Taidekritiikin tekemisen ja makkaran tekemisen eroista

Seppo Heikinheimo oli
Suomen johtavia kriitikoita.

Pitkäaikainen taidekriitikko, "kapitalismin henkinen ammattihuora" Otso Kantokorpi löi hanskat tiskiin. Virisi vilkas keskustelu suomalaisen kulttuurikritiikin voinnista ja tulevaisuudennäkymistä. Kantokorven oman Alaston kriitikko -blogin kommentoijilta herui kiitosta ja kehuja siitä, että edes joku uskalsi äänekkäästi protestoida kulttuuritoimitusten ja mediatalojen nykymenoa.

HS:n toimittaja Esa Mäkinen ehti ensimmäisenä tekemään vastablogauksen ja kutsui Kantokorven perusteita päätökselleen "löysäksi heittelyksi" ja haikailuksi maailmaan, jota ei enää ole. Eilen Hesarissa oli myös pitkä kirjoitus Kuka kaipaa kriitikkoa. Kannattaa tutustua myös toimittaja-tutkija Pekka Pekkalan nasevaan kirjoitukseen siitä, miten saman jutun laittaminen sataan kanavaan ei lisää sisältöjen monipuolisuutta vaan kyse on ainoastaan saman viestin monistamisesta. Joskus ilmiselvä asia todella pitää sanoa suoraan, jotta se tulisi ymmärretyksi! On surullista, jos puolessa Suomen tiedotusvälineistä kiertää tulevaisuudessa täsmälleen sama kritiikki.

Laitan lusikkani soppaan, sillä olen innokas kritiikkien lukija ja pidän aivan erityisesti kritiikistä tekstin lajina. Siksi luen nykytanssikritiikkejä, kuvataidekritiikkejä ja klassisen musiikin kritiikkejä, vaikka en ole millääin lailla näiden taidemuotojen aktiivikuluttaja tai ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä. Erityinen lempilapseni on arkkitehtuuria koskeva kritiikki, jota tosin osuu silmiini aivan liian harvoin – ihan omaa laiskuuttani. Arkkitehtuurin tuntemukseni rajoittuu suurin piirtein siihen, että erotan talon linnasta.

Ehkä viehtymykseni johtuu siitä, että taidekritiikeissä on edelleen jäljellä rahtunen häpeilemätöntä elitismiä, vaikeatajuisuutta ja huikentelevaisuutta. Arvostan kritiikeissä intohimoísta suhtautumista asiaan, perehtyneisyyttä ja kykyä sitoa jokin taideteos isompaan kokonaisuuteen. Hyvä kritiikki saa minut oivaltamaan asioita. Ja hui kauhistus, taidekritiikeissä haiskahtaa sivistyneisyys. Samalla niissä on jotain ihanan boheemia kaiken matalamielisen KOHUotsikoinnin, alatyylisen nettikirjoittelun ja toimittajien omasta elämästä kertovien laiskanpulskeiden kolumnien keskellä. Hyvä taidekritiikki on kuin levollinen keidas nykyajan mediamaisemassa.

Maailma ilman taiten tehtyä taidekritiikkiä olisi masentava paikka.
........

Keskustelun perusteella toimittajien ja kulttuuriväen parissa tuntuu vallitsevan käsitys, että taidekritiikillä ja kritiikin ammattilaisilla ei mene Suomessa kovin hyvin. Kritiikin kirjoittamisella ei elä, saati tienaa. Sivustaseuraajalle mediakonsernien tarjoamat uudet free lance -sopimukset vaikuttavat melkoiselta riistolta. Kuulostaa hurjalta, jos mediayhtiöt todellakin saavat avustajiltaan lähes kaikki oikeudet heidän tuotoksiinsa ja rajattomat edelleenmyyntioikeudet niihin, mutta oikeudellinen vastuu säilyy tekijällä. Tällöin kirjoittajalla ei ole oikeutta päättää missä konsernin julkaisussa samaa juttua käytetään tai missä kontekstissa.

Tästä surkeasta tilanteesta huolimatta näen jotain hieman hellyyttävää siinä sävyssä, jolla kulttuuriväki puhuu kapitalismista. Markkinataloushan on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä, jollei oteta lukuun kaikkia muita talousjärjestelmiä. Kantokorpi kirjoitti päätöksensä olevan vastalause "mediatalojen monopolikapitalistiselle kehitykselle". Poliitikko voi aina syyttää mediaa, ja kulttuuriväki voi aina syyttää kapitalismia. Kumpikaan kun ei saavu paikalle puolustamaan itseään.
..........

Pari viime päivää keskustelijat ovat kiertäneet perimmäistä kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: kuoleeko kriitikkojen ammattikunta Suomesta (lähes) kokonaan pois?

Kritiikin arvosta kirjoittaa Tommi Melender blogimerkinnässään Klikkejä tai kuolema. Hänen kirjoituksensa on erinomainen, sillä siinä yritetään pohtia bisneksenteon, sisältöjen kysynnän ja tarjonnan sekä journalismin muiden/perimmäisten arvojen yhteyttä. Melender kirjoittaa:

"Kun journalismista häviää idealismi ja jää jäljelle vain realismi, tuotteista eli jutuista tulee tuiki tavallisia kulutushyödykkeitä. Runoarvostelulla ja lenkkimakkaralla ei ole periaatteessa enää mitään eroa."

Lyön lujaa vastapalloon ja kysyn: entä jos eroa todellakaan ei ole. Provosoin hiukan lisää – miksi niillä edes pitäisi olla jokin ero? Makkara ja runokritiikki ovat tuotteita, joita myydään kuluttajille. Anteeksi rahvaanomaisuuteni, mutta en osaa nähdä runoarvion kirjoittamista tärkeämpänä työnä kuin hyvän makkaran valmistamista. Eikö toisen tuotteen jalustalle nostaminen kuulosta nykymaailmassa vain omahyväiseltä? Sitä paitsi niin makkaraa kuin runoarvosteluja voidaan tehdä erinomaisesti, kehnosti tai jostain siltä väliltä.

Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen on todennut, ettei vanhanmalliselle kritiikille enää ole lehdissä kysyntää. Apunen on luonnehtinut kulttuuritoimittamista "kritiikkipalvelujen tuottamiseksi". Teatterilippujaan varaavalle ihmiselle viisi vuotta vanhalla teatteriarviolla on yhtä paljon arvoa kuin viisi vuotta vanhalla makkaralla. Kritiikki on parasta kylmänä ja tuoreena. Sen jälkeen sillä on lähinnä kuriositeettiarvoa ja tutkijoille historiallista arvoa. Esimerkiksi Toini Havun vuonna 1954 julkaistu Tuntemattoman sotilaan arvio on edelleen kiinnostava teksti, mutta en usko sillä olevan kovin suurta merkitystä sille, tarttuuko joku Väinö Linnan romaaniin vuonna 2013.

Ikävä tosiasia on, että jos kukaan ei halua maksaa taidekritiikeistä, ne lakkaavat olemasta kaupallisia tuotteita ja muuttuvat tekijänsä puhdetöiksi. Se ei tee lopputuotteesta arvotonta muuta kuin markkinoilla (käytän tässä kirjoituksessa arvo-käsitettä varsin leväperäisesti, anteeksi), mutta tappaa kritiikin tekemisen tietysti elinkeinona.

Kapitalismin luova tuho lopettaa paitsi työpaikkoja myös kokonaisia ammatteja, kuten hissipojan, tukinuittajan tai katulampun sytyttäjän. Ehkä ammattikriitikot ovat samanlaisen laajan ammatillisen sukupuuton partaalla. Kaikkein ikävin kysymys onkin, että "mitä sitten?".
..........

Kritiikki on demokratisoitunut, tasapäistynyt, muuttunut vähemmän tärkeäksi ja paikoin kokonaan yhdentekeväksi.

Ammattikriitikoiden täytyy väistämättä muuttaa työtapojaan ja näkökulmiaan. Mitä järkeä on julkaista vanhanlaisia rock- tai poplevyarvioita, kun kuluttajat voivat ennen ostospäätöstään kuunnella tuotteen suoraan verkosta? Tuovatko mediassa olleet arviot tuotteille enää samanlaista näkyvyyttä kuin ennen? Miten esimerkiksi kehnot tai kiittävät elokuva-arviot vaikuttavat elokuvan
menestykseen? Luulen, että tuskin mitenkään. Mikä on – näin marxilaisittain ilmaistuna – kriitikon tuottama lisäarvo? 

Markkinointi ja kuluttajien suositukset ovat nousseet ammattikritiikin rinnalle ja ohi. Verkkokauppa Amazon on jokamieskriitikoineen ja automatisoituine suosituksineen tästä näkyvin yksittäinen esimerkki. Netti on täynnä amatöörikriitikoiden blogeja, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Populaarikulttuurin (tai matalan kulttuurin) puolelta alkanut suuntaus ryömii hitaasti mutta varmasti myös korkeakulttuuriin. Oopperassa kävijöiden uusi sukupolvi twiittailee omia arvioitaan suoraan salista. Jonnekin tuohon kritiikin sekalaiseen tulvaan hukkuu parhaimpienkin ammattikriitikoiden ääni. 

Kriitikoiden rooli portinvartijoina ja kulttuurin vallankäyttäjinä – hyvän maun kolportööreinä – kutistuu väistämättä. Uskon, että se kismittää ammattikriitikoita, mutta kukaan heistä ei uskalla sanoa sitä ääneen. Mielipidevallan menetys tekee kipeää siinä missä minkä tahansa muun vallan menetys! Seppo Heikinheimon, Jukka Kajavan tai Tapani Maskulan kaltaisia majesteettijyrähtelijöitä ei tule lisää. Sellaiset hahmot aiheuttaisivat nykyaikana vain huvittuneisuutta, eivät pelkoa. Sosiaalinen media söisi heidät elävältä.

Edellä kuvattu muutos ei ole ilkeiden ja ahneiden mediakapitalisten aikaansaannosta. He vain yrittävät sopeutua tilanteeseen, eivätkä tee sitä välttämättä taloudellisesti tai sisällöllisesti järkevimmillä tavoilla. Samaan aikaan ammattikriitikoiden täytynee löytää uusi ekologinen lokero mediaympäristössä. Ennustan, että se karsii kantaa ja tekee kipeää, ikävä kyllä.