Näin unia joissa tein hienoja maaleja

Rakastan jalkapalloa. Siis rakastan. Mutta jos minulta kysytään esimerkiksi lempijoukkuetta tai -pelaajaa, MM-kisamuistoja, lähes mitä vain tekniikkaan tai sääntöjen tulkintaan liittyvää, tilastotietoa tai tunnettujen pelaajien seuraa, en osaa vastata.

Eivätkä minua tuollaiset asiat juuri kiinnostakaan, en puhu jalkapalloa.

Miksi sitten niin rakastan sitä? No siksi, että siihen liittyy hirmuinen määrä tunnetta, yhteisöllisyyttä, kokonaisvaltaista onnellisuutta ja muistoja omien kokemusteni kautta. Siksi, että pelaaminen on minulle suurin syy rakastaa lajia ja asia, joka tekee elämästäni paremman joka ikinen päivä. Tämä kirjoitus ei siis keskity hienoihin maalailuihin MM-kisojen historiasta, vaan herkän sieluni ja sydämeni syövereistä kaivettuihin tunnepitoisiin mietteisiin jalkapallon merkityksestä minulle, pienelle ihmiselle.

Okei, on minulla yksi selkeä muisto MM-kisoista. Vuosi 1994, isäntämaana Yhdysvallat (googlasin, en muistanut vuotta tai maata), finaalissa Brasilia ja Italia. Italian Roberto ”takatukka” Baggio vetäisi ratkaisevan rankkarin maalin yli varmistaen maailmanmestaruuden Brasilialle. Minua lähinnä harmitti ja säälitti Baggion epäonnistuminen – ollapa se pelaaja, joka tyrii maailmanmestaruuden.

En varsinaisesti ollut kummankaan puolella joten tuloksella ei ollut väliä, mutta epäonnistuminen kosketti minua ja varmasti siksi se onkin jäänyt mieleeni. Jalkapallon seuraaminen tv-ruudun välityksellä tai katsomosta käsin eivät kuitenkaan ole minun suurimpia intohimojani lajiin liittyen. Parhaat hetket liittyvät nimenomaan pelaamisen ja harrastustoiminnan mukanaan tuomiin ihmisiin, muistoihin, tunteisiin ja elämäntapaan.
................

Harrastuksena jalkapallo on ollut minulle henkireikä koko elämäni ajan, vaikka mukaan mahtuu myös 10 vuoden tauko pelaamisesta.

Oma pelihistoriani menee suurin piirtein näin: aloitin noin 8-vuotiaana poikajoukkueessa muutaman muun tytön kanssa, kun meidän pikkukylässämme ei ollut tarpeeksi tyttöjä joukkueeksi asti. Ensimmäiset kehitysaskeleet suoritettiin sujuvasti poikien seassakin, mutta aika pian tyttöjen määrä lisääntyi ja perustimme oman mimmijengin. Sitä iloa kesti melko pitkään ja junnuvuosille liittyykin lukuisia unohtumattomia muistoja, mutta valitettavasti joukkueemme hajosi kun olin 13-vuotias.

Syynä olivat ainakin pelaaja- ja valmentajapula, ehkä motivaatiopulakin. Me innokkaimmat ja ehkä parhaatkin futarit jatkoimme kuitenkin vielä Jyväskylässä hieman isommassa seurassa. Siellä olikin aivan erilainen meininki - harrastus otettiin tosissaan, haluttiin tuloksia ja kehitystä, kuri oli kova. Aiemmasta rennosta harrastuksesta tuli painostavaa, ja sehän ei sopinut seiskaluokkalaiselle, kun muutenkin elämässä alkoi olla kaikenlaista kiinnostavaa pojista ensimmäisiin siiderikokeiluihin. Lopetin jalkapallon kokonaan vuoden Jyväskylässä pelaamisen jälkeen 14-vuotiaana.

Lopettamisesta huolimatta henkisellä tasolla fudis ei kuitenkaan ikinä päästänyt minusta irti, enkä minä siitä. Muistelin ihania kokemuksia, näin unia joissa tein hienoja maaleja, mietin olisiko minusta voinut tulla jotain suurta lajin parissa ja innostuin aina, kun edes näin pallon jossain. Lähes kymmenen vuotta elin ja olin ilman minkäänlaista pelaamista, kuitenkin tietäen, että joku päivä vielä palaan lajin pariin. Paluu tapahtuikin luontevasti, kun uudella työpaikallani oli firman fudisjengi.

Tuntui niin hemmetin hyvältä pelata taas ja olin maailman onnellisin, että minä ja fudis olimme sytyttäneet tukahdetun rakkautemme uudelleen. Vuoden verran pelailin firman miesvaltaisessa jengissä, mutta pian aloin kaivata tyttöseuraa, niin pelillisesti kuin joukkueellisestikin. Löysin nopeasti sattuman kautta joukkueen, jolle menetin sydämeni ensimmäisistä treeneistä lähtien ja sillä tiellä olen edelleen. Täysin harrastuspohjalta, rennosti, nautinnolla, ilman paineita.

Nykyään pelaan siis amatööritasolla, harrastesarjassa. Pidämme hauskaa, näytämme hyvältä, ja haluamme toki myös kehittyä. Itselleni tärkeintä joukkueen toiminnassa on edelleen junnuvuosien tapaan yhteisöllisyys ja joukkuehenki. Se on se voima, joka tekee jalkapallosta minulle merkityksellistä.

Olen saanut aikuisiällä kymmeniä hyviä ystäviä jalkapallon kautta. Pelailen ja höntsäilen monenlaisissa porukoissa, joissa kaikissa yhteinen sitova tekijä on jengi, yhteisö. Olen tavannut jalkapallon pelailun kautta valtavasti erilaisia ihmisiä taustaan, ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen ja taitoihin katsomatta. Olen iloinen, että saan pelata vaikka joka päivä jos haluan, ja valita tason ja yhteisön monen hienon jengin väliltä. Pelkän urheilullisen ulottuvuuden lisäksi harrastamme monen porukan kanssa myös vapaa-ajan rientoja, joten laji sitoo ihmisiä yhteen hyvin kokonaisvaltaisesti. Se jos joku on hienoa.

Ai niin, yhteisöllisyyden lisäksi tärkeintä pelaamisessa minulle on myös maalinteko. Olen sekä junnuna että aikuisena ollut maalintekijä ja äärimmäisen ylpeä siitä roolista. Jumalauta skoraaminen on siistiä!
......................

Vielä yksi huomio tähän loppuun jalkapallontäyteisestä elämästäni. Harrastuksen lisäksi olen myös töissä tv-urheilun parissa ja kommunikoin päivittäin intohimoisten fudisfanien kanssa, lähinnä sosiaalisessa mediassa. Vuosien varrella olen nähnyt aitiopaikalta käytännössä sen, mitä jalkapallo merkitsee ihmisille katsojan ja kannattajan roolissa. Varsinkin kun siitä maksetaan.

Jalkapallofanit ovat niitä kiihkeimpiä kommentoijia ja palautteen antajia, hyvässä ja pahassa. Heillä on mielipiteet jokaiseen asiaan, he ovat hyvin mustasukkaisia rakkaasta lajistaan (varsinkin jos vastassa on jääkiekko, anteeksi kendo), ja sanoisin jopa suvaitsemattomia muiden lajien kannattajia kohtaan, ikään kuin se olisi heiltä pois.

Kärjistettynä voisi sanoa, että harva jääkiekkoihminen kommentoi jalkapalloihmisten mielipiteitä tai lajihehkutusta ivallisesti, kun taas jalkapalloihmiset käyttävät poikkeuksetta tahallisesti termejä ja kommentteja, joilla he haluavat viestittää omaa erinomaisuuttaan ja paremmuuttaan. En kritisoi heitä siitä, sillä samalla heidän käyttäytymisensä viestii intohimoa ja uskollisuutta lajia kohtaan. Ja siitähän jalkapallossa on kysymys: rakkaudesta, intohimosta, omistautumisesta, elämäntavasta. Kunnes kuolema meidät erottaa.

#20
Kirjoittaja on peliuraltaan harrastelija, sydämeltään ammattilainen, kolmekymppinen media-alan tiedottaja