24. elokuuta 2013

Sielun Veljet, kinkkubingo, videohölkkä, takaportti, Emil Zatopek

Juha Metso ja Vesa Sirén: Sielun Veljet Kuvat.
Nyt nykii! Sielun Veljet eli Ismo Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Alf Forsmanin rock-kvartetti teki käsittämättömän pitkän musiikillisen vaelluksen alle kymmenessä vuodessa.

Alangon popmelodian taju, Orman taidekitarointi, Hohkon punk-asenne bassonjytkäyttelyssä ja Forsmanin raa'asta bluesista kumpuava rummutus yhdistyivät pauhuksi, jota kukaan heistä ei ole myöhemmällä urallaan pystynyt saavuttamaan. Hämmästelin pari vuotta sitten Tavastian keikalla, kuinka 50-60-vuotiaat äijät soittivat ja jytäsivät. Sanaakaan ei sanottu, ei kiitosta eikä näkemiin. Juuri näin.

Nyt Sielun Veljet saa ansaitsemansa kahvipöytäkirjan, kun Jonny Kniga julkaisee valokuvaaja Juha Metson ja musiikkitoimittaja Vesa Sirénin Sielun Veljet: Kuvat.

Metso on kuvannut Sielun Veljiä aina 1980-luvulta syksyn 2011 "paluu"kiertueelle. Jostain syystä kustantamo on valinnut kansikuvaksi Metson otoksista tylsimmän. Jykevien, mustien kansien välistä löytyy kuitenkin väkevää materiaalia. Metson kuvissa näkyy elämän kiihkeys, jonka rockmusiikki vain harvoin tallentaa. Sielun Veljien rock oli vapautusta. Kun kuvien välissä on vierähtänyt liki 30 vuotta aikaa, hämmästyttää miten Alanko ja Orma näyttävät lähes samoilta klopeilta.

Aivan koko kunnia komeista otoksista ei kuulu Metsolle. Sielun Veljien "viidennen jäsenen", valaisija Vinski Viholaisen luovuus ja kekseliäisyys oli tärkeä osa Sielun veljien magiaa. Alun perin yhtyeen ei pitänyt levyttää studiossa lainkaan, sillä Viholaisen valot eivät olisi tallentuneet ääniraidalle.

Yhdessä Metson kuvassa purppuranpunaisessa keikkahämyssä liehuu Suomen lippu. Hieno kuvaSe ei sovi Sielun Veljiin sitten millään. Sielun Veljet on täysin epäsuomalainen, sillä siitä puuttuvat keskitempoinen jolkottelu, nostalgia ja suoraselkäinen patetia. Sielun Veljien musiikki repii, raastaa ja raivoaa. Tämä ei ole Totoa.

Valokuvakirjaksi Sielun Veljet: Kuvat sisältää tymäkkää tekstiä. Sirén on turhan vaatimaton kirjoittaessaan alkusanoissa, ettei teosta ole tarkoitettu kokonaisvaltaiseksi Siekkari-historiikiksi. Ehkä ei, mutta tällaiselle suhteellisen perehtyneellekin fanille kirjassa oli paljon uusia tarinoita. Asiansa tuntevana toimittajana Sirén välttää pahimmat kliseet Sielun Veljistä "shamanistisena" tai "alkuvoimaisena" yhtyeenä.

Eikä kirjaa heikennä sekään, että satun olemaan Sirénin monista musiikillisista arvioista aivan eri mieltä. Mutta tunnustan kuuluvani siihen noin yhden hengen vähemmistöön, jonka mielestä Siekkarien Suomi-Finland (1988) on Suomen kaikkien aikojen paras rock-levy. Ainakin useimpina päivinä vuodesta.

Vaikken yleensä pidä rock-kirjojen "viinaa ja naisia" -löpertelystä, Siekkari-osasto on paikoin aika hauskaa. Sielun Veljet saivat 80-luvulla huumebändin leiman, mikä oli sikäli epäreilua, että yhtyeessä myös juopoteltiin tuntuvasti. Kun Sielun Veljet soitti Pohjois-Koreassa (sic!), ja herrat valittelivat hotellihuoneessa suomeksi vessapaperin loppumista, kului vain hetki kun uudenkarhea rulla ilmestyi ovelle. Martti Vainion kärähdettyä pojat lähettivät hänelle tsemppikirjeen ja kertoivat itsekin vetäneensä mömmöjä. Enemmänkin kovaa vettä nauttinut Jukka Orma luuli Vanhan ylioppilastalon verhoja riippumatoksi ja hyppäsi parvekkeelta niitä päin. Onneksi ei sattunut pahempaa. On vain osuvaa, että koskettimia orkesterissa soitti hetken aikaa kaveri nimeltä Jouni Mömmö.
.........

Pari sanaa vielä itse bändistä. Sielun Veljiä kuunnellessa ei ole koskaan mukavaa, eikä tule fiilistä, että "jeppisjepulis, laittelenpa tässä Siekkareita soimaan ja näpertelen pikku kätösin pintxosia". Joko pitää maata lattialla pimeässä huoneessa - oma nuppi lounaassa ja volyyminuppi kaakossa - tai pomppia ihmisten päälle. Mahdollisesti lyödä oluttuoppi jonkun kaljun motoristin naamaan. Sielun Veljien kuunteluhetki on onnistunut, jos sen jälkeen olo on kuin nyrkkeilijällä kymmenen erän jälkeen.

Sielun Veljien biiseissä sanat ovat pikemminkin teräase kuin viesti. Otsikon dadaistisuus on lainattu hienosta Emil Zatopek -renkutuksesta. Alangon tekstien merkitys on yhtä lailla siinä, miltä ne kuulostavat kuin mitä ne tarkoittavat. Eniten pidän yhtyeessä Orman rämäpäisestä ja viiltävästä kitaroinnista, kun en ole minkään halvan kalsaritiluttelun ystävä.

Mutta kohkaamisen, takomisen ja jyräämisen seasta alkaa vähitellen erottaa myös herkkiä melodiankulkuja ja luonnon kiertokulkuun liittyviä lyyrisiä havaintoja. Kukaan ei ole koskaan soittanut niin herkkää materiaalia niin rumasti kuin Sielun veljet. Sielun Veljien tuotannosta poimii vaivatta kourallisen pysäyttävän kauniita lauluja: Rakkaudesta, LauluIhminen, Kristallilapset, Muistokirjoitus, Onnelllinen päivä, Kerala. Sielun veljien parhaat säkeet ovat lohjenneita jäänmurikoita, soraa, salaman halki iskemiä kelopuita, puristettua hiiltä. Kuunnelkaa vaikkapa ankara Elintaso.

Toivon, että Sielun Veljiltä julkaistaisiin Ylen arkistosta vielä vuoden 1982 Iskelmätaivas-taltiointi. Myös vuoden 2011 keikat saisivat ansaitsemansa live-levyn. 

3 kommenttia:

  1. Kyllä todellakin, Suomi-Finland on ajaton klassikko. Et ole mielipiteesi kanssa yksin.

    VastaaPoista
  2. Et ole et. Hieno levy.

    VastaaPoista
  3. Kyllä, yhdyn edellisiin puheenvuoroihin. Suomi-Finland on todella komea levy, pelkät Ismon lyriikat "Ihmisessä" ja taustan kaiho musiikissa tekevät suomalais-kalevalaisen laulun. Rockia kansanperiinteellä.










    VastaaPoista