Pet Shop Boysin ääniaalloista nousee diskogodzilla

Pet Shop Boys: Electric

Tulevaisuuden vanhainkodeissa pauhaa elektro. Siellä mammat ja papat tekevät robottiliikkeitä ja diilaavat jaxupillereitä vessassa. Eikä siihen mene edes kauaa, sillä Neil Tennant ja Chris Lowe käyvät jo kuuttakymmentä. Pet Shop Boys onkin oikeastaan jo Pet Shop Grandpas. Siniset ja valkoiset strobovalot vilkkumaan, tiukka etunoja rollaattorista ja tippa irti!

Ikärasismilla näet pyyhitään pöytää, kun Pet Shop Boysin ikinuoret herrat paukuttavat kaiuttimista tolkuttoman hienoa uutuuslevyään Electric. Sanokoot minua asiantuntevammat mistä konemusiikin tyyleistä on kyse, mutta omissa korvissani Electric soi puhtaan suoraviivaisena poplevynä.

 

Electric on täsmäase. Jos USA:n armeija soittaisi sitä Afganistanin vuoristossa, jopa talebanit rupeaisivat jammailemaan. Se on moderni, hauskalla tavalla 80-lukulainen ja varsinainen sähköjänis. Tempo ei putoa missään vaiheessa, biitti pitää, jytke jatkuu. Verratkaa huviksenne, miten paljon levyltä löytyy yhtymäkohtia Daft punkin tuoreeseen albumiin.

Electricillä Pet Shop Boys pitäytyy siinä, missä he ovat aina olleet likimain ylivertaisia. Brittiläisen hienostuneet, alakuloiset laulumelodiat yhdistettynä jykevään mutta pehmeään klubisoundiin tekevät Electricistä hikisen kesäyön diskogodzillan. Sitä pitää soittaa lujaa rähjäisellä ja ahtaalla klubilla, jossa tossut tarttuvat lattian tahmaan, ja jossa halvat käsilaukut sysätään pöydän alle ennen kuin rynnätään täyteen ammutulle tanssilavalle.

Electric rynnii alusta loppuun niin kovalla sykkeellä, etten oikein kehtaa nostaa siltä yhtä kappaletta. Olisiko se tärppi eeppinen Love is a Bourgeois construct, keinuva Bolshi, jyräävä Axis vai viikonlopun ylistys Thursday? Ei, sanon Fluorescent, jolla pojat skoolaavat jylhästi elämän turhuudelle:

"At midnight… it’s time for business
But who… will bear witness?
To your beauty and refrain
But how well you’ve played the game?" 

Fluorescent on niin täydellinen popkappale, että minulta tuli melkein itku. Huuh-huh. Välillä voi myös yrittää löytää levylle piilotettu Bruce Springsteen -cover. Mahtaakohan Brucekaan tunnistaa omakseen.

Kuvailisin albumin äänimaailmaa suureelliseksi minimalismiksi. Levy tulvii pieniä, herkkiä pop-oivalluksia, jotka lyödään syntetisaattoriin, sekoitetaan ja ammutaan sitten häikäilemättömällä voimalla maailmalle. Kokemus on kuin hapuilisi pimeässä ja törmäisi yhtäkkiä valonheittimen keilaan. 

Neil Tennant on kuulostanut aina ajattomalta ja kolealta, ikään kuin laulavalta cokisautomaatilta. Hänen eleetön ja kuiva äänensä leikkaa kappaleiden läpi laserin lailla. Tennant muistuttaa robottidandya, jonka hienostuneissa toteavissa säkeissä kehotetaan rakastamaan ja tanssimaan, unohtamaan ja tanssimaan. Lowe on tämän Penn & Teller -parivaljakon hiljainen mies, mutta ymmärtääkseni se todellinen velho.

Electricillä Tennant ja Lowe ovat kuin ne Fast Show'n aamutakkiset vanhemmat herrasmiehet, jotka tekevät juhlien jälkeen vielä huikean boolin ja keksivät samalla uuden musiikkityylin. It must be five o'clock somewhere.