Newjerseyläinen Bruce Springsteen sai kaanoninsa valmiiksi julkaistessaan vuonna 1986 hienoimman koskaan kuulemani live-levyn Bruce Springsteen & The E Street Band: Live/1975-85. Niistä kymmenestä "aution saaren levystä" tuo paketti täyttäisi minulla jo puolet kiintiöstä.Miehen myöhemmät levytykset ovat enemmän tai vähemmän vain sivuhuomautuksia 1970-luvun ja 1980-luvun alun albumeihin. Viimeiset 15 vuotta Bruce on ollut rock'n'rollin kovin saarnamies lavoilla, ei levyillä.
"Uusista" (1987-2014) studiolevyistä pidän parhaana itsellenikin yllättäen edellistä Wrecking Ball -albumia (2012). Erityisesti tykkään kuitenkin Brucen mahtavista Pete Seeger -levytyksistä, joissa hän uppoutuu amerikkalaiseen kansanmusiikkiperinteeseen. Brucen haitarihommat kuulostivat paljon rokkihommia rennommilta.
Uusi High Hopes -albumi levytettiin siellä ja täällä, keskellä jälleen yhtä maailmankiertuetta. Kaikki ennusmerkit kertoivat, että inhoan levyä. High Hopes sisältää uusia versiota vanhoista (osin julkaisematta jääneistä) kappaleista ja lainaversioita kuopatuilta punk- ja syntsabändeiltä. Äänimaisemaa hallitsee Rage Against The Machine -veteraani Tom Morellon 90-lukulaiset särökitarat ja efektit. En ollut silloin enkä edelleenkään sen aikakauden amerikkalaisen rokin kireän äänimaiseman ystävä. Vuonna 2014 sellainen sitä paitsi kuulostaa auttamattoman vanhentuneelta. Ysäriltä.
Edellinen oli varoitus niille ihmisille, jotka kutsuvat Brucea "Pomoksi". Nyt seuraa ennakkoluulojeni jälkeen tehty arvioni: tämähän on mainio Springsteen-albumi! Materiaali on kauttaaltaan vahvaa ja sovitukset rikkaita, irlantilaiset viulut soivat sähkökitaroiden seassa, mukana on hiukan soulia, yhteislauluja, romantiikkaa, yhteiskunnallista tarinointia ja hauskanpitoa. Pidän irtonaisista levyistä, joissa kuuluu musisoinnin ilo ja jossa temaattisen tyylipuhtauden sijasta keskitytään kappaleisiin.
Bruce on tehnyt tapojensa vastaisesti kollaasin. Eipä olisi ensisilmäyksellä uskonut, että Bruce on postmodernisti.
Folkkiviulujen päälle täräytellään sähkökitaralla voimasointuja ja Brucen ääni ajetaan muutamankin kerran jonkun syntetisaattorivimpaimen läpi. Joukossa soittavat jo taivaalliseen orkesteriin siirtyneet Clarence Clemons ja Danny Federici. Puritaanisimpia Bruce-faneja tällaiset irtiotot järkyttävät, minusta soppa kuplii mukavasti.
Mietin aamulla, miten tiivistäisin yhteen virkkeeseen mielipiteeni tästä repaleisesta ja hajanaisesta, mutta silti onnistuneesta ja oudon sympaattisesta albumista. Jos jotakin, levyä voisi luonnehtia "kadonneeksi The Sopranos -sarjan soundtrackiksi". Hmmm.... mitäköhän Paulielle kuuluu siellä New Jerseyssä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti