Kauko Röyhkä ja Narttu menneisyyden taikaa etsimässä

Röyhkän lauluissa tärkein asia jätetään usein sanomatta, kuulijalle oivallettavaksi.

Kauko Röyhkä ja Narttu avasivat lauantain Tavastian-keikan melkomoisella klassikoiden vyörytyksellä. Ensimmäisinä biiseinä kuultiin peräjälkeen Ennen olin kokonaan toinen, Nivelet, Talo meren rannalla, Maa on voimaa, Ruosteinen kuu ja Paha maa. Omasta puolestani keikka olisi voinut loppua jo tuohon ja olisin ollut aivan tyytyväinen. Röyhkä on minulle ennen kaikkea alkukevään musiikkia, mutta haikeat ja hiukan uhkaavat tunnelmat sopivat hienosti sateiseen syysiltaan Helsingissä.

Täytyy tunnustaa, että pitkäaikaisena Röyhkä-fanina tämä oli minulle eka kerta Kaukon kanssa livenä. Kerran muistan seuranneeni 2000-luvun taitteessa Turun DBTL:ssä välinpitämättömästi esiintynyttä Röyhkää ja yhtä välinpitämätöntä, harvalukuista yleisöä. Se aikakausi taisi olla Kaukon uran aallonpohjia.

Kauko Röyhkä on nykyään aika mukava Kauko.

Vähän siis jännitti sekä uudelleen kootun Nartun että Kaukon puolesta. Menneisyyden taikaa on moni kokoonpano etsinyt, mutta tuloksena on ollut vain kädenlämpöistä nostalgiaa. Huoli oli turha, sillä tässä oli hyväntuulinen ja sulavalinjainen yhtye. Monin paikoin liveversiot seurasivat huolellisesti albumiversioita yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Röyhkä ei ole milloinkaan ollut varsinaisesti laulaja vaan enemmän kiero parodiahahmo iskelmärokkarista. Lavalla hänen puhelaulunsa toimi paljon paremmin kuin epäilin ja Kauko oli tietenkin estradin hallitsevin hahmo. Mikä on tavallaan aika luonnollista, hän on kuitenkin noin kaksi ja puoli metrinen partasuu, joka pukeutuu kokomustaan.

Tämä keikka keskittyi luonnollisesti Kaukon Narttu-kauteen eli kahdeksankymmentäluvulle. Se on omasta mielestäni Kaukon ensimmäinen kultakausi. Siihen kuuluvat levyt tylysti rokkaava Maa on voimaa (1985), heleä Pikku enkeli (1986), svangaava Mielummin vanha kuin aikuinen (1987), ja unenomainen Joko-tai (1990). Uskaltaisin kehua Maa on voimaa -albumia yhdeksi parhaista Suomessa koskaan julkaistuista levyistä. On myös uskomatonta, miten tyylillisesti kirjavia nuo levyt ovat. Silti Narttu kuulostaa koko ajan vaivattoman ilmavilta, kevyiltä. Juuri tämä pakoton keveys erottaa sen muista suomalaisyhtyeistä edelleen. Vain Matti Johannes Koivun vähälle huomiolle jäänyt Ultramariini-orkesteri on muutaman kerran pystynyt samaan.

Toinen kultakausi ajoittuu lähes tämän kauden perään, mutta on tyylillisesti hyvin erilainen. Tyttöjen ystävä (1991), Jumalan lahja (1993) Kaunis eläin (1994) ovat soitoltaan metallisia ja niin teksteiltään kuin sävellyksiltään julmempia. En voi olla ajattelematta, että nämä levyt kirjoitti hyvin onneton mies. Kolmas kultakausi on Kaukolla paraikaa menossa. Yhdessä Riku Mattilan kanssa tehdyt levyt Kauko Röyhkä & Riku Mattila sekä Kaksi lensi tuulen mukaan ovat olleet todellinen taiteellinen comeback. En tiedä paljonko tämän hetken pienoisessa Kauko-buumissa on kyse siitä, että mies päivittää ahkerasti omaa Facebook-profiiliaan, mutta aivan epäkaupallisista lähtökohdista. Elämä kauniissa Turun Martissa taitaa sopia seestyneelle herrasmiehelle. Pelottavasta Kauko Röyhkästä on tullut sympaattinen Kauko. Tällainen leppoisa, mutta karismaattinen Kauko oli onneksi myös Tavastian lavalla.

Kauko Röyhkä on aina ollut maamme eturivin rocksanoittajia. Hänen kirjailijanuraansa en jostain syystä ole tutustunut, mutta se saattaa johtua siitä, että nautin nimenomaan hänen lyhyistä, novellimaisista lauluntekstistään, jotka vangitsevat jonkin hetken kuin valokuvaan. Mieleen tulee ainakin Kolme asetelmaa, Huutoa puistosta ja Paha maa. Ne ovat tarinoita, jotka voi suorastaan nähdä edessään kuvina, hajuina ja ääninä. Niihin suorastaan imeytyy mukaan kuten Pahan maan kummitustarinaan. Usein Röyhkän teksteissä tärkein asia jätetään sanomatta, kuulijalle oivallettavaksi. Edes laulun tunnelma ei ole aina itsestäänselvyys. Onko tämä iloinen, surullinen, ilkeä vai lempeä laulu? Siksi ne myös riipaisevat sydänalaa, sillä Röyhkä ei selittele eikä kerro mitä minun tulisi tuntea. Laulut ovat arvoituksia, niiden lauseiden välissä ehtii hengittää, niihin on jätetty tilaa vaellella.

Röyhkän musiikissa viehättää myös sen peittelemätön urbaanius. Tässä mielessä hän eroaa eniten suomirockin muista vanhoista herroista. Kuunnelkaa vaikka sellaiset biisit kuin uljaan synkkä Pyhä kaupunki tai liki unohdettu pikku klassikko Jälleen yksi sateinen päivä.