Lapin hirviöt juoksevat vapaina

Stefan Spjut: Staalo

Lapin luonto luo outoa taikaa, eivätkä kaikki niistä ole ystävällisiä taikoja. Tätä kirjaa ei kannata lukea yksin mökillä yömyöhällä. Saattaa näet olla, että ulkopissalle uskaltautuu vasta aamun sarastaessa. Ettei mörkö vie mukanaan.

Ruotsalaisen Stefan Spjutin Staalo (Like) sekoittaa pohjoismaista fantasiaa pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen niin koukuttavasti, että yli 700-sivuinen romaani täytyy suorastaan ahmia loppuun. 

Juonesta en halua paljastaa paljoakaan, mutta se sijoittuu Ruotsin Lappiin, lähelle Kiirunaa. Syrjäisellä seudulla katoaa vuosien mittaan useampia lapsia, joiden huhutaan joutuneen staalojen viemäksi. Staalot ovat saamelaisten tarustossa esiintyviä karvaisia ja mustakyntisiä olentoja, jotka elävät Lapin erämaassa ja ovat "persoja ihmislihalle". Tavallisimmin ihmiset kutsuvat niitä peikoiksi.

Kun pieni Mattias-niminen poika katoaa, ja riistakameraan tallentuu suttuinen kuva kummallisesta, metrin mittaisesta kiiluvasilmäisestä pikku ukosta, paikallisen "peikkoharrastajan" Susso Myrénin mielenkiinto herää. Susson edesmennyt isoisä nappasi parikymmentä vuotta aiemmin vahingossa suhruisen kuvan samankaltaisesta otuksesta. Susso on puolihuvikseen jahdannut siitä asti pohjoisen metsien hirviötä. 

Staalo taitaa olla ensimmäinen lukemani fantasiakirja, sillä en ole koskaan ollut kiinnostunut lohikäärmeistä, kääpiöistä, ritareista ja sen sellaisista (muistan tosin innostuneeni 1980-luvulla televisiosta tulleesta Robin Hoodista, jossa oli synkkiä fantasiaelementtejä). Taru sormusten herrasta jäi kesken parikymppisenä, sillä teksti vaikutti kuivakkaalta. En olisi tähänkään kirjaan kirjakaupassa tarttunut, ellei silmiähivelevän kaunis kansi olisi pakottanut selaamaan tekstiä. Kirja alkaa niin lumoavalla kuvauksella pienen pojan leikeistä syvällä metsässä, että jäin melkein siihen paikkaan lukemaan koko ensimmäisen luvun.

Sitä paitsi tarinat kotikutoisista mystisistä olennoista, maahisista, hiisistä ja haltijoista tuntuvat paljon kiehtovimmilta kuin keksityt kuningaskunnat saippuaoopperamaisine juonenkäänteineen ja pökkelömäisine hahmoineen. Pyydän anteeksi fantasiaviihteen ystävät, en ponnisteluistani huolimatta jaksanut seurata Game of Thronesia enää toisella tuotantokaudella.

Loppua kohden Staalon jännite hieman laskee, ja kirja muuttuu turhan toiminnalliseksi. Hirviöt ovat kuitenkin pelottavimpia silloin, kun ne eivät ole vielä paljastuneet ja lukijan vilkas mielikuvitus pääsee lentoon. Staalo on ehdoton kesäkirja, mukaansa imaiseva satu, jonka jälkeen ei hetkeen tee mieli mennä marjaan tai sieneen yksinään. Kirjassa on myös pelottavin orava, josta olen koskaan lukenut. Suhtaudun nyt noihin puidemme pikku jyrsijöihin huomattavasti suuremmalla kunnioituksella kuin aiemmin. Ja pysyttelen visusti etäämmällä. Lukekaa Staalo niin ymmärrätte.