Micael Dahlénin Ihmispedot kertoo sarjamurhaajista, vaikka sen pitäisi kertoa heidän faneistaan.
”Se maistuu hyvälaatuiselle tonnikalalle” Isse Sagawa kuvailee raa’an ihmislihan makua. Vuonna 1981 japanilainen Sagawa murhasi Pariisissa hollantilaisen opiskelijatoverinsa Renee Harteveltin. Sen jälkeen Sagawa paloitteli ja söi osan ruumiista. Mätänevät ruumiin osat hän koitti viimein piilottaa kaupunginpuistoon, mutta jäi kiinni. Lakiteknisistä syistä Sagawa vietti vain hetken suljettuna vankilaan ja mielisairaalaan. Jo 1980-luvun puolivälistä hän on asunut vapaana miehenä kotimaassaan, missä hän myy omia maalauksiaan. Tämän kirjan loppuun luettuani minun ei ole vieläkään tehnyt mieli sushia.
Ihmispedot on tukholmalaisprofessori Micael Dahlénin kirja muutamista kuuluisista murhaajista. Dahlen haluaa selvittää ennen kaikkea itselleen, mikä häntä ja meitä muitakin kiehtoo näissä julmissa ihmisissä.
Dahlen matkustaa ympäri maailmaa haastatellakseen viittä murhaajaa ja joukkoa heistä kiinnostuneita ihmisiä. Murhaajista tunnetuin, Charles Mansonin ”Perhe” eli hänen seuraajansa murhasivat elokuvaohjaaja Roman Polanskin vaimon Sharon Taten sekä Leno ja Rosemary LaBiancan kahdessa joukkomurhassa Los Angelesissa vuonn 1969. Dorothea Puente murhasi vanhuksia ja hautasi heidät hoivakotinsa pihalle "luutarhaan". Issei Sagawa oli ihmissyöjä. Wayne Lo oli ensimmäisiä kouluampujia Yhdysvalloissa. Tanskalainen Peter Lundin katkaisi äitinsä niskan paljain käsin ja tappoi sen jälkeen uuden vaimonsa ja ottolapsensa. Murhaajien teot ovat toinen toistaan kauhistuttavampia, enkä toista niitä tässä. Internet on täynnä asialle omistettuja sivustoja.
Haastattelujen perusteella nämä murhaajat ovat empatiakyvyttömiä narsisteja, jotka halusivat nousta tavallisuuden yläpuolelle. Puente on yli 80-vuotias ”isoäiti”, joka kertoili koko elämänsä toinen toistaan uskomattomampia valheita mm. olemattomasta elokuvaurastaan. Charles Manson on uudesta maailmanjärjestyksestään vaahtoava sekopää. Peter Lundin kehuskelee olevansa alfauros, jolle lukemattomat naiset käyvät antautumassa vankilassa. Vain Lo tuntuu edes jossain määrin katuvaiselta, vaikka on edelleen noin 20 vuotta teon jälkeen vaikuttunut teostaan.
Nämä ihmispedot eivät ole millään lailla kiinnostavia yksilöitä. He ovat tehneet kauheita tekoja, mutta niiden motiivit jäävät epäselviksi jopa tekijöille itselleen. Vain itse teko, akti, on merkityksellinen, sen motiivi lopulta mielenkiinnoton. Kuten he itsekin auliisti myöntävät, ilman raakuuksiaan he olisivat mitättömyyksiä. Tai tarkennan: ainakin eri tavalla mitättömyyksiä. Sagawa sanoo Dahlenille, että tapettuaan ihmisen hän koki, ettei ollut ihminen enää ollenkaan.
Dahlénin Ihmispetojen ongelma on väärä fokus. Kuva on tarkennettu murhaajiin, vaikka paljon kiinnostavampia ovat ihmiset, jotka tavalla tai toisella lumoutuvat heistä ja ihailevat heitä. Miksi oman perheensä tappaneelle Lundille sataa naisten kosintoja ja pyyntöjä harrastaa seksiä hänen kanssaan? Miksi avuttomia potilaita myrkyttänyt Dorothea Puente saa fanikirjeitä, joissa nuoret ihmiset toivovat hänen olevan heidän isoäitinsä? Miksi joku muuttaa nimensä sarjamurjaahan nimeksi? Miksi ihmiset haluavat ostaa ihmissyöjän tekemiä maalauksia? Miksi 40 vuotta vankilassa istunut Manson onnistuu edelleen houkuttelemaan nuoria asumaan vankilansa lähistölle ja pyhittämään elämänsä miehen hölynpölylle? Miksi näillä ihmispedoilla on faneja?
Näihin kysymyksiin Dahlén keskittyy vasta aivan kirjan loppupuolella, eikä tulos ole kovin kaksinen. Muutaman kiinnostavan kokeen hän silti tekee yliopisto-opiskelijoillaan. Verrokkiryhmät saavat vertailtavakseen lähes samanlaiset kuvaukset kuvitteellisista ”Johnista” ja ”Janesta”. Osaan teksteistä on lisätty lause, jossa kerrotaan kuvaillun henkilön tappaneen ihmisen. Sitten opiskelijoita pyydettiin arvioimaan näitä henkilöitä. Tieto henkilön tekemästä veriteosta lisäsi aavistuksen verran ihmisten häntä kohtaan tuntemaa arvostusta. Toisessa kokeessa sadoille ihmisille näytettiin näiden tekstien lisäksi vaihtelevia kasvokuvia ”Johnista” ja ”Janesta”. Koehenkilöt pitivät murhaajaksi tietämiään kasvoja jonkin verran viehättävämpinä kuin niitä kasvoja, jotka eivät kuuluneet murhaajalle.
Dahlén päättelee, että jokin murhaajissa ja heidän tekemässään äärimmäisessä teossa kiehtoo meitä muita. Hän pohtii, johtuisiko se siitä, että suurin osa ellei peräti kaikki ihmiset jossain sielunsa perimmäisessä nurkassa haluaisi surmata toisen ihmisen. Dahlén esittelee erään psykologisen tutkimuksen, jonka mukaan miehistä 91 prosentilla ja naisista 84 on joskus elämässään ollut tappohaluja.
Ihmispedot jää irtonaiseksi haastattelujen, yksittäisten tutkimusten ja Dahlénin omien pintapuolisten pohdintojen koosteeksi. Kovin syvälle siinä ei päästä, suurin osa ajatuksista jää puolitiehen tai ne vain heitetään ilmaan. Suosittelenkin ihmismielen pimeästä puolesta kiinnostuneille suomalaisen vankilapsykiatrin Hannu Lauerman huomattavasti tätä laadukkaampaa kirjaa Pahuuden anatomia. Siinä väkivaltarikoksen tekijöitä ei pidetä friikkeinä tai yli-ihmisinä, vaan tuodaan tilastojen ja haastattelujen kautta jopa surumielinen kuva näihin tekoihin ryhtyvistä ihmisistä. Lauerma ei kummastele eikä osoittele tukka pystyssä, vaan selittää ja ymmärtää. Sellaista otetta Ihmispedot olisi tarvinnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti