 |
| J. Karjalainen: Et ole yksin. |
Ihaninta – todellakin ihaninta – albumissa on sen häpeilemätön nostalgisuus, joka tulvii yli äyräiden niin soitossa, tuotannossa kuin teksteissä. Äänimaailman vinyylinen lämpö, sen pehmeys, vie suoraan unenomaiselle 1970-luvulle: Puiden siimeksestä kurkistelee Pekka Strengin haamu ja viereen lankeaa nuoren Hectorin varjo, häivähdys Kasevaakin kulkeutuu tuulen mukaan.
Parhaimmissa lauluissaan J. Karjalainen käsittelee usein synkkiä aiheita, eikä uusi levy tee poikkeusta. Esimerkiksi albumin avaava Mennyt mies kertoo mielen hajoamisesta. Seitkytlukulaista avaruussvengiä kuullaan Ole nuori -kappaleessa sekä täydellisellä poppastissilla, turismikriittisellä Riisinjyvällä, jolla J. Karjalainen kumartaa syvään David Bowielle ja muun hänen Starmanilleen. Tällä kertaa muukalainen ei kuitenkaan ole avaruusolento, vaan rahakas länsimainen matkailija. Riisinjyvää sopisi käyttää opinnäytteenä laulunkirjoittamisesta, niin kirkkaana helmenä se välkehtii. Levyn tumma helmi puolestaan on Kurkien äänet, jylhä elegia lyheneville päiville ja pakeneville väreille.
Yllättävänkin tummista sävyistä huolimatta Et ole yksin ei kuulosta lainkaan alakuloiselta. Kaikkea muuta! Bändi soittaa upeasti, eikä ihme: soittomiehiä häärii albumilla niin Laika & The Cosmonautsista kuin J. Karjalainen Yhtyeineen -kokoonpanosta. Rentous, vaivattomuus ja se maaginen liuku kuuluvat joka hetkessä, joka nuotissa. Soittamisen riemua alusta loppuun.
Musiikillisesti J. Karjalainen ui kohti americanaa ja toisaalta suomalaista 1960-70-lukujen iskelmäperinnettä. Harvoin suomalaista ja amerikkalaista lauluperinnettä on onnistuttu yhdistämään näin vaivattomasti, mutta sitähän J. Karjalainen harjoitteli viimeiset(kin) kymmenen vuotta. Et ole yksin on Calexicoa sinivalkoisin sävyin tai Agentsia Arizonan pölyisiltä teiltä.
Oikeastaan kaikki J. Karjalaisen musiikin parhaat mausteet löytyvät tältä albumilta: amerikanraudankiiltävät rautalankakitarat, tujut maantieurut ja höysteenä vielä Mustien lasien letkeää soul-poljentoa. Laika & The Cosmonautsilta perittyjä soitannollisia oivalluksia piisaa albumilla runsaasti, mikä tuo Karjalaisen puhtoisiin pop-kappaleisiin kieroa svengiä.
Karjalaisen tuttuun ränttätänttääkin päästään, kun nimibiisi Et ole yksin rokkaa esapulliaishengessä vastustamattomasti. Siinä lienee J. Karjalaisen uusi kaljanlanttauslaulu kesälavoille: "Et ole yksin, ketä janottaa." Korvamatokamaa. Levyn päättää yksi Karjalaisen kauneimmista lauluista, Sinisestä kankaasta, joka on kuin tehty meille kaikille, jotka toivomme Ja mä käännyn hiljaa pois -laulun pariskunnalle onnellista loppua.
Et ole yksin -levyn pisteitä nostaa se, että J. Karjalainen välttää levyjensä tyypillisimmät virheet. Ensinnäkin levyltä puuttuvat kokonaan ne kaikkein tyhjänpäiväisimmät renkutukset. Vain eppunormaalihtava Meripihkahuone jättää kylmäksi, ja Sinivalkoisia sirpaleita kuulostaa Villeiltä lupiineilta pudonneelta b-puolelta. Muuten materiaalin taso pysyy korkealla läpi albumin tiiviin mitan. Toiseksi levyä ei ole puleerattu yhtä kylmän kliiniseksi kuin suurinta osaa miehen levytyksistä. Selväähän lienee, että tästä levystä tulee iso hitti. Levyllä on ainakin viiden tai jopa kuuden biisin verran ensiluokkaista kesähittimateriaalia.
Tekstittäjänä J. Karjalainen askeltaa neljättä vuosikymmentä blues-ilmaisun ja banaaliuden kapealla kaistaviivalla. Uudella levyllä laulumies onnistuu myös saarnamiehenä. Vaikuttaa siltä, että J. Karjalainen tarvitsee vuosi vuodelta vähemmän sanoja tiivistääkseen olennaisen:
"Tuoksu rautatienKiitos ja kumarrus Jii, et ole yksin. Pasila, yhteislaulu!
se on kreosoottii
myrkyllistä hengittää
kaikki rakkaus
se on ihan murhaa
se vain sekoittaa sun pään."
.........
Levyarvio J. Karjalainen Et ole Yksin
Mennyt mies
Riisinjyvä
Kreosootti
Yksi kerrallaan
Meripihkahuone
Et ole yksin
Sydänlupaus
Marquita
Kurkien äänet
Sinivalkoisia sirpaleita
Ole nuori
Sinisestä kankaasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti