Sattuman saarnamies uskovien seuroissa

”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään”, Kari Enqvist lataa.



Kari Enqvist: Uskomaton matka
uskovien maailmaan.

Suomessa on kaksi julkkisluonnontieteilijää. Yhdellä on risuparta, toisella ei. Risupartainen on tietenkin avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, ja parraton Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist. Molemmat ovat kirjoituksissaan puolustaneet luonnontieteellistä maailmankuvaa ja tieteen tekemisen lähtökohtia. Samalla he ovat tölväisseet kahta kuohuvatunteista ihmisryhmää, uskovia ja humanisteja. 

Aiemmissa tietokirjoissaan Enqvist on avannut tavan ihmisille modernin fysiikan käsitystä todellisuudesta, jossa elämme. Olemisen porteilla (WSOY 1998), Kosmoksen hahmo (WSOY 2003), Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (WSOY 2005) ja Monimutkaisuus (WSOY 2007) käsittelevät yhtä aikaa todella suuria ja todella pieniä asioita. Ne kertovat maailmankaikkeuden syntymästä, tähdistä, galakseista ja mahdollisista muista ulottuvuuksista. Samaan aikaan ne kertovat fotoneista, kvarkeista ja neutriinoista, kaikista noista maailmamme pikkuriikkisistä hiekanjyvistä.

Enqvistin kirja kirjalta toistuva teesi on, että tieteen vahvuus on selittää mahdollisimman pieniä asioita, katsoa elävää todellisuuttamme yhä lähempää ja yhä tarkemmin. Vain tällä keinolla saadaan tolkkua myös kokonaiskuvasta. Enqvistin oma tutkimusala kvanttifysiikka on havainnoiltaan ja mittaustuloksiltaan tarkin olemassa oleva tieteenala, ja sen teorioista sovelluksia hyödynnämme vaikkapa kun räpläämme älypuhelimiamme tai matkustamme lentokoneella. Kvanttifysiikka on totta, sillä se toimii.

Hämmästelen aina, miten elegantisti ja ymmärrettävästi Enqvist kirjoittaa kaltaisilleni täydellisille maallikoille kosmologian tieteenalasta, ajasta ja avaruudesta, elämästä ja kuolemasta. Ei taida olla kovin montaa arkielämästä vieraampaa tai maallikolle vaikeammin aukeavaa tutkimusalaa kuin kvanttifysiikka. Enqvist on tietokirjallisuuden Paul Auster – molempien kirjailijoiden toistuvana teemana on sattuma, sattuman mahdollisuus. Enqvistille sattuma ja todennäköisyydet kuvaavat maailmankaikkeuden luonnetta paljon paremmin kuin suunnitelmallisuus tai jokin korkeampi "voima" tai ”järki”. Maailmaa selittämään ei tarvita sen enempää lempeää kuin kostonhimoistakaan Jumalaa. Sen sijaan kvanttifysiikan selittämä todellisuuden rakenne on paljastunut paljon oudommaksi kuin kukaan pystyi aiemmin edes kuvittelemaan.

....

Uudessa kirjassaan Uskomaton matka uskovaisten maailmaan (WSOY) Enqvist lähtee samoilemaan kristillisiin yhteisöihin ympäri Suomea. Hän vierailee seurakunnissa, seuroissa, saarnailloissa ja herätysliikkeiden tapahtumissa. Kirja on tyylillisesti jatkoa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoille (WSOY 2009), jossa Enqvist siirtyi jo tiedemiehen roolista enemmän vapaan ajattelijan rooliin. Kirja ei siis ole mikään tutkimus tai raportti suomalaisesta uskonnosta, vaan kirjoitettu uteliaan ulkopuolisen havainnoijan näkökulmasta.

Enqvist pitää itseään uskonnottomana, ei ateistina. Hänelle uskonnollisuus ja usko näyttäytyvät etäisinä, melkein kokonaan vieraina elämänalueina. Matkallaan suomalaiseen uskonelämään Enqvist yllättyy, kuinka ahdasmieliseen todellisuuteen hän törmää. Aktiivisten uskovaisten elämän täyttää jatkuva ahdistus ja syyllisyys – uskonto on kovin ilotonta. Seurakuntien ja lahkojen tapaamisissa käyvät uskovaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta tai vapautuneilta. Ei mikään ihme, jos elämän kantavana ideana on lopunaikojen odotus ja jatkuva huoli oikein elämisestä.

Uskomaton matka uskovien maailmaan sisältää uskontokritiikkiä, mutta Enqvist ei ole mikään kuvainraastaja tai yhden miehen Pussy Riot. Yhdysvalloissa paljon terävämmin sanakääntein tieteellistä maailmankuvaa ovat puolustaneet vaikkapa evoluutiobiologi Richard Dawkings tai jo edesmennyt toimittaja-kirjailija Christopher Hitchens, jonka kirja Jumala ei ole suuri on säälimätöntä uskontojen ruoskimista. Toki Enqvist puhuu aivan eri yleisölle Dawkings ja Hitchens. Täytyy muistaa, että Yhdysvaltojen osavaltioissa käydään jatkuvaa kamppailua siitä, pitäisikö kreationismia opettaa evoluutioteorian rinnalla kouluissa.

Enqvist ei ole käännyttämässä ketään eikä halveksimassa kenenkään henkilökohtaista uskoa. Hän näkee, että uskonnollisuus vetoaa ihmisten tunteisiin ja tuottaa elämyksiä. Sen sijaan uskontojen ihmisille myymiä maailmanselityksiä hän pitää koko lailla absurdeina. Saan vaikutelman, että Enqvist tuntee tiedemiehen surumielisyyttä siitä, että ihmiset nielevät mieluummin reikäisemmän maailmanselityksen kuin tieteen tarjoaman mallin. Kirjan kiinnostavimmat luvut käsittelevätkin uskonnollisen tiedon ja tieteellisen tiedon eroja. ”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään”, laukoo Enqvist. Enqvist määrittelee tieteellisen maailmankuvan olevan ”käsitys maailmasta, joka pohjaa tieteelliseen tietoon mutta ikään kuin ylittää sen. Tieteellinen maailmankuva rakentaa mahdollisen maailman, jonka kaikki elementit ovat enemmän tai vähemmän rationaalisia”. Hän kirjoittaa, kuinka tieteellinen maailmankuva perustuu kriittisyyteen, jatkuvaan epäilyyn.

Uskonnollisesta tiedosta puuttuu tämä epäilys, ja sen myötä uskonnollinen ”tieto” on vääjäämättä aivan toisenlaista kuin tieteellinen tieto. Tieteen historia on kiehtova tarina uteliaisuudesta ja toisinajattelusta. Tieteen maailmassa suurimpienkin nerojen patsaat kaadetaan. Isaac Newton ja jopa Albert Einstein olivat väärässä. Einstein ei suostunut hyväksymään kvanttifysiikan malleja ja ajautui elämänsä ehtoopuolella vuosikymmeniksi sivuraiteille tieteen kehityksestä. Elävässä tieteessä vain parhaimmat ideat ja tarkimmat havainnot ovat voimassa. Mikään ei voi olla tieteelle pyhää eikä vierasta, kuten Enqvist on toisaalla kirjoittanut. Tieteessä vanhoilla opeilla pyyhitään pöytää, vanhentuneet tiedot muuttuvat kuriositeeteiksi tieteen historiaan. Uskonnossa ei ole samanlaista itseään korjaavaa mekanismia. Päinvastoin, valtava joukko maailman uskonnollisia johtajia yrittää jatkuvasti säilyttää vallitsevan tilan ja tiedon. Raamattua tai Koraania on paha mennä korjailemaan. Sen sijaan tiedemaailmassa vanhentuneet tiedonlähteet joutavat armotta paperinkeräykseen. Kun jokin tutkimustulos tai tieto osoitetaan vääräksi, sillä on enää historiallista arvoa.

Enqvistin näkemys on, että tiede ja uskonto sopivat lopulta kovin huonosti samaan savupirttiin, sillä ne käyvät kilpailua oikeasta maailmanselityksestä. Niin uskonnossa kuin tieteellisessä tutkimuksessaon kyse totuudesta. Kuten Enqvist on muualla kirjoittanut, uskovalle hänen uskomuksensa ovat merkityksellisiä nimenomaan siksi, että hän uskoo niiden olevan tosia: että Jumala ja tuonpuoleinen elämä ovat oikeasti olemassa. Alun perin kirkon mielestä ei ollut mitään vertauskuvallista siinä, että aurinko kiertää maata, Jerusalem on maailman keskipiste ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Kirkon tiedon mukaan maailma oli luotu rapiat 6 000 vuotta sitten, nainen tehty miehen kylkiluusta ja Maa litteä kuin pannukakku. Helvetti oli todellinen paikka, jossa oli kidutusvälineitä ja laavavirtoja. Uskontunnustuksen ”ruumiin ylösnousemisella” todella tarkoitettiin mitä sanottiin. Siksi satojen vuosien ajan pahantekijöitä silvottiin ja hakattiin kappaleiksi – että he taivaaseen päästessään olisivat kirjaimellisesti ihan hajalla. Tuo on jo vähän ilkeää.

Tieteellisen maailmankuvan ja uskonnollisen maailmankuvan kamppailussa on aina ollut kyse yhteiskunnallisesta vallasta. Ikävä historiallinen tosiasia on, että niin kauan kuin se onnistui, kirkko poltti, vangitsi ja karkotti kirkonoppeja epäilleitä. Lukemattomia ajatuksia, väitteitä ja ideoita poljettiin maahan. Vielä 1800-luvulla paavi saattoi kuvata demokratiaa ja Darwinin evoluutio-oppia ”loisiksi”, jotka horjuttivat yhteiskunnan rakenteita. Mikään puolustus ei ole se, että monet historian uteliaista tutkijamielistä ovat saaneet koulutuksensa kirkon helmoissa.

Kun moderni tieteellinen tieto on länsimaissa sekä laajentunut että syventynyt, kristinusko on joutunut vastahakoisesti vetäytymään yhteiskunnallisista valta-asemista. Valtaoja ja piispa Juha Pihkala kirjoittivat muutama vuosi sitten erinomaisesti nimetyn kirjan Nurkkaan ajettu Jumala. Aina kun tiede on selvittänyt jonkun mysteerin, kirkon tarjoamalle selitykselle on jäänyt yhä vähemmän tilaa tai siitä on tullut kokonaan epäuskottava. Koska tieteellisen maailmankuva on läntisessä maailmassa syrjäyttänyt uskonnollisen maailmankuvan, kristinuskon on ollut pakko muuttaa strategiaansa. Jo vuosikymmeniä kristinuskon piiristä on toistettu, että tiede vastaa kysymykseen ”mitä” ja uskonto kysymykseen ”miksi”. Tämä on eräänlainen kristinuskon opillinen viivelähtö. Se on yritys ottaa haltuun peliä, jossa vastustaja on äärettömästi nopeampi ja taitavampi kuin oma joukkue. Kirkko turvautuu opilliseen viivelähtöön, koska kukaan täysipäinen ihminen ei enää väitä, että Raamattu olisi kirjaimellisesti totta.

Eniten Enqvistiä ärsyttää uskovaisten ja uskonnollisten organisaatioiden sekaantuminen muiden ihmisten elämään. Enqvist muistuttaa, ettei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa piti henkilökohtaisesti käydä papille perustelemassa, jos halusi erota kirkosta. Uskovilla on jatkuva huoli siitä, miten muut ihmiset elävät. Jokaisella lienee kokemuksia tästä Jehovan todistavat soittelevat ovikelloja, mormonipojat pysäyttelevät kadulla ja kesäisin helluntailaiset tulevat höpisemään pelastuksesta kesken piknikin. Ainakin minulla päällimmäinen tunne on vaivaantuneisuus. En halua loukata seuraani tuppautuneita maallikkosaarnaajia, mutta toisaalta mikä oikeus heillä on tulla viltilleni utelemaan pelastuksestani? Turhautuneen raivon tunteita herättävät sitten nämä toistuvat uutiset maailmalta kuoliaaksi kivitetyistä nuorista, hapon heittämisestä afgaaninaisten kasvoille, jumalanpilkasta syytetyistä kehitysvammaisista tai lasten sukupuolielinten silpomisesta jonkun paimentolaiskansan perimätarinan perusteella. Tuntuu, että uskonnollisten yhteisöjen uhreina ovat aina ne kaikkein heikoimmat.

Niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto ja uskonnolliset johtavat ovat voimansa tunnossa, ei muille näkemyksille ole edelleenkään sijaa. Eikä tieteellisen maailmankuvan hyväksyminen tarkoita vaipumista nihilismiin tai moraalin hylkäämistä, kuten jotkut uskonnolliset intoilijat haluavat pelotella. Eivät nuo julkiateistiystäväni sen moraalittomimmilta vaikuta kuin muutkaan ystäväni.  

....

Uskomaton matka uskovaisten maailmaan tarkastelee kotimaastamme löytyviä kristillisiä suuntauksia, mutta siinä piipahdetaan lyhyesti myös kristinuskon serkkupojan islamin mailla. Mikä poru olisikaan syntynyt jos Enqvist olisi kirjoittanut kirjan pelkästään islamista, ja sen suhtautumisesta tieteelliseen ajatteluun, kriittiseen epäilyyn tai epäilijöiden kurissapitämiseen. Surullista kyllä, islamilaisissa maissa ei ole sijaa modernille tieteelle, sillä islamilaisissa maissa ei ole sijaa niille arvoille, joihin moderni tiede perustuu: keskustelun vapautta, kriittistä epäilyä. Tieteen olisi saatava toimia irrallaan uskonnosta, mutta Enqvist lataa pöytään ankaria lukuja. Islamilaisista maista ei ole tullut kuin kaksi nobelistia. Viimeisen tuhannen vuoden aikana arabimaailmassa on käännetty yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa. 50 vuotta sitten johtavassa kairolaisessa yliopistossa opetettiin, että maailma on litteä. Liki tuhanteen vuoteen islamilainen maailma ei ole tuottanut mitään tieteellistä läpimurtoa.

Alun perin ajattelin sivuuttaa islam-aiheen tässä tekstissä, mutta muutaman viikon takainen pilkkavideoselkkaus sai minut hypistelemään Enqvistin kirjaa uudestaan. En ole onneksi nähnyt internetissä levitettyä, ilmeisen matalamielistä pilkkavideoa islamista ja profeetta Muhammedista, mutta olen nähnyt uutiskuvat mellakoista, palaneista lähetystöistä, savuavista autonrotiskoista, Hollantiin ja Tanskaan levinneistä mielenosoituksista ja väkivaltaisuuksista. Yhdysvaltain hallitus pyysi YouTubea sensuroimaan pilkkavideota. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC katsoi, että uskontojen loukkaaminen pitäisi määritellä rikokseksi kansainvälisessä oikeudessa. Myös loukkaavan materiaalin levittäminen pitäisi järjestön mukaan tehdä rangaistavaksi. OIC:n Pääsihteeri Ekmeddin Ihsanoglu mukaan ”kansainvälinen yhteisö ei saa enää piiloutua ilmaisunvapauden tekosyyn taakse”. Pakistanin rautateistä vastaava ministeri Ghulam Ahmad Bilour ilmoitti maksavansa 100 000 Yhdysvaltain dollarin palkkion videon tekijän tappamisesta – joskin maan hallitus irtisanoutui heti näkemyksestä. Syntynyttä mediailmatilaa yrittää käyttää mahdollisimman moni. Iranilainen Khrodad-säätiö korotti kirjailija Salman Rushdiesta luvattua tapporahaa 380 000 eurolla. Iranin edesmennyt ajatollah Khomeini langetti Rushdielle alkuvuonna 1989 fatwan eli kehotti islaminuskoisia tappamaan hänet hänen Saatanalliset säkeet -romaaninsa vuoksi. Palkkioksi luvattiin tuolloin reippaat 2,5 miljoonaa euroa. Fatwaa ei voi perua kuin sen langettaja.

Keskustelun laineet ylsivät Suomeen asti. Kirjailija Jari Tervo kehotti nuoria muslimimiehiä jättämään bensakanisterit kotiin ja sen sijaan lataamaan YouTubeen ”typerä ja naurettava pätkä Jeesus Nasaretilaisesta”. Vuoroin vieraissa. Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti ilahduttavan suorasanaisesti, että hän olisi ”kal­lis­tu­nut tu­ke­maan nä­ke­mys­tä, jon­ka mu­kaan Goog­len oli­si pi­tä­nyt pois­taa ko­hu­vi­deo You­tu­bes­ta”. Pentikäisen mukaan ”You­tu­be on me­dia, jon­ka si­säl­lös­tä sen omis­ta­jan pi­tää kan­taa jo­tain vas­tuu­ta. Ky­se ei ole sen­suu­ris­ta vaan sa­nan­va­pau­teen kuu­lu­van vas­tuun kan­ta­mi­ses­ta.” Maallistuneen liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana ja uskonnonvapauden lämpimänä tukija ihmetytti kuitenkin Pentikäisen näkemys, että ”pro­ses­si on opet­ta­nut, mi­ten tär­keää on poh­tia toi­sen py­hää ja sen ko­ke­mis­ta, us­kon­nol­li­sia tun­tei­ta ja vält­tää nii­den tar­koi­tuk­sel­lis­ta louk­kaa­mis­ta.” Olen miettinyt, miksi uskonnollinen loukkaantuminen olisi jotenkin ylevämpää loukkaantumista kuin muunlainen loukkaantuminen? Esko Valtaoja kirjoitti osuvasti Turun Sanomien kolumnissaan, että ”yksi uskonto ei voi vaatia itselleen yleismaailmallista ehdotonta koskemattomuutta, kun sitä ei muillekaan enää sivistysvaltioissa taata.”

Koska kaikenlainen ääriajattelu inhottaa minua, laitan kulttuurien välisen liennytyksen hengessä laitan mukaan tämän Newsweek-lehden poleemisesta kannesta alkunsa saaneen satiirisen kuvasarjan "raivoavista muslimeista".

....

T.S. Eliotin runon mukaan maailma ei pääty räjähdykseen vaan pihahdukseen. Sellaisena Enqvist näkee Suomen evankelilais-luterilaisen kirkon tulevaisuuden. Kirkon asema yhteiskunnassa heikkenee, sillä yhä pienempi osa suomalaisista on kirkon piirissä. Vanhat sukupolvet painuvat unholaan, jäsenpako jatkuu ja entistä harvempi lapsi kastetaan ja liitetään kirkon jäseneksi. Kirkon tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan 15-24-vuotiaista suomalaisista vain 15 prosenttia sanoo uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Joka viides suomalainen ei usko lainkaan Jumalan olevan olemassa. Jopa kirkon hitit, joulunajan jumalanpalvelukset ja häät ovat kärsivät osallistujakadosta. Joulunajan jumalanpalveluksien, kävijämäärä on laskenut koko 2000-luvun aikana 28 prosenttia. Enää runsas 60 prosenttia kirkkoon kuuluvista pareista valitsi kirkkovihkimisen, kun vielä vuosituhannen vaihteessa luku oli 80 prosenttia. Muutokset ovat dramaattisia.

Enqvistin näkemystä uskonnosta sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä on pilkattu ohueksi ja paikkaansa pitämättömäksi. Lukemani perusteella kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa. Enqvistin teksteissä ei ole tarkoituskaan purkaa uskontoja sosiaalisina ilmiöinä osiin. Siinä hommassa uskontotieteilijät tai kansatieteilijät ovat eittämättä osaavampia kuin kosmologit. Enqvist puhuu ennen kaikkea luonnontieteilijöiden nurkkauksesta, siitä mitä moderni fysiikka on maailmasta ja meistä ihmisistäkin paljastanut. Kyse on fysiikan peruuttamattomalla tavalla paljastamista ilmiöistä, siitä kankaasta, josta todellisuus on kudottu. Kenenkään ei ainakaan pitäisi leuhkia itseään yleissivistyneeksi, jos ei tiedä edes auttavasti modernin fysiikan maailmankuvaa. Viimeisten sadan vuoden aikana fysiikan saralla on tehty uskomattomia läpimurtoja, mutta Enqvistin mukaan tämä ei millään tahdo näkyä vaikkapa filosofien tutkimuksessa.

Parhaiten tätä hurjaa tiedon lisääntymistä (ja tiedon tarkkuuden lisääntymistä) Enqvist on kuvannut Olemisen porteilla, Kosmoksen hahmo ja Monimutkaisuus -kirjoissaan, ja siksi ne ovat hänen tuotannostaan ehdottomia suosikkejani.

Lopullinen arvio: kolme öylättiä.