja, kansanlauluja, sydämeenkäyviä rakkauslauluja ja surrealistista irrottelua. Alanko julkaiseekin pitkästä aikaa albumin, jota voi suositella varauksetta muillekin kuin intohimoisimmille Ismo-faneille.

Maailmanlopun sushibaarin korvatuntuma on sulava ja täyteläinen, jopa pehmeä. Kappaleet soivat pakottomasti ja materiaali kantaa alusta (katkeraan) loppuun. Alangon uusi orkesteri soittaa tyylikkäästi ja sävykkäästi, joskaan ei kovin omaleimaisesti. Viulu- ja torvisovitukset eivät kuulosta päälle liimatuilta kuten niin usein suomalaisilla poplevytyksillä. Vain Jukka Orman kitaransoittoa kaipaan.

Iloisin yllätys lienee, että Alanko laulaa poikkeuksellisen moniulotteisesti ja maneereistaan vapautuneena. Muistin taas, että halutessaan Alanko on loistava rock-laulaja. Teksteissään Alanko yhdistelee jälleen synkkyyttä, mustaa huumoria ja arkipäiväisiä havaintoja ihmispoloisten elämästä. Alanko on tekstittäjänä mainettaan epätasaisempi, mutta samalla tyylillisesti paljon monipuolisempi kuin annetaan ymmärtää. Itse olen aina pitänyt enemmän Alangon "vapaammista" teksteistä, jotka synnyttävät vahvoja kuvia. Uudelta levyltä pieni pätkä:

"Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika
ja eläviä odotetaan
Kuolleiden kadulla on ambulanssi
jolla syntyviä kuljetetaan
sairaalaan"

Levy alkaa svengaavan hypnoottisella, siekkarimaisesti sanoitetulla Tukahdutetulla tangolla, joka muistuttaa erinomaisen Taiteilijaelämää (1995) levyn materiaalia. Alanko on harvoja suomirockin tekijämiehiä, joiden kappaleissa on hävytöntä eroottisuutta. Tukahdutettu tango toimii vuorenvarmasti keikoilla käärmemäisesti kiemurtelevan kitarariffinsä ansiosta. Levyn kohokohdat ovat silti balladeja: Unenomainen Tuulen selkään ja Kaaos hurmaavat haikealla, alakuloisella kauneudellaan. Ne ovat Alangon hienoimpia ja melodisimpia lauluja vuosikausiin.

Vuoden turhin laulu lunastaa riemastuttavasti nimensä odotukset. Vanha nuori funkkaa vastustamattomasti eteenpäin kuin Hassisen koneen varhainen Kulkurin iltakalja. Kahdeksantoista aina rämisee ja muistuttaa varsinkin lauluosiltaan hämmästyttävän paljon Sielun Veljien lopunajan tuotantoa. Levyn päättää typerän niminen, mutta vereslihainen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja, Alangon soolouran parhaita päätösbiisejä.

Levylle mahtuu kaksi puhdasta kansanlauluakin. Naapurin saunareissu on makaaberi tarina, joka häilyy vaarallisesti vakavan ja vitsin välillä. Sen sijaan pikkuruinen Kuusilmä viehättänee ainakin laulumaiden asukkeja.  

Pelkkää kultaa ei vuolla. Kertosäkeltään liian radioiskelmällinen Harmaa on hyvä väri ei oikein koskaan nouse lentoon, Missä se on on joutava renkutus ja lite-flamenco Itara Kitara soljuu tasapaksuna alusta loppuun. Alanko tarvitsisi tuottajaksi kovapäisen studiohirmun, joka toimisi uskottuna hovikriitikkona.

Eeppinen nimikappale Maailmanlopun sushibaari kertoo yhden miehen korpivaelluksesta autokorjaamolta sushibaarille. Kappaleen novellimainen tarina ja Alangon puhelaulu tuovat mieleen myöhempien aikojen Kauko Röyhkän. Mahtipontinen sovitus ja kirjalliset ansiot nostavat sen yhdeksi albumin tähtihetkistä. Kun soitto on tauonnut, jää vain Alangon ääni kaikumaan: "Tyhjänä ja hylättynä / niin kuin minäkin". Katarttista, Karjalasta.

Maailmanlopun sushibaari nousee Ismo Alangon levytyksissä ehdottomasti sille paremmalle puolelle. Maailmanlopun sushibaari kuulostaa rennoimmalta Alangolta yli vuosikymmeneen. Alangolle näyttää paitsi sopivan uudet bändihommat myös levyn konseptin pitäminen väljänä. Toisin kuin monilla viimeisimmillä levyillään, nyt mennään laulujen eikä kokonaisidean ehdoilla. Materiaali kuulostaa myös siltä, että se toimii erinomaisesti elävänä soitettuna.

Lue myös Sinisen zeppeliinin tinkimätön Ismo-retrospektiivi.


Levyarvio Ismo Alanko Maailmanlopun sushibaari