Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin Makeannälkä ilmestyi pari kuukautta sitten. Se on kuin McEwanin oma Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaani. 1960-70-lukujen taitteeseen sijoittuvassa tarinassa konservatiivinen nuori nainen Serena Frome valitaan sihteeriköksi tiedustelupalvelu MI5:een. Tiedustelun maailma on miehinen ja avoimen sovinistinen, eikä Fromella ole juuri mahdollisuuksia päästä todellisiin agenttitehtäviin.

Kun tilaisuus sitten kuin ihmeenkaupalla tarjoutuu, Frome tarttuu toimeen. Hänestä tulee Makeannälkä-nimisen operaation kontaktihenkilö, joka värväää aloittelevia kirjailijoita heidän tietämättään läntisen maailman puolestapuhujiksi. Tällaisia mielipideilmastoon vaikuttavia operaatioita rahoittivat todellisuudessakin kylmän sodan aikana niin läntiset kuin itäiset tiedustelupalvelut. Fromesta tulee Thomas Haleyn taloudellinen sponsori peitesäätiön kautta. Frome tutustuu ensin Haleyn tarinoihin ja sitten mieheen itseensä ja ajautuu vähitellen vakoilun ja henkilökohtaisten ihmissuhteiden verkkoon, josta ei enää pääse pois.

McEwan kirjoittaa mestarillisesti pahaenteisiä tarinoita, joissa lukija tietää väijyvän traagisia käänteitä ja usein surullisen lopun. Hänen parhaita teoksiaan ovat esimerkiksi Vieraan turva ja Amsterdam. McEwanin romaaneista tekee kiehtovia päähenkilöiden itsekkäät motiivit ja hediän kylmät, laskelmoidut tekonsa. Edellisen romaanin Polte (2010) päähenkilö oli niin vastenmielinen lurjus, ettei hänelle toivonut kuin kylmää kyytiä. Myös Makeannälän Serena Frome on luutuneessa poroporvariudessaan hahmo, jolle McEwan varsinkin kirjan loppupuolella piruilee.

Joka tapauksessa McEwan kykenee loihtimaan hahmoja, joiden inhimilliset heikkoudet tunnistamme itsessämme. Hän laittaa henkilönsä tilanteisiin, jossa porvarilliset tavan ihmiset joutuvat ikävien valintojen eteen. Useimmiten he eivät selviä niistä puhtoisina. Lukija joutuu väkisin pohtimaan, mitä hän tilanteessa tekisi. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, McEwan johdattaa lukijansa jälleen niin kirjallisuuden kuin luonnontieteen maailmaan. Tällä kertaa McEwanin romaani ei valitettavasti sisällä 15 sivun mittaista millintarkkaa kuvausta kahden miehen välisestä squash-ottelusta.

Makeannälkä ei ole aivan sellainen täysosuma, mitä McEwanilta aina vähän kohtuuttomastikin odotan. Makeannälkä ei nappaa lukijaansa mukaan kuin vasta kirjan puolivälissä. Silloin McEwan saa kerronnan kunnolla liikkeelle ja tarina muuttuu psykologiseksi jännäriksi.

Kirja kärsii myös uskottavuusongelmista. Vaikka lemmensuhteet roihusivat tiedustelumaailmassakin (ja mitä Supo-juttuja olen lehdistä lukenut, roihuavat edelleen!), päähenkilön intiimit irtosuhteet itseään vanhempiin miehiin kuulostavat seikoilta, jonka vuoksi hänet olisi hyllytetty tiedusteluhommista. Neiti Frome ei vaikuta kovin pätevältä tiedusteluvirkamieheltä, sillä hänellä on jatkuvasti vaikeuksia pitää pikkuhousuja jalassaan. Olen huomannut, että yllättävän monet vanhenevat mieskirjailijat kirjoittavat romaaneihinsa seksinnälkäisiä nuoria naisia, jotka ihastuvat ikääntyneisiin, kirjallisesti sivistyneisiin miehiin.

Jos Ian McEwania ei ole vielä lukenut, kannattaa ehkä aloittaa miehen aikaisemmista romaaneista kuten Sovitus, Ajan lapsi tai Ikuinen Rakkaus. Kylmän sodan agenttiromaanina McEwanin aiempi Viaton (1990) on Makeannälkää tehokkaampi teos.


Kirja-arvio Ian McEwan Makeannälkä