Nälkä on aina vieraanamme

Suomen historian pahin katastrofi ajoi ihmiset kerjuulle, syömään sammalta ja varastamaan hengenpitimikseen öylättiä. Jopa kolmannes väestöstä menehtyi nälkään ja tauteihin parissa vuodessa.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska.

Historioitsija Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska (Siltala) kertoo Suomen historian pahimmasta koettelemuksesta, vuosien 1695–1697 nälänhädästä. Suurina kuolonvuosina "talvista ei tullut loppua, kesäisin sade ei tuntunut taukoavan", ja arviolta kolmannes maan väestöstä menehtyi nälkään tai nälän aiheuttamiin tauteihin kuten lavantautiin tai pilkkukuumeeseen. Suhteellinen väestökato oli niin valtava, että sille kalpenee Irlannin suuri nälänhätä 1800-luvulla ja niin Maon ja kuin Stalinin kansoilleen aiheuttamat nälänhädät 1900-luvulla. 

Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on vetävästi kirjoitettua historiantutkimusta, jossa yli kolmensadan vuoden takaiset maisemat ja tavallisten ihmisten kohtalot heräävät eloon. Suomenkin historia voi olla kiinnostavaa, kun se kerrotaan hyvin. Jumalan vihan ruoskasta puuttuu kaikki jähmeä kansallisromattisuus tai se ummehtuneen puiseva tunnelma, mitä esimerkiksi Kansallismuseo vaalii. Ehdotan, että nämä uuden sukupolven tarinavetoiset historioitsijat uudistaisivat koko pytinkin.

Luulen, että nykysuomalainen tietää kohtuullisen vähän suurista kuolonvuosista, vaikka se taitaa olla suurin yksittäinen Suomea kohdannut katastrofi. Tarkkoja lukuja kuolleiden määrästä ei ole, sillä väestötilastot Ruotsin kuningaskunnassa alkavat vasta vuodesta 1749. Arviolta surmansa sai noin 25-30 prosenttia väestöstä. Nälänhädän jälkeen vuonna 1700 Suomen asukasluvuksi arvioitiin noin 350 000. Ihmisiä kuoli teiden varsille ja nääntyi tupiinsa niin että aiemmin asutetut alueet tyhjenivät. Ihmisiä kuoli niin nopeasti ja paljon, ettei ruumiita ehditty hautaamaan, vaan ne lojuivat koirien syötävinä. Vaikka kuolema vei eniten kaikkein köyhimpiä ihmisiä syrjäseuduilta, se oli koko väestön tragedia. Armeijan rykmenttejä nääntyi nälkään ja ruoka loppui Suomessa lopulta myös papistolta, kauppiailta ja aatelisilta. Tilanne Ruotsin kuningaskunnassa äityi 1697 keväällä lopulta niin pahaksi, että jopa pääkaupungissa Tukholmassa oli jauhoja varastossa vain kahdeksaksi päiväksi. Hovissa vieraillut diplomaatti Bolle Luxdorph kirjoitti, etteivät hänen palvelijansa olleet onnistuneet ostamaan ruokaa vaikka olivat etsineet sitä päiväkausia kaupungista.

Suureen nälänhätään johti monta peräkkäistä onnetonta tapahtumaa. Tuon ajan suomalaiset sinnittelivät jo tavallisina vuosina aivan elonjäämisen partaalla, joten huonoihin aikoihin oli varauduttu huonosti. "Alavilla mailla hallanvaara" on taidettu äänestää suomen kielen kauneimmaksi lauseeksi, mutta 1600-luvun ihmisille halla oli esivaltaa tai vieraita sotajoukkoja pelottavampi vihollinen. Hallaa vastaan saattoi taistella vain rukouksin, se ei ollut luonnonilmiö vaan jumalan rangaistus ihmiselle. Suurina kuolonvuosina halla oli vain yksi onnettomuuden aiheuttajista. Ensin halla vei syksyllä sadon, sitten epäonnistuivat kylvöt, ja kostea kesä vei loputkin jo alun pitäen kehnosta sadosta. Ihmisten ravinto koostui 1600-luvulla pääosin ohrsta tai rukiista tehdystä leivästä tai vellistä, joten korvaavaa ravintoa ei ollut. Vähäisten kotieläinten teurastaminen ruoaksi vain siirsi vääjäämätöntä, sillä niiden lantaa olisi tarvittu keväällä viljelysmaan rikastamiseksi ja maidosta olisi tehty arvokasta voita. Valtakunnan koko elintarvikehuolto lepäsi talonpoikien harteilla, ja kun heiltä ei irronnut viljaa, nälkä levisi muihinkin yhteiskuntaluokkiin.

Ankarimmin kuolema iski Pohjois- ja Itä-Suomeen. Tämä tuntuu erikoiselta, sillä eikö metsästämisellä ja kalastuksella olisi voitu hankkia apetta pöytään? Lappalainen kirjoittaa, että todellisuudessa maanviljelystä harjoittavien oli varsin hankala siirtyä täysin toiseen elinkeinoon henkensä pitimiksi. Kylien lähellä olevat metsät ja joet tyhjenivät nopeasti riistasta ja kalasta, ja kauemmas ihmisten oli vaikea lähteä. Lisäksi talvella pyynti oli erityisen vaikeaa. 1600-luvun ihmisestä ei noin vain enää ollut metsästäjä-keräilijäksi. Lihaa ja kalaa oli myös vaikea säilöä, ja suola oli kallista. Sieniä Suomessa ei tuohon aikaan syöty, marjoista vain tuoretta puolukkaa. Kun tavallinen ruoka loppui, ihmisten oli turvauduttava toinen toistaan kehnompiin korvikkeisiin. Huono ravinto johti muun muassa turpoamiseen, vastustuskyvyn heikkenemiseen ja myrkytyksiinkin. Kun ruisjauhot loppuivat, pettujauhoja sekoitettiin maitoon. Nälissään ihmiset söivät suovehkaa, olkia, hevosten ja koirien raatoja ja jopa sammalta ja jäkälää. Epätoivoisimmat ryöstivät kirkoista öylättiä.

Kruunun mahdollisuudet lievittää ruokakriisiä olivat 1600-luvun lopulla varsin vaatimattomat, valtio osasi lähinnä verottaa ja sotia. Lappalaisen näkemys on, että kruunu teki suurin piirtein sen mitä se osasi ja pystyi. Valtionjohdon ensisijainen tehtävä oli säilyttää verotulot ja armeijan toimintakyky. Kruunun yksiselitteinen etu oli siis pitää alamaisensa elossa. Vaikka elämä tuohon aikaan oli lyhyttä, köyhää ja raakaa, ihmiset osoittivat toisilleen hyväntahtoisuutta ja laupeutta. Kuninkaalla oli kaikkivaltiaalta annettu vastuu kaitsea laumaansa ja huolehtia alamaistensa hyvinvoinnista. Samoin parempiosaisten kristillinen velvollisuus oli auttaa heikompiosaisia. Kerjäläisistä, orvoista ja muista kaikkein kurjimmassa asemassa olevista ihmisistä yritettiin pitää huolta, mutta kruunun tai yhteisön voimavarat eivät siihen yksinkertaisesti riittäneet. 

Nälänhädissä ei ole kyse vain ruoan loppumisesta vaan siitä, että ihmisillä ei ole varaa ostaa ruokaa. Kautta historian hätä on synnyttänyt häikäilemätöntä keinottelua, mutta suuria kuolonvuosia ei voi sälyttää ilkeiden kauppiaiden kontolle. Merkantilistinen, erittäin säädelty talouspolitiikka pahensi tilannetta, sillä viljaa ei voinut noin vain tuoda valtakunnan ulkopuolelta myyntiin. Merkantilistiseen ideologiaan perustuva järjestelmä oli täynnä byrokraattisia purjehdus-, tulli- ja kauppasäädöksiä, jotka aiheuttivat sen, että viljan hinta moninkertaistui. Jos tuonti ja kauppa olisivat toimineet, ruokaa olisi saatu perille enemmän ja edullisemmalla hinnalla. Kuten esimerkiksi intialainen nobelisti Amartya Sen on esittänyt, toimivat markkinat ja toimiva demokratia ovat paras tae kansalaisille siitä, ettei maa ajaudu nälänhätään.

Lähetettyä ruoka- tai siemenvilja-apua oli myös vaikea saada perille avuntarvitsijoille. Suomi oli pitkien etäisyyksien maa, ja talvikuukaudet maa oli jäiden eristämä takapajula, jossa ihmiset olivat oman onnensa nojassa. Tilannetta pahensi, että kuningas Kaarle XI teki kuukausia kuolemaa, ja valtakunnan päätöksenteko halvaantui kriittisillä hetkillä. Päättäjät toimivat parhaan mahdollisen tiedon pohjalta, mutta usein tieto oli vajavaista ja auttamattomasti myöhässä. Kirjeet matkasivat Tukholman kuninkaanlinnaan viikkoja. Toisaalta apua ei yksinkertaisesti saatu perille. Viljakuljetuksia haaksirikkoutui tai kuljetettu vilja ehti pilaantumaan matkalla. Maalla ainoa mahdollisuus kuljettaa kuormia olivat reet ja vankkurit. Niillä ei laajalle sijoittunutta väestöä autettu ripeästi.

Vaikka Ruotsin valtakuntaa kohtasi maailmanhistoriallisestikin erikoisen ankara kriisi, yhteiskuntarauha ei rikkoontunut ja esivalta säilytti toimintakykynsä. Suomalaiset kärsivät ja kuolivat hiljaa tiettömien taipaleiden takana. Ihmiset olivat haluttomia tai liian heikkoja rähinöimään, ja kapinointia tai laajamittaista ryöstelyä esiintyi vain muutamissa paikoissa. Esivalta piti mustimpanakin hetkenä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta yllä. Jopa kaikkein köyhimpien ihmisten heitteille jättämisestä tuomittiin oikeudessa pahimman nälänhädän aikaan. Toisaalta oikeus kohteli suhteellisen armeliaasti niitä, jotka olivat varastaneet nälkäänsä tai olivat hädässä ajautuneet tappeluihin. Usein nujakoinnin seurauksena toinen riitapukari kuoli, sillä niin antava kuin ottava osapuoli oli jo valmiiksi niin heikossa kunnossa. Pahimmillaan nälkä aiheutti perheenjäsenten välisiä veritekoja, lapset surmasivat vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Aikakauden oikeuspöytäkirjat kertovat jopa ihmissyönnistä, vaikka tämä olikin aivan poikkeuksellista ja järkytti syvästi aikalaisia. Varmoja kannibalismitapauksia tunnetaan Suomesta vain muutama.

Oikeus sai pohdittavakseen myös sukupuolimoraaliin liittyviä tapauksia. Kun ihmisiä kuoli läjäpäin, sosiaaliset suhteet ja rakenteet nitisivät liitoksissaan. Uusia suhteita muodostettiin halusta ja hengenpitimiksi. Eräs tapaus sattui Kodisjärvellä Pohjanmaalla. Aviomies Matti oli löydetty heikossa kunnossa mättäältä, ja vaimo Marketta otti hänet vastaan kylmäkiskoisesti. Marketta ei ottanut miestään edes pirttiin vaan laittoi hänet kylmään latoon. Parin päivän päästä Matti kuoli. Samaan aikaan Marketta oli yöpöynyt lämpimässä saunassa tilapäistöitä tehneen Yrjön kanssa. Oikeudessa yritettiin sitten ottaa selvää, mitä saunassa oli tapahtunut. Yrjö myönsi asustelleenssa Marketan ja tämän piian kanssa saunassa, mutta nukkuneensa siivosti laatikossa jossa säilytettiin pettua. Omien sanojensa mukaan hän ei "missään tapauksessa" ollut Marketan kanssa "lauteilla". 

Suuret kuolonvuodet ovat kadonneet kansakunnan kollektiivisesta muistista, joten Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on hyvä muistutus siitä, millaista elämä on ollut ankarassa nälänhädässä. Saattaa olla, että ihmiskunnalla on aivan lähitulevaisuudessa edessään globaali ruokakriisi ja ilmastokin temppuilee. Eli aivan kaikki ei ole suinkaan muuttunut reilussa kolmessa sadassa vuodessa. Suurten kuolonvuosien aikana esitettiin toive, että hallitsija ottaisi "tämän maan sanoinkuvaamattoman valituksen sydämensä asiaksi". Sitä ihmiset toivovat hallitsijoiltaan edelleen.

Lopullinen arvio: neljä ja puoli pettuleivää ja kapakalaa päälle.