Suomalaisen häviämisen hienoudesta

Suomalaiselle sopii tappio. Kansakuntana kestämme paremmin häviämistä kuin voittamista. Heti jos tulee voitto, suomipojalta lähtevät paita, järki ja taju. Voiton myötä suomalainen muuttuu röyhkeäksi örveltäjäksi, joka häpäisee itsensä ja sote-alueensa. Sen sijaan häviön hetkellä suomalainen muuttuu salaviisaaksi korpifilosofiksi.

Tappio tuntuu puhdistavalta, elämän kiertokulku asettuu uomiinsa. Hävittyään suomalainen näkee kirkkaammin, lähtee yksikseen pilkille tai nostaa perunat. Häviön hiljainen arvokkuus pukee suomalaista. Kansakuntamme parhaat puolet nousevat esiin juuri tappion hetkinä. Pää alas ja töitä.
........

Suomessa rakastetaan rehellistä häviäjää. Juha Miedon legendaarisuus perustuu siihen, että hän hävisi sekunnin sadasosalla Ruotsin Thomas Wassbergille 15 kilometrin kilpailussa Lake Placidin talviolympialaisissa 1980. Paavo Nurmi voitti yhdeksän olympiakultaa, mutta hän jäi kansalle etäiseksi, hänet valettiin patsaaksi.

Matti Nykänen voitti mäkihypyssä kaiken mahdolliseen moneen kertaan, mutta suomalaiset rakastavat häntä, koska hän on langennut sankari. Irwin Goodmanin levyt myivät parhaiten silloin, kun Irwinillä meni omassa elämässä huonosti.

Kun kuviin saatiin hyvin pärjäävä, isossa talossa haastatteluja antava kansantaiteilija, levymyynti lopahti. Olavi Virta muuttui lavatähdestä laulavaksi lihapullaksi, ja vasta sen jälkeen hän lunasti paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Aleksis Kivi eli vain syksystä jouluun.

Suomalaisia kuvaa hyvin, että siinä missä amerikkalaisten suosikki Disney-hahmo on nokkela ja aloitekykyinen Mikki Hiiri, suomalaiset samastuvat ikuiseen epäonnen soturiin, Aku Ankkaan. Me rakastumme luuseriin. Nokian alamäki tuntuu jotenkin paljon suomalaisemmalta kuin sen huikea nousu: Että pitikö niitä käsipuhelimiakin sitten alkaa valmistaa?
........

Häviössä suomalainen arvostaa nimenomaan sen katkeruutta. Häviöön takerrutaan, häviämisestä tulee perinne, suloista myrkkyä. Häviämisessä on jotain paljon liikuttavampaa ja sympaattisempaa kuin voittamisessa. Voittaessasi olet yksin, mutta hävitessäsi olet yksi meistä. Siksi tappio yhdistää suomalaisia jopa tehokkaammin kuin taskulämmin koskenkorva – aivan jokainen meistä tietää, miltä häviäminen tuntuu. Voittajalle voittaminen on (näennäisen)helppoa, mutta häviäjälle häviäminen on vaikeaa.

Suomalaisina ymmärrämme siis täysin, miksi ja miten 91-vuotiasta Väinö Koskelaa kaihertaa edelleen vuoden 1950 EM-kisoissa kokemansa vääryys (Koskela oli harjoitellut 5 000 metrin juoksuun, mutta hänet laitettiin juoksemaan 10 000 metrin matkaa), olemme tinkimättömän suomalaisen kansanluonteen ytimessä:

"Vielä tänäkin päivänä kiroan niitä ukkoja, jotka sen tekivät. Viittä tuhatta harjoitellaan ja sitten pannaan kymmenen tuhatta juoksemaan. Koko ura meni sitten siinä."

Entä kuinka moni muisteleekaan edelleen verenmaku suussa vuoden 2003 jääkiekon MM-kisojen  6-5 häviötä Ruotsille sen jälkeen, kun Suomi jo johti peliä neljällä maalilla? Upea häviö on myös tiukka World Cup -tappio Kanadalle. Jalkapallon MM-karsintojen jälkeen vuonna 1997 suomalaiset huokailivat, että "Jumalan täytyy olla unkarilainen". Unkarin viime hetken tasoitusmaali valittiin kymmenen vuotta myöhemmin Suomen katkerimmaksi urheilumuistoksi. Kertoo meistä suomalaisista paljon, että haluamme vasiten velloa näissä tunnelmissa. Unohtaa ei sovi myöskään Suomen surkeita tuloksia Euroviisuista läpi vuosikymmenten. Salaa nautimme näistä kauheuksista.

Kansakuntana, yhdessä, kävimme myös häviämässä talvisodan ja jatkosodan. Se jos jokin on suuri kertomuksemme viime vuosisadalta. Me olemme hyviä häviäjiä, saamme voimaa tappioista. Meistä tulee entistä kovapäisempiä häviäjiä. Tämä on menestyksemme salaisuus, sillä tässä maassa suuret teot on aina tehty häpeän ja kateuden voimalla.