 |
| She & Him: Volume 3. |
Neljännellä levyllään duo peruuttelee avoautollaan vielä kauemmas popin historiaan. Jos edellinen levy soi kuuskytlukulaisissa tunnelmissa, nyt fiilistellään viiskytlukulaisesti. Paikoin balladeissa mennään 1920-luvulle asti. Aivan ihanaa! Ward tekee kepeitä, tarttuvia melodioita, joissa on 80 prosenttia aurinkoa ja 20 prosenttia haikeutta. Deschanel laulaa jälleen epäonnisista suhteista, eron kipeydestä ja muutaman kerran ihan onnellisestakin rakkaudesta.
Omassa päässäni She & Him muistuttaa kummalla tavalla Manchesterin kolmatta suurta joukkuetta eli The Smithsiä. She & Him on kuin Smithsien kaukainen amerikanserkku, se höpömpi ja hassutteleva sukulainen. Molemmat yhtyeet yhdistelevät heleitä melodioita alakuloisiin teksteihin saaden kappaleisiinsa harvinaista emotionaalista jännitettä. Minua ovat aina viehättäneet tällaiset popmusiikissa turhan harvinaiset kontrastit, jossa musiikki ja teksti ikään kuin riitelevät keskenään.
Jos siis The Smiths on se serkku, joka jää yksin nuhruiseen asuntoonsa murjottamaan, She & Him on se toinen serkku, joka pukee kellohameen päälle, kiristää pilkullisen huivin hiusten ympärille, aittaa suuret aurinkolasit päähänsä ja lähtee autoilemaan suruaan pois. Se kai on se kalifornialainen tapa.
Levy on kauttaaltaan vahvasti kirjoitettu, soitettu ja tulkittu, tosin Deschanelin teatraalinen, hiukan kolkko tapa laulaa ei liene kaikkien mieleen. Tällaiseen häpeilemättömän retroilevaan popmusiikkiin se kuitenkin sopii. Pidin etenkin siitä, miten tasapainoisesti levy etenee ja vaihtaa tunnelmasta toiseen. Joku saisi tästä indie-elokuvaansa oivan soundtrackin. Niin, onhan tässä häpeilemätön hipster-meininki. Entä sitten?
Sopii erityisesti loppukesän iltapäiviin ja valkoviinin kanssa nautittavaksi. Ja Zooey, tulethan Flow'hun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti