Suomalaisen häviämisen hienoudesta

Suomalaiselle sopii tappio. Kansakuntana kestämme paremmin häviämistä kuin voittamista. Heti jos tulee voitto, suomipojalta lähtevät paita, järki ja taju. Voiton myötä suomalainen muuttuu röyhkeäksi örveltäjäksi, joka häpäisee itsensä ja sote-alueensa. Sen sijaan häviön hetkellä suomalainen muuttuu salaviisaaksi korpifilosofiksi.

Tappio tuntuu puhdistavalta, elämän kiertokulku asettuu uomiinsa. Hävittyään suomalainen näkee kirkkaammin, lähtee yksikseen pilkille tai nostaa perunat. Häviön hiljainen arvokkuus pukee suomalaista. Kansakuntamme parhaat puolet nousevat esiin juuri tappion hetkinä. Pää alas ja töitä.
........

Suomessa rakastetaan rehellistä häviäjää. Juha Miedon legendaarisuus perustuu siihen, että hän hävisi sekunnin sadasosalla Ruotsin Thomas Wassbergille 15 kilometrin kilpailussa Lake Placidin talviolympialaisissa 1980. Paavo Nurmi voitti yhdeksän olympiakultaa, mutta hän jäi kansalle etäiseksi, hänet valettiin patsaaksi.

Matti Nykänen voitti mäkihypyssä kaiken mahdolliseen moneen kertaan, mutta suomalaiset rakastavat häntä, koska hän on langennut sankari. Irwin Goodmanin levyt myivät parhaiten silloin, kun Irwinillä meni omassa elämässä huonosti.

Kun kuviin saatiin hyvin pärjäävä, isossa talossa haastatteluja antava kansantaiteilija, levymyynti lopahti. Olavi Virta muuttui lavatähdestä laulavaksi lihapullaksi, ja vasta sen jälkeen hän lunasti paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Aleksis Kivi eli vain syksystä jouluun.

Suomalaisia kuvaa hyvin, että siinä missä amerikkalaisten suosikki Disney-hahmo on nokkela ja aloitekykyinen Mikki Hiiri, suomalaiset samastuvat ikuiseen epäonnen soturiin, Aku Ankkaan. Me rakastumme luuseriin. Nokian alamäki tuntuu jotenkin paljon suomalaisemmalta kuin sen huikea nousu: Että pitikö niitä käsipuhelimiakin sitten alkaa valmistaa?
........

Häviössä suomalainen arvostaa nimenomaan sen katkeruutta. Häviöön takerrutaan, häviämisestä tulee perinne, suloista myrkkyä. Häviämisessä on jotain paljon liikuttavampaa ja sympaattisempaa kuin voittamisessa. Voittaessasi olet yksin, mutta hävitessäsi olet yksi meistä. Siksi tappio yhdistää suomalaisia jopa tehokkaammin kuin taskulämmin koskenkorva – aivan jokainen meistä tietää, miltä häviäminen tuntuu. Voittajalle voittaminen on (näennäisen)helppoa, mutta häviäjälle häviäminen on vaikeaa.

Suomalaisina ymmärrämme siis täysin, miksi ja miten 91-vuotiasta Väinö Koskelaa kaihertaa edelleen vuoden 1950 EM-kisoissa kokemansa vääryys (Koskela oli harjoitellut 5 000 metrin juoksuun, mutta hänet laitettiin juoksemaan 10 000 metrin matkaa), olemme tinkimättömän suomalaisen kansanluonteen ytimessä:

"Vielä tänäkin päivänä kiroan niitä ukkoja, jotka sen tekivät. Viittä tuhatta harjoitellaan ja sitten pannaan kymmenen tuhatta juoksemaan. Koko ura meni sitten siinä."

Entä kuinka moni muisteleekaan edelleen verenmaku suussa vuoden 2003 jääkiekon MM-kisojen  6-5 häviötä Ruotsille sen jälkeen, kun Suomi jo johti peliä neljällä maalilla? Upea häviö on myös tiukka World Cup -tappio Kanadalle. Jalkapallon MM-karsintojen jälkeen vuonna 1997 suomalaiset huokailivat, että "Jumalan täytyy olla unkarilainen". Unkarin viime hetken tasoitusmaali valittiin kymmenen vuotta myöhemmin Suomen katkerimmaksi urheilumuistoksi. Kertoo meistä suomalaisista paljon, että haluamme vasiten velloa näissä tunnelmissa. Unohtaa ei sovi myöskään Suomen surkeita tuloksia Euroviisuista läpi vuosikymmenten. Salaa nautimme näistä kauheuksista.

Kansakuntana, yhdessä, kävimme myös häviämässä talvisodan ja jatkosodan. Se jos jokin on suuri kertomuksemme viime vuosisadalta. Me olemme hyviä häviäjiä, saamme voimaa tappioista. Meistä tulee entistä kovapäisempiä häviäjiä. Tämä on menestyksemme salaisuus, sillä tässä maassa suuret teot on aina tehty häpeän ja kateuden voimalla.

Gijónin ihme (eli mixuhali)

Kuulkaas pelimiehet ja lipunmyyjät, Suomi pelasi Espanjaa vastaan tasapelin jalkapallossa. Mixuhali!

Suomi otti pisteen ehkä kaikkien aikojen kovimmalta maajoukkueelta. Vieläpä Espanjassa, noustuaan tappioasemasta. Jumala ei ehkä sittenkään ole unkarilainen, kuten vuoden 1997 karsintojen jälkeen veisteltiin.

Pasila, Vamos a la playa.

Päävalmentaja, Skotlannin hallintopäällikkö Mixu Paatelainen luopui joulukuusi-pelisysteemistään ja komensi koko joukkueen 90 minuutin muuriin Suomen rangaistusalueen rajalle. Fiksu Mixu. Nihilististä, mutta tulosta syntyi. Miten monta kertaa olenkaan nähnyt Suomen pelaavan ihan kelpo jalkapalloa vain hävitäkseen omaan hölmöilyyn ja huolimattomuuteen. Espanjan "totaalista jalkapalloa" vastaan pitää pelata totaalista epäjalkapalloa.

Tällä kertaa suomipojalta ei loppunut usko, ja kävikin aivan päinvastoin kuin Espanjan ensimmäisen maalin jälkeen kuvittelin. Suomi sai tilaa pelata, ei paljon, mutta sen verran, että kuin varkain Suomi hiippaili Espanjan kenttäpuoliskolle. Muy bien.

Suomen salpalinja piti, ja Espanjan peli alkoi mataa. Sergio Ramos, let's vamos? Lopulta Espanjan pelissä oli vähemmän villoja kuin Suomella.

Ja sitten aukesi las ketchuppullo! Suomen maalin teki tuulennopea ja höyhenenkevyt Teemu Pukki. Entisen HJK:n ihmepojan uran kannalta tämä eurooppalaisissa maalikimaroissa pyörivä osuma tuli hyvään saumaan. Maali oli juuri sellainen pirullisen nopea vastaiskumaali, joita Suomelle aina tehdään. Saunaoluet joukkue taitaa silti olla velkaa maalivahti Mäenpäälle. Bailando, bailando.

Espanja ei ole menettänyt kotonaan viime vuosinaan kuin pari pistettä. Kun Fifa-rankingissa eroa piisaa 86 sijaa, ihmeestä saa puhua. Piskuisen Suomen talvisodan henkeä muistuttava asenne sai hallitsevat maailmanmestarit tolaltaan. Lopussa espanjalaisilta meni tapakset väärään kurkkuun, kun tulosta ei syntynyt. Eteläeurooppalaiseen tapaan alkoi liukastelu, käsien heiluttelu puheen pulputus. "Que!?" Epäurheilijamaista (ja epäespanjalaista) käytöstä nähtiin, kun maalivahti Mäenpään sylistä asti tultin potkimaan palloa pois. Eee, Macarena!

Tämä oli se Gijonin ihme, jota tuskin kukaan uskalsi toivoa. Torjuntavoitto vuoden 1944 tyyliin. Pollaa kestää. Seuraukset saattavat olla järisyttäviä: Espanja joutui tasapelin takia yllättävään pinteeseen lohkossa ja voi jopa pudota kisoista, ellei se päihitä Ranskaa tulevassa ottelussa. Sellaista on jalkapallo.

Lopussa tunteet olivat pinnassa niin kotikatsomossa kuin Ylen kisastudiossa. Erkka Lehtola itki, Aki Riihilahti vakavoitui. Vain Kuningas säilytti malttinsa.

Eviva Finlandais!

EDIT: Nyt Gijonin ihme saatavana myös ääniraitana: https://soundcloud.com/teqonvarattu/gijonin_ihme

Tiki-taka vastaan tiki-talk

"Me ollaan hävitty tää peli", tamperelainen lätkävalmentaja Aimo Nivaska toteaa pelaajilleen Kummeli-sketsissä. Vähän samalta tuntuu ennen illan Espanja-Suomi-jalkapallomaaottelua. Tänään edessä odottaa vihreän veran verilöyly.

Espanjan Fifa-ranking on 1, Suomen sijoitus 87. Muutamassa vuodessa Suomen sijoitus on valahtanut pari-kolmekymmentä pykälää, ellen aivan väärin muista. Alaspäin on menty. Hieman ylempää ranking-listalta löytyy jalkapallon huippumaita kuten Montenegro, Panama ja Kap Verde. Rakas naapurimme Ruotsi elvistelee supertähtensä Zlatanin kanssa sijalla 21. Suomen edellä kipittää piskuinen Benin (KVGmaps), ja niskaan hengittävät suurmaat Jordania ja Viro. Tietenkään Fifa-rankingiin ei pidä suhtautua kuin Mooseksen kivitauluun (Englanti sijalla neljä!), mutta jotain se väistämättä kertoo.

Espanja kompuroi vuosikausia arvokisoissa, kunnes viimein oppi voittamaan. Nyt espanjalaiset ovat niin hallitsevia maailmanmestareita kuin Euroopan-mestareita. Tilastot Suomen ja Espanjan kohtaamisista kertovat yllättävänkin tasaisista kohtaamisista. Suomi voitti Espanjan 2-0 MM-karsintaottelussa Helsingissä vuonna 1969. Jo Saman vuoden lokakuussa Espanja rökitti suomalaiset 6-0. Vuoden 1970 MM-kisojen karsintojen jälkeen Suomi ja Espanja ovat pelanneet neljä harjoitusottelua. Espanja voitti 1985 Alicantessa 3-1, 1994 Tampereella 2-1 ja 1994 Malagassa 2-0. Toki harjoituspelit ovat harjoituspelejä, tänään nähdään sitten tosipeli.
........

Suomalaisille tullee tänään kentällä kiirus, sillä nyky-Espanja pelaa FC Barcelonalta nyysittyä "totaalijalkapalloa" eli tiki-takaa (espanjaksi tiqui-taca). Sumuisten saarten futiksen ystävänä en innostu espanjalaisesta näpertelyfutiksesta, mutta tilastot ja pokaalit kertovat totuuden. Tiki-taka toimii. Avaukseen Espanja heittää liudan vikkeliä nimimiehiä. Tänään nähdään, kuinka Suomen joulukuusi varisee jo maaliskuussa. Mielelläni kyllä huomenna kirjoittaisin "Gijónin ihmeestä".

Heillä on tiki-taka, meillä on tiki-talk. Tai sellaiselta päävalmentaja Mixu Paatelaisen jutut kuulostavat. Tämä alun perin jääkiekkoilija Esa Tikkasen kehittämä kieli on lyhyttä, epäselvää ja itseääntoistavaa. Televisioesiintymisten ja lehtihaastattelujen perusteella Mixu Paatelainen on joko todella huono tv-kommentaattori tai sitten peräti huono jalkapalloanalyytikko. Toivottavasti ei sentään molempia.

Paatelaisen viljelemät tikitalkismit kuten "Kiva peli, hyvä peli, kiva peli" ja "positiivinen asenne ratkaisee, hyvä asenne ratkaisee, positiivinen asenne ratkaisee" eivät vakuuta minua siitä, että Paatelainen ymmärtäisi pelistä kovinkaan paljon. En minäkään siitä mitään ymmärrä, mutta minkä tahansa alan ammattilaista kuunnellessani haluan vakuuttua hänen näkemyksestään ja tiedostaan, melkeinpä tulla uskoon. Asiantuntijan pitää puheillaan herättää spontaania luottamusta, ja sitä Paatelainen ei tee. Vertailun vuoksi: Jos joudun lääkäriin, en tunne olevani hyvissä käsissä jos lääkäri sanoo minulle, että "kova kipu, kiva kipu, kova kipu" tai että sairaus voitetaan "hyvällä asenteella".

Anteeksi, mutta tuntuu vaikealta kuvitella, että Paatelainen puhuisi pukukopissa paljon viisaampia kuin Ylen studiossa. Toivon hänelle toki hyvää, Paatelainen vaikuttaa mainiolta kaverilta. Jalkapallo on kuitenkin nykyään älykköjen ja tilastonikkarien laji. Pilliin puhaltamisen lisäksi pitää osata Exceliä.

Marmatan myös siitä, että voittavan valmentajan täytyy pukeutua kuin voittava valmentaja. Ei voi olla mahdotonta hankkia edustusjoukkueen piällysmiehille tyköistuvat liituraitapuvut! Ensin vaatteet tip-top kuntoon, niin sitten pelikin saadaan uomiinsa. Viimeinenkin uskottavuus menee, kun kentän laidalla hilluu vanhoissa Adidaksen verkkareissa ja kuluneissä pläägissä.

Päätetään pessimistinen vuodatukseni valmentaja Aimo Nivaskan tuumaukseen: "Se on muuten sillä lailla, että toi niitten valmentaja on ihan mieletön taktikko, ja sillä on aivan hel-ve-tin hyvännäköinen muija."

Söpö karhukainen kestää mitä vain

Karhukainen luonnollisessa ympäristössään.

Maasta se pienikin ponnistaa. Karhukainen (lat. tardigrada) on pehmeä, jaokkeellinen eläin. Se tunnetaan myös hellittelynimillä sammalpossu ja vesikarhu. Karhukais-nimi johtuu sen karhua muistuttavasta, pötkömäisestä ruumiinrakenteestaan. Sana tardigrada kääntyy jotakuinkin löntystelyksi.

Tarkkasilmäinen havainnoitsija kuitenkin huomaa, että toisin kuin karhuilla, karhukaisilla on neljä paria jalkoja. Jalkojen kärjessä on tavallisesti neljä pitkää, erehdyttävästi kynsiltä näyttävää karvaa. Myös eläinten koossa on eroa. Esimerkiksi ruskeakarhun ruumiin pituus vaihtelee 130-250 senttimetrin ja paino 100-300 kilon välillä, kun täysikasvuinen karhukainen saavuttaa noin millimetrin mitan, ja painoa sille kertyy gramman sadasosia. Takaapäin lähestyttäessä karhun ja karhukaisen erottaa toisistaan siitä, että vain karhulla on töpöhäntä.

Karhukaiset ovat sateenkaarikansaa. Niitä löytyy muun muassa valkoisina, punaisina, oransseina, keltaisina, vihreinä, pinkkeinä ja mustina. Karhukaiset lisääntyvät sekä suvullisesti että neitseellisesti. Esteetikkona pidetty karhukainen munii ornamenttikuvioisia munia.

Karhukaislajeja arvellaan olevan satoja, jopa kymmenen tuhatta. Suurin osa karhukaisista elää maaperässä, mutta ne viihtyvät myös kosteissa paikoissa kuten järvien, jokien ja merien rannoilla ja jopa kuumissa lähteissä. Suomessa tavataan noin viittäkymmentä erilaista karhukaislajia, mutta kotoperäisten karhukaisten kokonaismääriä ei tiedetä. Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus (RTKL) ei kerää tietoa karhukaiskannoista.

Karhukaiset syövät kasveja, mutta osa niistä saalistaa pikkuruisia eläimiä. Hurjasta luonteestaan huolimatta karhukainen ei kuitenkaan ole vaaraksi aikuiselle ihmiselle. Karhukaisen ei tiedetä koskaan hyökänneen ihmisen kimppuun, ja terve, normaali karhukainen välttelee ihmistä. Jopa ihmiseen tottunutta taajamakarhukaista tai pihakarhukaista pidetään lapsille sekä lemmikki- ja kotieläimille harmittomana. Suomessa karhukainen ei olekaan joutunut petovihan ja salametsästyksen kohteeksi, vaan se saa elellä rauhassa. 

Karhukaista pidetään syystä maailman sitkoimpana otuksena. Kaikista tunnetuista eläimistä vain karhukainen selviää hengissä kaksitoista vuorokautta avaruuden tyhjiössä. Karhukainen kestää 200 asteen pakkasta, ja viisisataa kertaa enemmän radioaktiivista säteilyä kuin ihminen. Karhukainen pystyy jopa menettämään 99 prosenttia sisältämästään vedestä, mutta hörppyä saadessaan se virkoaa ja on taas kuin uusi. Karhukaiseen tulee vauhtia jopa vuosien juomattomuuden jälkeen. 

Karhukaisten ajankohtaisia kuulumisia voi lukea Karhukais-uutiskirjeestä.

J. Karjalainen, sinä et ole yksin

J. Karjalainen: Et ole yksin.

Näen mielessäni kauan sitten kadonneen lämpimän syyspäivän hiljaisella, nimettömällä merenrantapaikkakunnalla. Ilmassa on menetyksen tuntua, tunne kesän, nuoruuden, katoavuudesta. Tältä kuulostaisi soundtrack Monica Fagerholmin romaaniin Amerikkalainen tyttö tai Kjell Westön hienoon Isän nimeen -kirjaan. Samaa surumielisyyttä Karjalainen viljelee pitkin uutta albumiaan Et ole yksin. En vielä uskalla kehua sitä J. Karjalaisen uran parhaaksi levyksi, mutta hyvin lähelle päästään.

Ihaninta – todellakin ihaninta – albumissa on sen häpeilemätön nostalgisuus, joka tulvii yli äyräiden niin soitossa, tuotannossa kuin teksteissä. Äänimaailman vinyylinen lämpö, sen pehmeys, vie suoraan unenomaiselle 1970-luvulle: Puiden siimeksestä kurkistelee Pekka Strengin haamu ja viereen lankeaa nuoren Hectorin varjo, häivähdys Kasevaakin kulkeutuu tuulen mukaan.

Parhaimmissa lauluissaan J. Karjalainen käsittelee usein synkkiä aiheita, eikä uusi levy tee poikkeusta. Esimerkiksi albumin avaava Mennyt mies kertoo mielen hajoamisesta. Seitkytlukulaista avaruussvengiä kuullaan Ole nuori -kappaleessa sekä täydellisellä poppastissilla, turismikriittisellä Riisinjyvällä, jolla J. Karjalainen kumartaa syvään David Bowielle ja muun hänen Starmanilleen. Tällä kertaa muukalainen ei kuitenkaan ole avaruusolento, vaan rahakas länsimainen matkailija. Riisinjyvää sopisi käyttää opinnäytteenä laulunkirjoittamisesta, niin kirkkaana helmenä se välkehtii. Levyn tumma helmi puolestaan on Kurkien äänet, jylhä elegia lyheneville päiville ja pakeneville väreille.

Yllättävänkin tummista sävyistä huolimatta Et ole yksin ei kuulosta lainkaan alakuloiselta. Kaikkea muuta! Bändi soittaa upeasti, eikä ihme: soittomiehiä häärii albumilla niin Laika & The Cosmonautsista kuin J. Karjalainen Yhtyeineen -kokoonpanosta. Rentous, vaivattomuus ja se maaginen liuku kuuluvat joka hetkessä, joka nuotissa. Soittamisen riemua alusta loppuun.

Musiikillisesti J. Karjalainen ui kohti americanaa ja toisaalta suomalaista 1960-70-lukujen iskelmäperinnettä. Harvoin suomalaista ja amerikkalaista lauluperinnettä on onnistuttu yhdistämään näin vaivattomasti, mutta sitähän J. Karjalainen harjoitteli viimeiset(kin) kymmenen vuotta. Et ole yksin on Calexicoa sinivalkoisin sävyin tai Agentsia Arizonan pölyisiltä teiltä.

Oikeastaan kaikki J. Karjalaisen musiikin parhaat mausteet löytyvät tältä albumilta: amerikanraudankiiltävät rautalankakitarat, tujut maantieurut ja höysteenä vielä Mustien lasien letkeää soul-poljentoa. Laika & The Cosmonautsilta perittyjä soitannollisia oivalluksia piisaa albumilla runsaasti, mikä tuo Karjalaisen puhtoisiin pop-kappaleisiin kieroa svengiä.

Karjalaisen tuttuun ränttätänttääkin päästään, kun nimibiisi Et ole yksin rokkaa esapulliaishengessä vastustamattomasti. Siinä lienee J. Karjalaisen uusi kaljanlanttauslaulu kesälavoille: "Et ole yksin, ketä janottaa." Korvamatokamaa. Levyn päättää yksi Karjalaisen kauneimmista lauluista, Sinisestä kankaasta, joka on kuin tehty meille kaikille, jotka toivomme Ja mä käännyn hiljaa pois -laulun pariskunnalle onnellista loppua.

Et ole yksin -levyn pisteitä nostaa se, että J. Karjalainen välttää levyjensä tyypillisimmät virheet. Ensinnäkin levyltä puuttuvat kokonaan ne kaikkein tyhjänpäiväisimmät renkutukset. Vain eppunormaalihtava Meripihkahuone jättää kylmäksi, ja Sinivalkoisia sirpaleita kuulostaa Villeiltä lupiineilta pudonneelta b-puolelta. Muuten materiaalin taso pysyy korkealla läpi albumin tiiviin mitan. Toiseksi levyä ei ole puleerattu yhtä kylmän kliiniseksi kuin suurinta osaa miehen levytyksistä. Selväähän lienee, että tästä levystä tulee iso hitti. Levyllä on ainakin viiden tai jopa kuuden biisin verran ensiluokkaista kesähittimateriaalia.

Tekstittäjänä J. Karjalainen askeltaa neljättä vuosikymmentä blues-ilmaisun ja banaaliuden kapealla kaistaviivalla. Uudella levyllä laulumies onnistuu myös saarnamiehenä. Vaikuttaa siltä, että J. Karjalainen tarvitsee vuosi vuodelta vähemmän sanoja tiivistääkseen olennaisen: 

"Tuoksu rautatien
se on kreosoottii
myrkyllistä hengittää
kaikki rakkaus
se on ihan murhaa
se vain sekoittaa sun pään."

Kiitos ja kumarrus Jii, et ole yksin. Pasila, yhteislaulu!
.........


Levyarvio J. Karjalainen Et ole Yksin

Mennyt mies
Riisinjyvä
Kreosootti
Yksi kerrallaan
Meripihkahuone
Et ole yksin
Sydänlupaus
Marquita
Kurkien äänet
Sinivalkoisia sirpaleita
Ole nuori
Sinisestä kankaasta

David Bowie pauhaa kuin seuraavaa päivää ei koskaan tulisikaan (The Next Day)

David Bowie lätsä päässä tammikuussa.

Wham bam, thank you, ma'am! Rockin dekadentti David Bowie palaa ärhäkkäänä ja dramaattisena kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Bowien comeback-levy The Next Day repii ja raastaa, se on raivoisa ja anteeksipyytelemätön. Ensimmäisten 20 sekunnin aikana Bowie lyö muutaman nopean jabin kuulijan leukaan, ja sitten mennään: Kitarat särisevät ja purskahtelevat sinne tänne, rummut paukkuvat raskaasti, basso takoo robottimaisesti. Bowie ei vain laula, hän pauhaa, ärjyy ja sylkee sanoja. Tuntuu kuin olisi jäänyt keskelle konekivääritulitusta. Se sopii asiaan, sillä lähes jokaisessa kappaleessa joltakin laulun henkilöltä lähtee henki brutaalilla tavalla.
.......

The Next Day on ehdottoman kiinni tässä hetkessä, ja samaan aikaan se kumartaa syvään pop-musiikin historialle, eniten tietysti Bowien omalle levytysuralle. Levyltä löytyy kasapäin viittauksia miehen aiempaan tuotantoon, ja Bowie sekä hänen hovituottajansa Tony Visconti iskevät silmää niin faneille, kriitikoille kuin Bowien omalle – erittäin epätasaiselle – tuotannolle. Ilmeistä sukua The Next Day on Bowien huippualbumeille Lodger (1979), Scary Monsters (1980) ja Heathen (2002). Synkässä aggressiivisuudessaan se muistuttaa kuitenkin eniten Iggy Popin mestariteosta, tummasävytteistä ja kulmikasta The Idiot -albumia, jonka Pop ja Bowie levyttivät yhdessä Berliinissä 1977. Miehet olivat paenneet kokaiiniriippuvuuttaan Berliiniin, joka tosin sattui tuolloin olemaan Euroopan heroiinipääkaupunki.

The Next Dayn jykevä äänimaailma ja lyhyet, ärhäkkäät kappaleet peittävät aluksi alleen sen, että levy on tulvillaan tarttuvia popmelodioita ja sovituksellisia hienouksia. Tummien vesien keskellä ilahduttaa ja yllättää, miten paljon The Next Day -levyllä kuuluu kaikuja 1960-luvun höyhenenkevyestä pop-estetiikasta. "I believe in Beatles", Bowie lauloi romanttisesti kymmenen vuotta sitten, ja tältä levyltä löytyy runsaasti beatlesmäisiä melodiankulkuja (varsinkin oivallinen I rather be high ja Valentine's Day). Eli kuvitelkaa, jos Paul McCartney olisi vetänyt gurutupakan sijaan steroideja! The Next Dayn innovatiivisin elementti lienee juuri tämä kevyen kuuskytlukulaisuuden naittaminen 2010-luvun angstiseen rock-musiikkiin.

Mikään nostalgialevy The Next Day ei ole – Bowiessa on aina kyse nykyisyydestä, tähän hetkeen tarrautumisesta, ja jopa pakosta tunnustaa, ettei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki. Väitän, että siinä piilevät pohjimmiltaan Bowien musiikin äly ja sydän. Juuri nykyisyyden vääjäämättömyys tekee hänen kappaleistaan yhtä aikaa niin intensiivisiä ja sydämeenkäyviä.

Edelleen Bowie ja Visconti osaavat yhdistää levytyksissään spontaaniuden ja millintarkan harkinnan. He uskaltavat jättää lopputuloksen sopivan hiomattomaksi, jolloin musiikkiin jää niitä tärkeitä "virheitä", jotka tekevät kaikesta taiteesta mielenkiintoista. Lähes jokaisen kappaleen loppusekunneilla tulee vielä yllätys, tunne, että kappale karkaa jonnekin uusille maille.

Eikä Bowien taito tehdä ajattomia levyjä ole kadonnut minnekään. Hänen albuminsa kuulostavat  aina ensin ärsyttäviltä ja poukkoilevilta, mutta ne kestävät kulutusta ja yleensä paranevat vanhetessaan.
........

Pintatasolla The Next Dayn laulujen aiheet vaihtelevat Englannin verisestä historiasta (Bowie on tainnut lukea Hilary Mantelin menestysromaaneja) maailmansotiin, Venäjän vallankumoukseen, koulusurmiin ja julkkiksiin. Samalla Bowien laulujen perusteemat pysyvät muuttumattomina: raukkaudettomuus, vieraantuminen, yksinäisyys ja kuolema väijyvät Bowieta edelleen. Mutta siinä missä Dylanin tai vaikkapa Nick Caven musiikki on kirjallista, Bowien musiikki on vahvan visuaalista. Hänen kappaleensa eivät ole laulettuja runoja, vaan laulettuja maalauksia, jos tällaista ontuvaa vertausta saa käyttää. Bowie ei ole tarinankertoja vaan pop-maalari, impressionisti, joka viskaa värejä kankaalle. The Next Dayn värit ovat musta, harmaa, turkoosi ja verenpunainen.

Kappalevalikoimassa riittää leveyttä ja syvyyttä. Kuin lunastaakseen takaisin kadotetun 80-lukunsa, jolloin Bowie menetti mojonsa, levyllä kuullaan monta hyvin kahdeksankymmenlukulaista iskusävelmää. (You will) set the world on fire olisi ollut iso hitti jopa Bowien suurimmalla kaupallisella menestyksellä, muskelipoppia sisältävällä Let's Dance -albumilla (1983). Nimibiisi The Next day, Love is Lost ja How does the grass grow soivat Bowien 70-luvun lopun levyjen tapaan vihaisesti ja tarttuvasti. 1990-luvun kokeellisille ja aliarvostetuille levyille 1. Outside (1995) ja Earthling (1997) palataan kappaleissa If you can see me ja Heat.

Viimeistään levyn suuri balladi You feel so lonely you could die palauttaa mieleen, ettei kukaan lyö Bowieta hänen omassa lajissaan, (henkilökohtaisen) maailmanlopun rock-balladien kirjoittamisessa ja tulkitsemisessa. Kerta kaikkisen upea laulu päättyy samaan rumpukomppiin kuin Ziggy Stardustin (1972) aloittava apokalyptinen Five Years. Kuten sanoin, Bowie ja Visconti ovat pitäneet hauskaa studiossa.
........

David Bowie: The Next Day (2013)

Bowien tapauksessa pitää aina puhua myös ulkomusiikillisista ansioista, koko paketista. Vielä vuoden vaihteessa Bowien luultiin vetäytyneen musiikkibisneksestä ja julkisuudesta lopullisesti.Viime kesänä Bowien huhuttiin jopa kuolleen (epäilemättä Bowie leikitteli näillä huhuilla ja mielikuvilla julkaistessaan tammikuussa ensisinglen Where are we now, joka antaa täysin hämäävän kuvan albumin tyylistä). Sitten tammikuussa 2013, 66-vuotispäivänään, Bowie pudotti nettiin kuin tyhjästä musiikkivideon ja tiedon uuden albumin ilmestymisestä maaliskuussa.

Kun kaikkea on yllin kyllin, puutetta on vain niukkuudesta. Markkinoinnin mestari Bowie laski, että uutisvirtojen, paparazzikuvien, statuspäivitysten, twiittien ja jakolinkkien hälyssä viesti pitää saada läpi aivan toisin. Vaitiolo luo arvokkuutta, poissaolo myyttisyyttä. Emme halua oikeiden tähtien lörpöttelevän netissä, halailevan fanejaan tai tilittävän elämästään. Suurten tähtien pitää pysytellä etäällä meistä. Idolien tulee hohtaa sitä kuulasta valonkajoa, jota vanhojen Hollywood-filmien kasvot hopeakankaalla yhä hohtavat.

David Bowie: "Heroes" (1977)

Nuorena kuuluisuutta pakonomaisesti tavoitelleen ja vanhempana mediahuomiosta tarpeekseen saaneen Bowien henkilökohtainen antimarkkinointikampanja tuntuu virkistävältä. Bowie ei anna haastatteluja, eikä (toivottavasti) tee keikkoja. Toistuvasti nahkansa luoneen Bowien viimeinen (?) pop-persoona on "rockin Greta Garbo". Kolportöörien täyttämässä maailmassa rockin viimeinen todellinen dekadentti ei kaupittele mitään.

Bowien katoamista ja ilmestymistä alleviivaa myös levyn visuaalinen ilme, jossa Bowien kasvoja peittää valkoinen neliö. The Next Dayn kansi on periaatteessa Bowien oman "Heroes"-albumin kansi, josta vanha nimi on yliviivattu ja jonka keskelle on maalattu ruutu ja kirjoitettu uusi nimi Arial 24:llä (fontti on todellisuudessa aivan uusi Doctrine niminen kirjasinlaji). Jotta viittauksia olisi varmasti tarpeeksi: alkuperäinen "Heroes"-kansi puolestaan kumartaa saksalaisen maalarin Erich Heckelin Roquairol-maalaukselle vuodelta 1917. Älkää kysykö, onko sattumaa että nimestä Roquairol voi pienellä sananmuunnoksella vääntää sanat "rock and roll".

Levynkannen ilmeen on luonut newyorkilainen graafinen suunnittelija Jonathan Barnbook yhdessä Bowien kanssa. Barnbookin blogikirjoitus kannen ideoista ja toteutuneesta versiosta kannattaa lukea, jos kuvallinen viestintä vähääkään kiinnostaa. Varmasti löytyy niitä, joiden mielestä juuri tätä tarkoitetaan "keisarin uusilla vaatteilla". Minulla ei ole tarvetta puolustella epäonnistuneita Bowie-kansia. Niitä löytyy sekä rumia että käsittämättömän rumia. Tästä uudesta sen sijaan löytyy tyyliä ja ajatusta.

Kansitaide edustaa niukismia eli minimalismia, ja se haiskahtaa käsitetaiteelta (ja hieman myös ITE-taiteelta). Tämä "visuaalinen riisuminen" pakottaa popmusiikkientusiastin pohtimaan pakkauksen ja sisällön suhdetta. Kylmän sodan aikakaudella elettiin kansitaiteen kultakautta. Muistan varovasti availleeni lainaamaani Pink Floyd -järkälettä The Wall. Siihen pakettiin kuului avautuvia pahvilärpäkkeitä, tolkuttomasti pienellä painettua tekstiä ja mahdollisesti tähtisadetikkuja. 1990-luvulla CD-levystä tuli musiikin kuuntelun pääformaatti. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi musiikin kuluttamisen digitaalinen vallankumous. Levyt siirtyivät kovalevyille, iPodeille ja kännyköihin. Sitten tulivat Spotifyn, iTunesin ja Soundcloudin kaltaiset verkkopalvelut, jotka pyyhkäisivät konkreettisen musiikkituotteen pois. Levyt katosivat.

The Next Day tuntuu kommentoivan, että kohta katoaa levyihin liittynyt visuaalisuus. Seuraavaksi joku rohkea julkaisee levyn pelkästään bitteinä ja ainoa visuaalisuus on Spotifyn tai iTunesin palveluiden raamit. Tiedän, että tuolla ulkona vaeltelee suuri joukko paksusankaisia "nuoria" miehiä, jotka tykkäävät edelleen hiplailla levyjä ja selailla niiden kansia. Nostalgia myy, tosin ei kovin paljon.
........

Missä me olemme nyt? Aika näyttää, miten korkealle The Next Day nousee Bowie-kaanonissa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen miehen paluuseen liittyy varmasti pidäkkeetöntä intoa, joka sokaisee osan arvostelijoista ja kaltaisistani pitkänlinjan faneista. Olemme saaneet takaisin jotakin, jonka uskoimme jo menettäneemme. Tunnustan hieman kyynelehtineeni, kun kuulin tammikuussa uuden Bowie-biisin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Suomen johtavana Bowie-entusiastina uskallan väittää, että The Next Day kestää aikaa. Se on rakennettu viehättävän vanhanaikaisesti kokonaiseksi albumiksi, jossa kappaleet tukevat toisiaan ja sulautuvat vähitellen yhdeksi kokonaisuudeksi. Helpoksi levyksi sitä ei voi sanoa, eikä sen tylyys tai sisällöllinen poukkoilevuus sovi kaikille. Silti jo viikon mittaisen kuuntelemisen jälkeen pidän levyä renenssanssimaisena freskona, yhtenä suurena ja täyteen ahdettuna kuvana, josta löytää vielä pitkänkin ajan päästä uusia tarinoita, tunteita ja sykähdyttäviä hetkiä. Bowie vanhenee tyylillä, kuin jonkin sortin avaruus-Sinatra. Tai kuten levyn ensimmäisessä kappaleessa Bowie jyrähtää: "Here I am, not quite dying!"


Levyarvio David Bowie The Next Day.

Maailmanloppu sushibaarissa (eli karjalainen katarsis)

Ismo Alanko: Maailmanlopun sushibaari.

Ismo Alangon Maailmanlopun sushibaari sisältää herkullisia poppipalleroisia. Kuin hyvä sushiannos, se on monipuolinen ja vivahteikas kattaus. Löytyy psykedeelistä kitaratahkoamista, höpsöjä ralleja, kansanlauluja, sydämeenkäyviä rakkauslauluja ja surrealistista irrottelua. Alanko julkaiseekin pitkästä aikaa albumin, jota voi suositella varauksetta muillekin kuin intohimoisimmille Ismo-faneille.

Maailmanlopun sushibaarin korvatuntuma on sulava ja täyteläinen, jopa pehmeä. Kappaleet soivat pakottomasti ja materiaali kantaa alusta (katkeraan) loppuun. Alangon uusi orkesteri soittaa tyylikkäästi ja sävykkäästi, joskaan ei kovin omaleimaisesti. Viulu- ja torvisovitukset eivät kuulosta päälle liimatuilta kuten niin usein suomalaisilla poplevytyksillä. Vain Jukka Orman kitaransoittoa kaipaan.

Iloisin yllätys lienee, että Alanko laulaa poikkeuksellisen moniulotteisesti ja maneereistaan vapautuneena. Muistin taas, että halutessaan Alanko on loistava rock-laulaja. Teksteissään Alanko yhdistelee jälleen synkkyyttä, mustaa huumoria ja arkipäiväisiä havaintoja ihmispoloisten elämästä. Alanko on tekstittäjänä mainettaan epätasaisempi, mutta samalla tyylillisesti paljon monipuolisempi kuin annetaan ymmärtää. Itse olen aina pitänyt enemmän Alangon "vapaammista" teksteistä, jotka synnyttävät vahvoja kuvia. Uudelta levyltä pieni pätkä:

"Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika
ja eläviä odotetaan
Kuolleiden kadulla on ambulanssi
jolla syntyviä kuljetetaan
sairaalaan"

Levy alkaa svengaavan hypnoottisella, siekkarimaisesti sanoitetulla Tukahdutetulla tangolla, joka muistuttaa erinomaisen Taiteilijaelämää (1995) levyn materiaalia. Alanko on harvoja suomirockin tekijämiehiä, joiden kappaleissa on hävytöntä eroottisuutta. Tukahdutettu tango toimii vuorenvarmasti keikoilla käärmemäisesti kiemurtelevan kitarariffinsä ansiosta. Levyn kohokohdat ovat silti balladeja: Unenomainen Tuulen selkään ja Kaaos hurmaavat haikealla, alakuloisella kauneudellaan. Ne ovat Alangon hienoimpia ja melodisimpia lauluja vuosikausiin.

Vuoden turhin laulu lunastaa riemastuttavasti nimensä odotukset. Vanha nuori funkkaa vastustamattomasti eteenpäin kuin Hassisen koneen varhainen Kulkurin iltakalja. Kahdeksantoista aina rämisee ja muistuttaa varsinkin lauluosiltaan hämmästyttävän paljon Sielun Veljien lopunajan tuotantoa. Levyn päättää typerän niminen, mutta vereslihainen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja, Alangon soolouran parhaita päätösbiisejä.

Levylle mahtuu kaksi puhdasta kansanlauluakin. Naapurin saunareissu on makaaberi tarina, joka häilyy vaarallisesti vakavan ja vitsin välillä. Sen sijaan pikkuruinen Kuusilmä viehättänee ainakin laulumaiden asukkeja.  

Pelkkää kultaa ei vuolla. Kertosäkeltään liian radioiskelmällinen Harmaa on hyvä väri ei oikein koskaan nouse lentoon, Missä se on on joutava renkutus ja lite-flamenco Itara Kitara soljuu tasapaksuna alusta loppuun. Alanko tarvitsisi tuottajaksi kovapäisen studiohirmun, joka toimisi uskottuna hovikriitikkona.

Eeppinen nimikappale Maailmanlopun sushibaari kertoo yhden miehen korpivaelluksesta autokorjaamolta sushibaarille. Kappaleen novellimainen tarina ja Alangon puhelaulu tuovat mieleen myöhempien aikojen Kauko Röyhkän. Mahtipontinen sovitus ja kirjalliset ansiot nostavat sen yhdeksi albumin tähtihetkistä. Kun soitto on tauonnut, jää vain Alangon ääni kaikumaan: "Tyhjänä ja hylättynä / niin kuin minäkin". Katarttista, Karjalasta.

Maailmanlopun sushibaari nousee Ismo Alangon levytyksissä ehdottomasti sille paremmalle puolelle. Maailmanlopun sushibaari kuulostaa rennoimmalta Alangolta yli vuosikymmeneen. Alangolle näyttää paitsi sopivan uudet bändihommat myös levyn konseptin pitäminen väljänä. Toisin kuin monilla viimeisimmillä levyillään, nyt mennään laulujen eikä kokonaisidean ehdoilla. Materiaali kuulostaa myös siltä, että se toimii erinomaisesti elävänä soitettuna.

Lue myös Sinisen zeppeliinin tinkimätön Ismo-retrospektiivi.


Levyarvio Ismo Alanko Maailmanlopun sushibaari