Futiksen ihanuudesta ja urpoudesta

Oma jalkapalloharrastukseni alkoi jo ala-asteella. Jossain vaiheessa teiniangsti voitti ja pidin fudiksesta vuosien tauon. Aikuisiällä löysin lajin uudelleen ja nyt pelaan joukkueen kanssa harrastesarjassa. Rakastan jalkapallon pelaamista ja sen seuraamista. Samalla inhoan kumpaakin. Koko ajan tasapainottelen näiden kahden tunteen välillä.

Yleensä jalkapallotreeneihin mennessäni uhkun intoa, sillä on ihana pelata hyvin toimivassa joukkueessa. Joukkuekaverit ovat parasta a-ryhmää ja valmentaja kuuluu samaan kastiin. Näistä tekijöistä huolimatta treenit eivät aina mene ihan nappiin omalla kohdallani. Joskus harmittaa aivan vietävästi rämpiä pallon perässä, aivan kuin en olisi koskaan kuullutkaan, mistä jalkapallon pelaamisessa on kyse. Joskus löydän itseni epäilemästä, onkohan tämä minun lajini ollenkaan. Koko loppuilta ärsyttää. Vielä nukkumaan mennessäni.

Ja sitten on niitä päiviä, jolloin pallo on kuin täydellinen ”orja”. Jalkani liikuttavat palloa kuin ne olisivat olleet aina yhdessä – tai no, ainakin niin, että olisivat viettäneet edes kesän kimpassa. Miten mahtava fiilis siitä tulee, kun treenit ovat onnistuneet. Ja parempaa vielä, jos onnistuu ottelussa! Saa vastustajan hyökkäyksen tyrehdytettyä tai jos vielä samalla saa omalle joukkueelle maalipaikan. Endorfiinit virtaavat ja valtaavat koko kehon.

Ja mitä jalkapallon seuraamiseen tulee, seuraamisen olen oppinut vuosien saatossa. En välttämättä vielä viisikään vuotta sitten olisi ollut kiinnostunut siitä, että kaksi madridilaisjoukkuetta pelaa Mestarien liigan finaalissa. Mutta, mutta… Olen alkanut hiljalleen nauttia enemmän jalkapallon kuin jääkiekon seuraamisesta. Jääkiekko on nopeatempoisempaa, mutta kummassakin lajissa tapahtuu kuitenkin yhtä paljon. Ne ovat vain eri asioita. Ja on hienoa seurata, miten eri joukkueet rakentavat peliään.

Vaikka pidän jalkapallo-otteluiden seuraamisesta, saa sekin joskus vereni kiehahtamaan. Ei ole mitään niin harmittavaa ottelun rytmin kannalta kuin joku urpo pelle, joka kompastuu omiin jalkoihinsa ja voivottelee teatraalisesti nurmen pinnassa. Ymmärrän tietysti, että tällainen urpoilu kuuluu osittain jalkapalloon, mutta rajansa kaikella. Joka ikisessä ottelussa on aina yksi pelle, joka vetää tilanteen yli. Siinä kärsii pelin rytmi ja katsojista ainakin minä.

Oman haasteensa fyysiseen jalkapalloharrastukseeni omien vajavaisten kykyjeni lisäksi tuo oma vajavainen kehoni. Olen 34-vuotias, ja vaikka en ihan kehäraakki vielä fyysisesti olekaan, kropassani tuntuu sekä vuodet että hiljattainen raskaus ja äidiksi tulo. Vaikka synnytyksestä on noin vuosi, ei kehoni ole vielä ihan täysin ”normaali”. Eikä se välttämättä koskaan palaudu ihan täysin vanhaan. Olen tämän asian kanssa sinut, toisinaan.

Sen olen huomannut, että omalle keholleni ei riitä vain muutamat jalkapallotreenit silloin tällöin. Minun pitäisi liikkua päivittäin, jotta kehoni pysyisi vetreänä. Jalkapallo toimii täydellisenä mittapuuna esimerkiksi siinä, missä kohtaa oma toipumiseni on. Räjähtävää juoksua minusta ei vieläkään saa pelikentällä irti, mutta hiljalleen tunnen voimani kasvavan.

Niinä treenipäivinä, joina keho tuntuu muutenkin väsyneeltä, voin jo valmiiksi antaa itselleni anteeksi, etten onnistu treeneissä. Se sapettaa, mutta minkäs teet? Mutta vaikka joinain päivinä tuntuu, että nappikset saavat jäädä kaappiin ikuisesti, sieltä ne kaivan joka viikko uudelleen ja uudelleen. Ja kun nappikset saan taas jalkaani, fiilis on kuin lapsella kesän ensimmäinen jäätelötötterö kädessä. Ei ole parempaa.

Hotmama
Kirjoittaja on henkilö, joka tasapainoilee jalkapallon tuottamien hyvien ja huonojen tunteiden välillä. Mutta hyvä voittaa. Aina.