David Bowie pauhaa kuin seuraavaa päivää ei koskaan tulisikaan (The Next Day)

David Bowie lätsä päässä tammikuussa.

Wham bam, thank you, ma'am! Rockin dekadentti David Bowie palaa ärhäkkäänä ja dramaattisena kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Bowien comeback-levy The Next Day repii ja raastaa, se on raivoisa ja anteeksipyytelemätön. Ensimmäisten 20 sekunnin aikana Bowie lyö muutaman nopean jabin kuulijan leukaan, ja sitten mennään: Kitarat särisevät ja purskahtelevat sinne tänne, rummut paukkuvat raskaasti, basso takoo robottimaisesti. Bowie ei vain laula, hän pauhaa, ärjyy ja sylkee sanoja. Tuntuu kuin olisi jäänyt keskelle konekivääritulitusta. Se sopii asiaan, sillä lähes jokaisessa kappaleessa joltakin laulun henkilöltä lähtee henki brutaalilla tavalla.
.......

The Next Day on ehdottoman kiinni tässä hetkessä, ja samaan aikaan se kumartaa syvään pop-musiikin historialle, eniten tietysti Bowien omalle levytysuralle. Levyltä löytyy kasapäin viittauksia miehen aiempaan tuotantoon, ja Bowie sekä hänen hovituottajansa Tony Visconti iskevät silmää niin faneille, kriitikoille kuin Bowien omalle – erittäin epätasaiselle – tuotannolle. Ilmeistä sukua The Next Day on Bowien huippualbumeille Lodger (1979), Scary Monsters (1980) ja Heathen (2002). Synkässä aggressiivisuudessaan se muistuttaa kuitenkin eniten Iggy Popin mestariteosta, tummasävytteistä ja kulmikasta The Idiot -albumia, jonka Pop ja Bowie levyttivät yhdessä Berliinissä 1977. Miehet olivat paenneet kokaiiniriippuvuuttaan Berliiniin, joka tosin sattui tuolloin olemaan Euroopan heroiinipääkaupunki.

The Next Dayn jykevä äänimaailma ja lyhyet, ärhäkkäät kappaleet peittävät aluksi alleen sen, että levy on tulvillaan tarttuvia popmelodioita ja sovituksellisia hienouksia. Tummien vesien keskellä ilahduttaa ja yllättää, miten paljon The Next Day -levyllä kuuluu kaikuja 1960-luvun höyhenenkevyestä pop-estetiikasta. "I believe in Beatles", Bowie lauloi romanttisesti kymmenen vuotta sitten, ja tältä levyltä löytyy runsaasti beatlesmäisiä melodiankulkuja (varsinkin oivallinen I rather be high ja Valentine's Day). Eli kuvitelkaa, jos Paul McCartney olisi vetänyt gurutupakan sijaan steroideja! The Next Dayn innovatiivisin elementti lienee juuri tämä kevyen kuuskytlukulaisuuden naittaminen 2010-luvun angstiseen rock-musiikkiin.

Mikään nostalgialevy The Next Day ei ole – Bowiessa on aina kyse nykyisyydestä, tähän hetkeen tarrautumisesta, ja jopa pakosta tunnustaa, ettei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki. Väitän, että siinä piilevät pohjimmiltaan Bowien musiikin äly ja sydän. Juuri nykyisyyden vääjäämättömyys tekee hänen kappaleistaan yhtä aikaa niin intensiivisiä ja sydämeenkäyviä.

Edelleen Bowie ja Visconti osaavat yhdistää levytyksissään spontaaniuden ja millintarkan harkinnan. He uskaltavat jättää lopputuloksen sopivan hiomattomaksi, jolloin musiikkiin jää niitä tärkeitä "virheitä", jotka tekevät kaikesta taiteesta mielenkiintoista. Lähes jokaisen kappaleen loppusekunneilla tulee vielä yllätys, tunne, että kappale karkaa jonnekin uusille maille.

Eikä Bowien taito tehdä ajattomia levyjä ole kadonnut minnekään. Hänen albuminsa kuulostavat  aina ensin ärsyttäviltä ja poukkoilevilta, mutta ne kestävät kulutusta ja yleensä paranevat vanhetessaan.
........

Pintatasolla The Next Dayn laulujen aiheet vaihtelevat Englannin verisestä historiasta (Bowie on tainnut lukea Hilary Mantelin menestysromaaneja) maailmansotiin, Venäjän vallankumoukseen, koulusurmiin ja julkkiksiin. Samalla Bowien laulujen perusteemat pysyvät muuttumattomina: raukkaudettomuus, vieraantuminen, yksinäisyys ja kuolema väijyvät Bowieta edelleen. Mutta siinä missä Dylanin tai vaikkapa Nick Caven musiikki on kirjallista, Bowien musiikki on vahvan visuaalista. Hänen kappaleensa eivät ole laulettuja runoja, vaan laulettuja maalauksia, jos tällaista ontuvaa vertausta saa käyttää. Bowie ei ole tarinankertoja vaan pop-maalari, impressionisti, joka viskaa värejä kankaalle. The Next Dayn värit ovat musta, harmaa, turkoosi ja verenpunainen.

Kappalevalikoimassa riittää leveyttä ja syvyyttä. Kuin lunastaakseen takaisin kadotetun 80-lukunsa, jolloin Bowie menetti mojonsa, levyllä kuullaan monta hyvin kahdeksankymmenlukulaista iskusävelmää. (You will) set the world on fire olisi ollut iso hitti jopa Bowien suurimmalla kaupallisella menestyksellä, muskelipoppia sisältävällä Let's Dance -albumilla (1983). Nimibiisi The Next day, Love is Lost ja How does the grass grow soivat Bowien 70-luvun lopun levyjen tapaan vihaisesti ja tarttuvasti. 1990-luvun kokeellisille ja aliarvostetuille levyille 1. Outside (1995) ja Earthling (1997) palataan kappaleissa If you can see me ja Heat.

Viimeistään levyn suuri balladi You feel so lonely you could die palauttaa mieleen, ettei kukaan lyö Bowieta hänen omassa lajissaan, (henkilökohtaisen) maailmanlopun rock-balladien kirjoittamisessa ja tulkitsemisessa. Kerta kaikkisen upea laulu päättyy samaan rumpukomppiin kuin Ziggy Stardustin (1972) aloittava apokalyptinen Five Years. Kuten sanoin, Bowie ja Visconti ovat pitäneet hauskaa studiossa.
........

David Bowie: The Next Day (2013)

Bowien tapauksessa pitää aina puhua myös ulkomusiikillisista ansioista, koko paketista. Vielä vuoden vaihteessa Bowien luultiin vetäytyneen musiikkibisneksestä ja julkisuudesta lopullisesti.Viime kesänä Bowien huhuttiin jopa kuolleen (epäilemättä Bowie leikitteli näillä huhuilla ja mielikuvilla julkaistessaan tammikuussa ensisinglen Where are we now, joka antaa täysin hämäävän kuvan albumin tyylistä). Sitten tammikuussa 2013, 66-vuotispäivänään, Bowie pudotti nettiin kuin tyhjästä musiikkivideon ja tiedon uuden albumin ilmestymisestä maaliskuussa.

Kun kaikkea on yllin kyllin, puutetta on vain niukkuudesta. Markkinoinnin mestari Bowie laski, että uutisvirtojen, paparazzikuvien, statuspäivitysten, twiittien ja jakolinkkien hälyssä viesti pitää saada läpi aivan toisin. Vaitiolo luo arvokkuutta, poissaolo myyttisyyttä. Emme halua oikeiden tähtien lörpöttelevän netissä, halailevan fanejaan tai tilittävän elämästään. Suurten tähtien pitää pysytellä etäällä meistä. Idolien tulee hohtaa sitä kuulasta valonkajoa, jota vanhojen Hollywood-filmien kasvot hopeakankaalla yhä hohtavat.

David Bowie: "Heroes" (1977)

Nuorena kuuluisuutta pakonomaisesti tavoitelleen ja vanhempana mediahuomiosta tarpeekseen saaneen Bowien henkilökohtainen antimarkkinointikampanja tuntuu virkistävältä. Bowie ei anna haastatteluja, eikä (toivottavasti) tee keikkoja. Toistuvasti nahkansa luoneen Bowien viimeinen (?) pop-persoona on "rockin Greta Garbo". Kolportöörien täyttämässä maailmassa rockin viimeinen todellinen dekadentti ei kaupittele mitään.

Bowien katoamista ja ilmestymistä alleviivaa myös levyn visuaalinen ilme, jossa Bowien kasvoja peittää valkoinen neliö. The Next Dayn kansi on periaatteessa Bowien oman "Heroes"-albumin kansi, josta vanha nimi on yliviivattu ja jonka keskelle on maalattu ruutu ja kirjoitettu uusi nimi Arial 24:llä (fontti on todellisuudessa aivan uusi Doctrine niminen kirjasinlaji). Jotta viittauksia olisi varmasti tarpeeksi: alkuperäinen "Heroes"-kansi puolestaan kumartaa saksalaisen maalarin Erich Heckelin Roquairol-maalaukselle vuodelta 1917. Älkää kysykö, onko sattumaa että nimestä Roquairol voi pienellä sananmuunnoksella vääntää sanat "rock and roll".

Levynkannen ilmeen on luonut newyorkilainen graafinen suunnittelija Jonathan Barnbook yhdessä Bowien kanssa. Barnbookin blogikirjoitus kannen ideoista ja toteutuneesta versiosta kannattaa lukea, jos kuvallinen viestintä vähääkään kiinnostaa. Varmasti löytyy niitä, joiden mielestä juuri tätä tarkoitetaan "keisarin uusilla vaatteilla". Minulla ei ole tarvetta puolustella epäonnistuneita Bowie-kansia. Niitä löytyy sekä rumia että käsittämättömän rumia. Tästä uudesta sen sijaan löytyy tyyliä ja ajatusta.

Kansitaide edustaa niukismia eli minimalismia, ja se haiskahtaa käsitetaiteelta (ja hieman myös ITE-taiteelta). Tämä "visuaalinen riisuminen" pakottaa popmusiikkientusiastin pohtimaan pakkauksen ja sisällön suhdetta. Kylmän sodan aikakaudella elettiin kansitaiteen kultakautta. Muistan varovasti availleeni lainaamaani Pink Floyd -järkälettä The Wall. Siihen pakettiin kuului avautuvia pahvilärpäkkeitä, tolkuttomasti pienellä painettua tekstiä ja mahdollisesti tähtisadetikkuja. 1990-luvulla CD-levystä tuli musiikin kuuntelun pääformaatti. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi musiikin kuluttamisen digitaalinen vallankumous. Levyt siirtyivät kovalevyille, iPodeille ja kännyköihin. Sitten tulivat Spotifyn, iTunesin ja Soundcloudin kaltaiset verkkopalvelut, jotka pyyhkäisivät konkreettisen musiikkituotteen pois. Levyt katosivat.

The Next Day tuntuu kommentoivan, että kohta katoaa levyihin liittynyt visuaalisuus. Seuraavaksi joku rohkea julkaisee levyn pelkästään bitteinä ja ainoa visuaalisuus on Spotifyn tai iTunesin palveluiden raamit. Tiedän, että tuolla ulkona vaeltelee suuri joukko paksusankaisia "nuoria" miehiä, jotka tykkäävät edelleen hiplailla levyjä ja selailla niiden kansia. Nostalgia myy, tosin ei kovin paljon.
........

Missä me olemme nyt? Aika näyttää, miten korkealle The Next Day nousee Bowie-kaanonissa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen miehen paluuseen liittyy varmasti pidäkkeetöntä intoa, joka sokaisee osan arvostelijoista ja kaltaisistani pitkänlinjan faneista. Olemme saaneet takaisin jotakin, jonka uskoimme jo menettäneemme. Tunnustan hieman kyynelehtineeni, kun kuulin tammikuussa uuden Bowie-biisin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Suomen johtavana Bowie-entusiastina uskallan väittää, että The Next Day kestää aikaa. Se on rakennettu viehättävän vanhanaikaisesti kokonaiseksi albumiksi, jossa kappaleet tukevat toisiaan ja sulautuvat vähitellen yhdeksi kokonaisuudeksi. Helpoksi levyksi sitä ei voi sanoa, eikä sen tylyys tai sisällöllinen poukkoilevuus sovi kaikille. Silti jo viikon mittaisen kuuntelemisen jälkeen pidän levyä renenssanssimaisena freskona, yhtenä suurena ja täyteen ahdettuna kuvana, josta löytää vielä pitkänkin ajan päästä uusia tarinoita, tunteita ja sykähdyttäviä hetkiä. Bowie vanhenee tyylillä, kuin jonkin sortin avaruus-Sinatra. Tai kuten levyn ensimmäisessä kappaleessa Bowie jyrähtää: "Here I am, not quite dying!"


Levyarvio David Bowie The Next Day.