Teräsmies rikkoo paikkoja

Teräsmies vakavana.

Kesän suurin sarjakuvafilmatisointi Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan uusiksi. Reippaan kahden tunnin aikana tuhotaan planeetta, avaruusalus, kansasilainen ostoskeskus, Metropoliksen keskusta, öljynporauslautta ja luultavasti tuhansia ihmishenkiä. Voivatkohan vakuutusyhtiöissä työskentelevät katsella näitä supersankarielokuvia ollenkaan?

Zack Snyder ohjaa elokuvia kuin mainoksia. Hänen elokuvansa ovat täynnä kamalia hidastuksia, sohjoisia digitaalitehosteita ja omituisia överiksi vedettyjä värisävyjä. Siksi ihmettelin, kun Man of Steelin todella upeat trailerit lupailivat terencemalickmaista (sic!) fiilistelyä. Sitä nyt ei saatu, mutta elokuvassa kuvataan sinistä planeettaamme kauniisti, paikoin jopa hauraasti. Kokonaisuutena Man of Steel on näkemistäni Snyderin elokuvista ehdottomasti paras. Ehkä tuottaja Christopher Nolan käski Snyderin välttää helppoheikkimäisiä keinoja.

Niin sanotut "nolanismit" näkyvät Man of Steelissä selvästi. Se on lähes kokonaan huumoriton ja vakavaa leikkivä. Jopa Teräsmies itse on puhdistettu puhtaista pääväreistä. Poissaolollaan loistaa myös John Williamsin upea tunnusmusiikki. Rintakehän S-merkin kerrotaan viittaavan toivoon, mutta toivoa Man of Steelistä löytyy valitettavan vähän. Toivoin paatoksellista vapahtajamyytillä leikittelyä, onhan Teräsmies isänsä Jor-Elin ainoa poika, jonka hän lähettää ihmiskunnalle näyttääkseen meille tietä ja valaistakseen meitä pimeässä. Suorat Kristus-viittaukset ovat vähäisiä mutta taiten harkittuja (mm. kun Teris ottaa komean ristiinnaulitsemisasennon avaruudessa ennen). Teräsmiehen puhtoisella, 50-lukulaisella aitoamerikkalaisuudellakaan ei hekumoida. Olisin kaivannut Yhdysvaltain lipun pystyttämistä tuhoalueelle tai loppuun pikku dialogia presidentti Obaman kanssa.

Ymmärrän, että käsikirjoittajat halusivat modernisoida vanhahtavan sankarin. Lähtökohtana tutkia ideaa, miten maailma reagoisi jos avaruudesta todella tulisi superolento (ja millaiseen yksinäisyyteen tämä superolento olisi tuomittu) on kiehtova. Silti tuntuu, että oikeasta Teräsmiehestä – Teräsmiehen sielusta – puuttuu palanen tässä uusimmassa tulkinnassa. Ehkä Teräsmiehestä on tullut moderni mies, modernin miehen surumielisyyttä kantaen.

Ei Man of Steel silti ole hullumpi sarjakuvaelokuva, se rullaa eteenpäin luonnikkaasti ja toimintakohtauksissa paukkuu kunnolla. Siinä on kunnianhimoa, jota se ei valitettavasti sitten kuitenkaan lunasta. Juonessa ei ole yhtään ainutta yllätystä, mutta onneksi siihen on annosteltu sopivasti Teräsmieheen kuuluvaa sentimentalisuutta. Etenkin Teräsmiehen lapsuutta kuvaavat takaumat liikuttivat pientä sarjissydäntäni.

Pääroolissa Henry Cavill ei millään pärjää Christopher Reevelle, vaikka salilla näytettiin käyneen muutamankin kerran. Sivuosissa ihana Amy Adams toimittaja Lois Lanena ja surumielinen Kevin Costner isä Kentinä varastavat kohtaukset. Taas kerran pääpahikset jäävät tylsiksi ja luonnosmaisiksi meuhkaajiksi. Vaadin kunnon konnia elokuviin! Russell Crowen tulkinnan perusteella Krypton-planeetalla puhutaan australialaisella korostuksella. "Cheers, mate!"

Lopussa Man of Steel sortuu supersankarielokuvia vaivaavaan paisutteluun, jossa mäiske vain jatkuu ja jatkuu. Aikansa kuluksi voi vaikka laskea, paljonko suurkaupungin keskustan tuhoaminen maksaa vakuutusyhtiöille. Ja tässäkin sarjakuvaelokuvassa lopputaistelussa on joku kummallinen jättimäinen metallimato. Saakohan niistä efektifirmalta paljouslennusta?

Blogin loppuun Quentin Tarantinon rakkaudella kirjoittama Teräsmies-analyysi. Kunpa Man of Steel olisi tehty tällaisella lajiniilon innolla.