Selfie, arkihaaste ja Andy Warhol

Andy Warhol: Self-Portrait.

Andy Warhol olisi rakastanut selfieitä. Pinnan, poseerauksen ja aitouden tutkija Warhol tuntuu nyt paljon ajankohtaisemmalta kuin joskus 1990-luvun lopulla, jolloin Suomessa viimeksi nähtiin hänen töitään laajasti.

Näyttely herätti minut pohdiskelemaan some-elämää eli selfieitä, samppanjalasikuvia, arkihaastetta, "ankkanaamoja" ja banaaleja elämänviisauspostauksia. Eli olemista ja aikaa, noin napakasti sanottuna.

Luulen sen johtuvan siitä, että meistä jokaisesta on tässä välissä tullut oman elämämme andywarholeita. Siksi kannattaa vierailla Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella asti kokemassa näyttely ANDY WARHOL - An American Story.

Jos maltatte, yritän selittää, että olemme kaikki velkaa Andylle.
...............

Tampereella näkee ne tunnetuimmat warholit eli Marilynit, puhemies Maot ja sähkötuolit (KVG). Näyttelyn kiehtovimpia teoksia ovat kuitenkin työt, jotka tavalla tai toisella pohtivat aidon tunteen ja teeskentelyn eroa.

Kuvat miestään surevasta Jacqueline Kennedystä ovat warholmaisesti yhtä aikaa sekä iholle tulevia että kliinisiä. Niissä "Jackie" on ihmisen ja vaatenuken yhdistelmä, kuin puoliksi elävä, oikea ihminen ja puoliksi aikakauden muovinen mannekiini. Näyttelyssä päähäni pompahti sana "suruporno" – Warhol tuotteistaa kohteensa ajattomaksi ikoniksi. Samalla hän paljastaa "surun poseerauksen", sillä presidentin lesken täytyi tietenkin poseerata julkisuudessa. Jackie poseeraa, mutta myös Warhol kuvaa hänet taideteoksessaan poseeraamassa. Warholin kuvassa emme siis koskaan näe mitään aitoa surevaa Jackieta. Ja sen Warhol haluaa sanoakin. Palaan tähän teemaan vielä aivan lopussa.

Siirryn sujuvasti Warholin omakuviin, Andyn selfieihin tai suomalaisittain meitsieihin, joille Tampereen näyttelyssä on annettu kokonainen huone. Kuvissa Warhol esiintyy "univormussaan" (harmaa peruukki ja miestenpuku), drag queeniksi puettuna ja alastomana esitellen ampumahaavojaan. Warhol teki performanssin (ja rahaa) jopa murhayrityksestään. Kaikki omakuvat ovat tarkoin harkittuja ja asetelmallisia. Silti niissä näkyy yksinäisen ja surullisen oloinen taiteilija. Jäin miettimään, oliko elämä Warholille vain melankolinen vitsi.

Näyttelyn hypnoottisimpia teoksia ovat lyhyet mustavalkofilmit, joita Warhol kuvasi kuuluisalla studiollaan. The Factoryyn tullessaan ihmiset asettautuivat kuvattavaksi pariksi minuutiksi. Warhol antoi filmin pyöriä ja odotti, miten ihmisten suojaukset laskivat. Filmeissä ihmiset tuijottavat linssiin, vetävät henkeä, heidän ajatuksensa tai katseensa alkaa harhailla. Jotakuta naurattaa.
................

Kaikissa edellä kuvatuissa teoksissa Warhol tuntuu tutkivan, milloin olemme aidoimmillamme. Oma tulkintani töistä on, että Warhol piti tällaista eroa teeskentelyn ja aitouden välillä harhana. Warhol halusi ihmisten poseeraavan, jotta nämä paljastaisivat jotain itsestään. Sillä juuri teeskennellessämme olemme aidoimmillamme, sillä silloin haluamme kertoa itsestämme jotakin merkitsevää.

Sanotaan, että Andy Warhol tunsi kaikki, mutta kukaan ei tuntenut Andy Warholia. Ehkä siksi, ettei mitään "oikeaa" Andya koskaan ollutkaan. Voit pukeutua taideteokseen tai olla taideteos, Oscar Wilde veisteli yli sata vuotta sitten. Peruukkiin ja mustien lasien taakse piiloutunut Andy teki molempia. Pop-laulaja David Byrneä siteeraten:"I'm just an advertisement for a version of myself.”

Taitaa olla niin, että me muut olemme vasta saavuttamassa Andya.

Jossain välissä tavalliset ihmiset oppivat poseeraamaan. Facebook, Instagram, Tinder tai [tähän lähes mikä tahansa suosittu sosiaalisen median sovellus] ovat kiehtovia warholiaanisia kojeita, joissa Warholin metodia seuraten toistamme, monistamme ja markkinoimme samaa taideteosta: itseämme.

Haluamme näyttäytyä hiottuina brändeinä eli graafisen tyyliteltyinä. Mutta kuinka monta viestiä onnistuneessa brändissä saakaan olla, jotta sanoma menisi perille? Ei monta. Tässä sielunohennusbisneksessä me kaikki kuitenkin olemme nyt mukana  – eikä se edes tunnu hassummalta.
..............

Saarnan jälkeen vähän Warholia jokaisen arkeen! Suositusta arkihaasteesta ei kannata vetää hernettä nenään, vaan päinvastoin innostua. Se on näet mitä hauskin ja warholmaisin ilmiö! Ihmiset näyttävät sen kautta, että "Tällaista meilläkin hei oikeesti on, että ei se ole pelkkää juhlaa". Arkihaaste yrittää olla jotain aidompaa kuin ne tavanomaiset nokkeluudet, lomarantakuvat, drinkkikuvat, kuntoilukuvat, biletyskuvat ja vauvakuvat.

Mikä kiehtovinta, arkikuvahaasteen tekijä myöntää normaalien päivitystensä olevan vähintään liioittelua tai jopa parodiaa oikeasta elämästä. Arkikuvahaasteessa siis vinkataan silmää, jopa ironisoidaan, omaa poseerausta.

Mutta arkikuvahaasteet eivät tietenkään ole sen "totuudenmukaisempia" tai "rehellisempiä" välähdyksiä elämästämme kuin tavallisetkaan päivityksemme. Emme kerro niissä mitään, mitä emme olisi tarkoin harkinneet kertoa, emme todellisuudessa pudota suojustamme milliäkään. Ne ovat vain toisenlaista poseerausta. Ne ovat (ja viimeistään tässä kohtaa Andy virnistäisi ja taputtaisi käsiään hitaasti!) parodian parodian teeskentelyä. Parodian, jonka ensin itse myönnämme ja sitten olemme parodioivamme tätä parodiaa. Warholiaanisesti aitouden ja epäaitouden välinen ero sumenee, kunnes katoaa kokonaan. Tai toisilla sanoilla: Teeskentelystä on tullut aidompaa kuin yrityksestä olla aito.

Edellisestä voimme kurvata takaisin miestään surevaan Jacqueline Kennedyyn. Olisi vaikea uskoa, että opittu poseeraus rajoittuisi vain uimarantakuviin tai hassunhauskoihin päivityksiin velmun kotikissan pahanteosta. Ihmiset alkavat julkaista kuvia onnettomuuspaikoilta ja hautajaisista. Epäilemättä ensimmäiset kuolomeitsiet on jo postattu, mutta kohta se on arkipäivää. Odottakaa vain, niin näette kuvia ihmisistä huulet törröllään sukulaistensa hautajaisissa. Odottakaa vain, niin minäkin otan tähän surulliseen kuvaani asiallisen ilmeen (kuin cool Jackie konsanaan). Poseeraan tunnetta, sellaisena kuin luulen sen tuntuvan ja näyttävän aidolta.

Kuvittelenko, vai kuulenko jostain Andyn kolkon naurun?


JK. Andy Warhol osallistui arkihaasteeseenkin jo vuosikymmeniä sitten. Tässä lyhytfilmissä Andy syö hampurilaisen. En ehkä koskaan enää pysty käymään yksin hampurilaisella puhkeamatta kyyneliin.