Enon olohuoneesta se alkoi kesällä 1982. Väritelevisiosta tuli ottelu Brasilia-Skotlanti. Viisivuotiaan mielenkiinto jalkapalloon heräsi. Keltapaitojen peli oli sen verran taidokasta, että olisi varmaan herännyt mustavalkoisenakin. Sokrates, Falcao, Eder, Junior ja kaikkein kirkkaimpana numero 10 Zico. Skoteillakaan ei muuten ollut jälkikäteen tarkasteltuna ihan nimetön joukkue (Alan Hansen, Graeme Souness, Gordon Strachan, Alex McLeish, Joe Jordan ja George Burley), mutta jäivät johtomaalista huolimatta Brassien jalkoihin lukemin 4-1. Nähtiin kantapäätä, vippauksia, tykityksiä (Eder!) ja ennenkaikkea maaleja.
Kun alkulohkon muutkin pelit olivat samaa ilotulitusta, niin vaikutti siltä (5-vuotiaan näkövinkkelistä) että tässä pelaa tuleva maailmanmestari. Mutta jatkosarjassa tuli kylmää vettä niskaan. Muuan Paolo Rossi tekaisi kolme maalia ja Brassit sitä myötä ulos välieristä. Pettymys tuntuu edelleen karvaana mielessä. Kaksi kertaa Brassit nousivat tasoihin, mutta eivät enää kolmatta (tasuri olisi ilmeisesti riittänyt). Samainen Rossi teki avausmaalin finaalissakin ja Italiasta leivottiin maailmanmestari.
...............
Kului neljä vuotta, oma jalkapalloharrastus oli alkanut. Muuten jalkapalloa ei juuri tullut seurattua. Englannin liiga ei kiinnostanut ja EM-kisat siinä välissä jäivät vähälle huomiolle (muistan kun eno haki katsomaan Platinita kesken juhannuskokon polton). Kesällä 1986 kerättiin MM-futis purkkakortteja. 60 pennillä sai purkkapaketin (ei xylitol) jossa oli kolme pelikorttia ja kisahuuma nousi. Kisat pelattiin Meksikossa ja nyt olin alusta asti vahvasti Brasilian leirissä. 4 vuoden takainen vääryys tulisi korjattua. Huolimatta alkulohkon kolmesta voitosta Brasilian peli kulki nihkeästi. 1982 loistokkuus näkyi vain välähdyksinä. Tähdet olivat lapsenkin silmiin ehkä hieman ikääntyneet ja mikä olennaisinta, nro 10 Zico oli loukkaantumisen johdosta vaihtopenkillä. Kuitenkin neljännesvälierässä tuli väkevä 4-0 voitto Puolasta, joten luottamus heräili. Varsinkin kun Zico oli jo tullut vaihtomiehenä kentälle.
Huomiota varasti myös toinen Etelä-Amerikan joukkue, Argentiina ja heidän kymppinsä. Patukkamainen Maradona, joka tuntui olevan pitelemättömissä liekeissä.
Nähtiin kaksi legendaarista puolivälierää peräkkäisinä päivinä 21-22. kesäkuuta. Brasilia kohtasi Ranskan, jonka vahvan sikermän johtotähti oli kolmas huippukymppi, Platini. Careca vei Brasilian johtoon, mutta Platini tasoitti. Vihdoin 71 minuutilla Zico otettiin kentälle ja miltei heti hän antoi mestarillisen läpisyötön joka johti rankkariin.
Yhdeksänvuotiaan suureksi harmiksi puolijumalan asemaan noussut haavoittunut sankari kuitenkin epäonnistui täplältä. Näin mentiin jatkoajalle. Sekään ei tuonut ratkaisua joten edessä olivat pilkut. Nyt epäonnistui Sokrates, kuten myös Platini. Kun taas Zico nyt onnistui. Tämä helpotus on pysyvä muistijälki. Mutta Julio Cesarin epäonnistumisen myötä Ranska meni jatkoon. Jälleen tylsän pelin eurooppalaiset pilasivat värikkäiden brassien kisat.
Seuraavana päivänä nähtiin sitten Maradonan kaksi kuuluisaa maalia Englantia vastaan. Huijaamisesta kiinnijäämättömyys, ja se että huijaamista voi hyvittää neroudella, avarsi 9-vuotiaan maailmankuvaa. Ylle jäi leijumaan lievä epävarmuus – onko nyt oikein toivoa Argentiinan menestystä jatkossa? Kuitenkin sitä finaalissa toivoi, koska vastassa oli tylsän Euroopan kestotähti (Länsi-)Saksa. Vähän laimea maku finaalista kuitenkin jäi Argentiinan voitosta huolimatta. Puolivälierien kohokohti ei ollut helppo ylittää. Paha maailma välähti myös futisjoukkueen juopon taustahenkilön (paikallislegenda Uurainen) kirotessa vedonlyönnissä hävittyä 500 markkaa Ukko-puiston kentän pukukopissa.
..................
Taas kului neljä vuotta. Välissä 1988 EM-kisat ja Gullit sekä van Bastenin ihmemaali (tulisiko Euroopastakin jotain kiinnostavaa?). Kisat tällä kertaa Italiassa. Brasilian joukkue edelleen lähtökohtaisesti omana ykkössuosikkina.
Vanha runko oli kuitenkin lopettanut ja uusissa kasvoissa ei Carecan lisäksi tuntunut olevan tuttua hyökkäystehoa. Joten kaavana oli tutusti niukkoja voittoja ja kannattajalla kasvava pelko pudotuspeleistä. Kasvavana oli myös laajempi kiinnostus kisoihin, vaikka oma urheiluinnostus kohdistuikin jalkapalloa voimakkaammin minigolfiiin. Ehkä myös Brasilian nihkeys ja Zicon poistuminen kuvioista oli avannut tilaa uuden henkilökultin hakemiselle.
Isäntämaan otteet herättivät kiinnostusta koska katsomoista aisti kotiyleisön fanaattisuuden. Heilläkin pelit sujuivat nihkeästi, mutta voitokkaasti, vaihtopenkiltä löytyneen yllätysratkaisija ”Toto” Schillaccin maalien myötä. Samoin vaihtopenkillä aloitti lupaavaksi nimetty Roberto Baggio. Alkusarjan viimeisessä pelissä hän oli noussut avaukseen ja sekä charmikas olemus että peliesitys vakuuttivat. Tässä voisi olla uusi suosikkipelaaja.
Brasilia tippui heti neljännesvälierissä Maradonan Argentiinalle. Eletty elämä oli tosin vienyt hänestäkin ehkä parhaan puhdin, mutta tiivis joukkuepuolustus riittää monesti Brasiliaa vastaan. Esitys oli niin eurooppalainen ettei siitäkään ollut suosikiksi, vaikka Maradonan hahmo jossain määrin kiinnostikin.
Ei-eurooppalaisista ehdottomaksi suosikiksi nousi Roger Millan Kamerun. Sen tie katkesi kuitenkin jälleen yhdessä legendaarisessa puolivälierässä Englantia vastaan. Italia sen sijaan meni Schillaccin maaleilla välieriin asti, pudotakseen pilkuilla Argentiinalle. Toisena finaaliin jyräsi vankkumaton Saksa. Tylsän finaalin tylsä ratkaisu nähtiin Brehmen peliajan pilkulta. Joten tuttu kaava toistui – eurooppalaisten tylsä peli on tie menestykseen. Pronssipelissä sen sijaan riitti tapahtumia ja Baggion maalilla Italia voitti Englannin.
...................
Seuraavat 4 vuotta olivat jalkapalloilullisen heräämisen aikaa pelaamismielessä, eli tultaessa 1994 MM-kisoihin USA:ssa oli alkanut oma pyrkimys kohti kovempia kilpakenttiä. Tässä ohessa seurattiin kiihtyvällä mielenkiinnolla etenkin kansainvälistä jalkapalloa. Baggio oli suosikkipelaaja nro 1, varsinkin kun hänen tähtensä oli noussut edellisen kisojen vaihtopelaajasta maailman ykköstähdeksi.
Myös Brasilia kiinnosti edelleen kuitenkin paljon. Olihan heillä uusina hyökkääjätähtinä mm Romario sekä kohuttu nuorukainen Ronaldo. Kisojen seuraamiseen toi uutta näkökulmaa myös pelaaminen paikallisessa äijäjoukkue PePossa 17-vuotiaana. Nelosdivarijyrien kommentit toivat lisämaustetta kisojen puimiseen. Heistä useimmat eivät kuuluneet pilkkakirveiden ”The Gods Ponytail” nimellä leimaaman Baggion ihailijoihin.
Itse olin sitä mieltä että kentällä voi erottua pelitaitojen lisäksi myös hiuslaitteella. Herkästä iästä johtuen nämä ovat monessa mielessä itselleni ”The Kisat”. Ameriikan meininkiä, jenkkitopparin saksipotku alkusarjassa, Hagin leija takayläkulmaan, Kolumbian Escobarin surma kotiinpalaamisen jälkeen (oma maali kisoissa, ei videota kummastakaan). Toisin kuin aiemmin, nyt myös suosikkijoukkueiden taipaleet tuntui sujuvan myötäisissä vireissä. Baggion johtama Italia ja loistoaan Romarion ja Bebeton avulla palauttanut Brasilia etenivätkin vastakkain loppuotteluun.
Tämä johtikin pulmalliseen tilanteeseen. Kumpaa kannattaa? Lapsuuden suosikkia Brasiliaa vai Baggion Italiaa (joka oli vieläpä aiheuttanut lapsuuden ensimmäisen futispettymyksen)? Päädyin ottelun aikana toivomaan joko Baggion ratkaisua Italialle, tai sitten Brasilian voittoa. En nauttinut pelistä (krapulaisena jopa torkahdin jatko-ajalla). Enkä varsinkaan lopputuloksesta, koska juuri Baggio tärväsi pilkkukisassa pallon räikeästi yli. Niinpä jäi näistäkin kisoista pettymyksen maku, vaikkei sen oikeastaan pitänyt olla mahdolllista kun kaksi suosikkia menivät molemmat finaaliin.
Tylsää Eurooppaa ei voinut kuitenkaan syyttää Saksankin joutuessa pirteän Bulgarian Letckovin maalilla kukistamaksi.
Kisojen jälkeen vauhti futiskentällä (tai jalkipallo elikkäste jalmatsu kuten Lappeenrannassa väänneltiin) kasvoi ja hyökkääjänä silloin kirmannut meikäläinen nousi armeijakesänä 1996 jo paikallisen kärkijoukkueen Rakuunoiden riveihin. Kyseisenä kesänä lätkittiin tutun biannuaalisesti myös EM-kisat joissa ensiesiintymisen kansainvälisillä kentillä esitti kirjavapaitainen joukkue Balkanilta, Kroatia.
Heidän pelistään huokui nuoren mutta kovia kokeneen kansakunnan halu a) taistella b)näyttää osaamistaan. Taidolliset aspektit olivat esillä eri tapaan kuin vanhalla mantereella oli tapana. Haluttiin esitellä myös sellaisia juttuja jotka eivät välttämättä suoraan edistäneet peliä. Toisaalta pelissä tuntui ajoittain olevan taannoisen Jugoslavian sodan kaikuja, eikä mitään voittoa edistäviä keinoja kaihdettu.
Ennen kaikkea joukkueessa oli poikkeuksellisia lahjakkuuksia. Jugoslavian paidassa oli totuttu jo näkemään Etelä-Amerikan kymppien kaltaisia ”aivoja” (mm Dragan Stojkovic). Kroatia vyörytti kentälle jo 1990 läpimurron tehneen pellavapään Robert Procineckyn, Zvonimir Bobanin ja Aljosa Asanovicin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin oman pelipaikan ja saman 9-numeron käyttäjä, Davor Suker. Mitä itseluottamusta hän osoittikaan noissa EM-kisoissa. Hieno yritys puolesta kentästä vaikean haltuunoton jälkeen ensin ja lopulta vastahyökkäyksestä onnistunut Schmeichelin lobbaus, Köpken nöyryytys jne. Baggio oli syrjäytetty, tässä oli uusi numero Uno.
Mitä yhteistä näillä suosikkipelaajilla oli? Ainutlaatuiset taidot, mutta hieman epätyypillinen olemus futaajaksi. Zico ei varsinkaan 1986 ollut mikään raketti, vaan persjalkainen, hieman pyylevä ja vammasta johtuen hitaahko. Baggio oli heiveröinen, jossakin määrin nopea. Mutta kuin jostain menneestä maailmasta.
Muistan kun studion asiantuntija 1994 kisoissa ihmetteli kuinka Fifan vuoden pelaaja voi tehdä jonkun noin huonon ratkaisun. Hän oli usein aika lailla pelistä ulkona (piilokärki) ja vaati kannattajalta erityistä uskoa että hän nousee esiin. Monesti näin kuitenkin kävi kun ratkaisijaa kaivattiin. Sukerin kohdalla oli sama homma. Hän ei ollut mikään ”power forward”, eikä myöskään rakettimaisen nopea. Hyvä vasuri, ja käsittämätön slaavilainen maltti maalitilanteissa joita lisäksi haistoi hyvin.
................
Kesään 1998 tultiin paitsi Turussa vietetyn ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen, niin myös selvällä joukkue- ja pelaajasuosikilla. Voisiko piskuisella Kroatialla olla saumaa isoissa kinkereissä? Mikä on Sukermanin vire? Liian toiveikas ei auttanut olla.
Neljissä kisoissa oli saanut eri tavoin pettyä. Helpohkosta alkulohkosta mentiin kuitenkin heittämällä jatkoon ja Sukerkin onnistui kahdesti maalinteossa, vaikka hän ei aivan em-kisojen kaltaisessa lennossa tuntunut olevankaan. Muukin joukkue oli hiukan kuin Brasilian 1986, eli pientä ”over the hill”-ilmiötä oli aistittavissa. Jatkopelin vastustajalla Romanialla alamäki oli pidemmällä joten arpaonni jatkui, samoin taival puolivälieriin lukemin 1-0 (Suker pilkulta, luottamus rankkareihin silti yhä niukka).
Siellä olikin edessä kunnon testi. Saksa. Kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti nähtiin balkanilaisilta todellinen ”talvisodan ihme”. Sakemanneja tauluun 0-3. Sukerille jälleen maali ja mies nousi kohinalla maalipörssissä. Välierissä tuli vastaan toinen 80-luvulta tuttu unelmien murskaaja, Ranska.
Toisen jakson aluksi Suker tinttasi Kroatian johtoon, mutta sitten maailma musteni. Lilian (eikö tämä ole naisen nimi?) Thuram teki maajoukkueuransa ensimmäiset maalit (2 kpl) kiusalliseen paikkaan ja niinpä sitten oli tyydyttävä pronssiotteluun. Siellä asettui vastaan Hollanti, joka jäi finaalista pilkuilla Brasilialle (olisivat saakura hoitaneet ne pilkut silloin 1986). Sanoin en voi kuvailla sitä iloa joka minusta pursusi kun Sukerin ihana ulkosyrjä”littari” painui ohi Edwin van der Saarin takakulmaan varmistaen nuorelle kansakunnalle ikimuistoiset pronssit ja samalla miehelle itselleen mm-kisojen maalikuninkaan ikuisen sädekehän.
Vaikka kyse oli pronssipelistä, niin sen verran minuun oli 21-vuotiaana karttunut realismia, että tunsin vihdoin saavuttaneeni katsojana, kannattajana ja henkilöpalvojana jonkinlaisen täyttymyksen. Aiemmin samana vuonna lätkäpuolen messiaani Jari Kurri oli niinikään Naganon pronssipelissä täräyttänyt 2-1 voittomaalin. Mitä suuremmoista symboliikkaa.
Finaalissa asetuin vanhasta muistista Brasilian kannalle, mutta eihän heistä ollut (läski)-Ronaldon kohtauksen myötä muuta kuin poimimaan palloa verkosta. Gallian kukot saivat Zidanen johdolla kultaa, mutta Petitin poninhäntä ei viehättänyt Emmanuellen saati Baggion lailla. Seuraavissa kisoissa oli sitten taas Brasilian vuoro, ja tokihan niitäkin tuli seurattua.
Mutta ilman aidon elämyksellisiä muistijälkiä tai ilon läikähdyksiä. Suker ja Kroatia olivat kyllä kisoissa, mutta voi voi miten vanhoilla näytöillä koetettiin ratsastaa. Pisteet Kroatian koutsille kyllä elähtäneen Sukerin rahtaamisesta kisoihin mukaan ja vieläpä ensimmäisen pelin avaukseen, mutta hän ei kylläkään osoittautunut miksikään Millaksi vaan huippuvuodet olivat auttamatta ohi. Samoin vuosien 2006-2010 kisat tuntuivat ”välikisoilta”, vaikka 2006 satuttiinkin todistamaan Firenzessä Italian kultahumua.
Brasiliaan ei ole mielestäni vieläkään palannut 1982 vuoden loisto, vaikka Ronaldinho lähellä sitä kävikin. Harmi ettei häntä valittu Zicomaiseksi vaihtojokeriksi kotikisoihin 2014 mukaan. Pettymys on paitsi omani, myös poikani. Jostain syystä esikoiseni Messin ja (girly)-Ronaldon sijaan valitsi ensimmäiseksi pelaajasuosikikseen Ronaldinhon vaikkei hän enää ollutkaan varsinaisesti pop.
...............
Alkavat MM-kisat ovat kahdelle vanhimmalle futaripojalleni ensimmäiset joista heille varmasti jää muistijälkiä. Kokeakseni näitä tunnelmia vierestä en lähtenyt itse Brasiliaan paikan päälle, vaikka olisi ollut hieno matkaseurue tarjolla. Joten näissä kisoissa on siksikin uudenlainen viehätys muutamien välivuosien jälkeen. Jalkapallo on muutenkin elämässä mukana kenties vahvemmin kuin koskaan (ainakin ajallisesti) ekstensiivisen valmentamisharrastuksen myötä. Brasilialaisen filosofian mukaan jalkapalloa kuuluukin pelata ja elää läpi elämän.
Voisiko ”Balkanin Brasilia” Kroatia juonikkaan Luka Modricin johdolla nousta kisojen yllättäjäksi? Tenhoaisiko isäntämaan samba vanhentuvan kannattajan sammuneen liekin roihuun? Toivottavasti eivät sentään kohtaa finaalissa... Toisaalta ympyröiden sulkeutuminen on aina lohduttavaa. Pysyykö Messi keskimmäisen poikani suosikkina, vai löytyykö joku uusi? Johdattaako baggiomaisen lyhyenläntä Philipp Lahm (esikoiseni nykysuosikki) Saksan mestaruuteen? Entä viisivuotias kuopus, herääkö hänessä jotain Zicon tai Sukerin aikaansaamaan verrattavaa? Hienoa jalkapallokesää kaikille jännäreille, niin nuorille kuin vanhemmillekin (ja muistakaa myös paikallisjalkapallo!).
Kimpisen Kameli
Kirjoittaja on Lappeenrannan Rakuunoiden kasvatti joka päätyi opiskelujen myötä Turun seudulle pelaamaan noin 300 Kakkosen ja Kolmosen ottelua (mm VG-62, Pargas IF, Kaarinan Reipas ja Jyrkkälän Tykit) ja sittemmin valmentamaan niin aikuisia kuin lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti