Vit***lun olemuksesta

Kaikille ihmisille voi vittuilla jonkin aikaa, joillekin ihmisillle voi vittuilla kaiken aikaa, mutta kaikille ihmisille ei voi vittuilla kaiken aikaa. Nämä Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin sanat kuulostavat tänään yhtä ajankohtaisilta kuin 150 vuotta sitten, jolloin hän sai paikallisesta Starbucksista tilauksensa nimellä "Eipram".

Vittuilusta on kirjoitettu asiaproosaa hämmästyttävän vähän verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiskunta on historiansa aikana vittuillut ympäriinsä – vaikkapa vähemmistöille, delfiineille, turkulaisille ja oikeinkirjoitusvirheitä tehneille. Ihmiskunnan historia on vittuilun historiaa. Mennäänpä aivan alkulähteelle.

Sanotaan, että länsimainen vittuilu on vain alaviite Platonin vittuilussa. Platon oli kreikkalainen ikisinkku, joka pankrationin sijaan treenasi filosofiaa. Saihan Sartrekin sillä Simonensa. Kuuluisassa vittuiluopissaan Platon jakaa todellisuuden vittumaisuuden karkeasti kahtia. Platon esittää, että aistein havaitsemamme vittuilu on näennäistä, mutta vittuilun idea tosiolevainen.

Yksittäinen vittuilu on päiväperho, joka kuuluu havaintojen maailmaan. Se elää vain lyhyen hetken, haihtuakseen sitten historian usvaan. Kun nuhainen poliisiviranomainen aivastaa Johan Bäckmanin painokoneen lämpimään Suomen-passiin lenssupöpöjä, kyseessä on aistimaailmaamme kuuluva vittuilu. Kun tavallinen ihminen ("pahis") on eri mieltä kuin oikeamielinen ("hyvis") haluaisi, kyseessä on niin ikään havaintojen maailman vittuilu.

Maailmassa on siis olemassa yhtä aikaa miljoonia yksittäisiä vittuiluja: säilykepurkkien avausmekanismi, telinevoimistelu koululiikuntana, videotaide, muovihaarukat, kantelemusiikki, Facebookin julkaisuasetukset, Rosson salaattipöytä, paarmat ja niin edelleen.

Silti näiden ainutlaatuisten vittuilujen "takana" on Platonin mukaan tosivittuilu, vittumaisuuden idea. Emme ehkä rajallisina olentoina edes pysty kokonaan käsittämään tätä metatasoa. Eläinten nimikkopyhimys Franciscus Assisilainen sanoi viisaasti, että vain tarkkailemalla kissoja ymmärrämme todella, mistä vittuilussa on kyse. Kissahan on umpivittumainen eläin, se syö verkkareistasi resorinauhan ja oksentaa sen viikkoa myöhemmin kashmir-neuleellesi.

Mistä puhumme, kun puhumme vittuilusta?

Vittuilu on välittämistä. Jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, että todellinen joukkuehenki syntyy vasta kun sen jäsenet uskaltavat avoimesti vittuilla toisilleen. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet rakentuvat ankaralle mutta perimmältään hyväntahtoiselle vittuilulle. Monet pitkät parisuhteet perustuvat pelkästään puolisoiden keskinäiselle vittuilulle, kuten omien isovanhempieni liki 60 vuotta kestänyt avioliitto. Lopussa taata oli umpikuuro ja mumman opaskoirakin sokea, mutta terävät tölväisyt pitivät heidät mieleltään virkeinä aina katkeraan loppuun saakka.

Mikään edellisistä ei tietenkään toimisi, ellei vittuilu perustuisi syvään yhteisymmärrykseen. Jo ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau muistutti, että suuren vittuilun mukana tulee suuri vastuu. Kun vittuilee, pitää hyväksyä vastavittuilu. Tämän ihmiselämän perus viisauden kun sosiaalisen median suupaltit ymmärtäisivät, niin meidän kaikkien olisi kevyt kulkea.


Vittuilu on henkilökohtaista. Kokonaisen kansanryhmän loukkaaminen on kuin dynamiittikalastusta – siihen pystyy kuka tahansa tukkaurvelo. Vittuilu sen sijaan vaatii osumatarkkuutta. Kun sinulle vittuillaan, tiedät, että sinä merkitset hänelle jotakin enemmän. Elokuvahistorian hellin ja samalla katkeransuloisin vittuilun laukoi tietysti Rhett Butler, joka Tuulen viemää -elokuvan lopussa jättää omahyväisen mutta ah niin ihanan Scarlett O'Haran. "Frankly my dear, I dont give a damn."


Vittuilu on älyllistä. Kuka ajattelee suuresti, myös vittuilee suuresti, saksalaisfilosofi Martin Heidegger totesi vaikuttavassa teoksessaan Silleen jättäminen (Gelassenheit, 1944–1945). Tämän takia luova luokka on aina ollut poikkeuksellisen vittumaista porukkaa. Älymystöhän on joukko ihmisiä, johon jokainen haluaa kuulua, mutta jonka kanssa kukaan ei halua viettää aikaa.

Oli miten oli, todelliseen vittuiluun kuuluu ilkeyden finesse, sivaltamisen sulokkuus. Siksi ei mikä tahansa ilkeämielinen lässytys tai äkäinen huutelu käy vittuilusta. Kun tunnettu ja samalla ainoa suomalainen esseeisti somettaa aamuyöstä "tissitissitissi" ollaan toki kotimaisen nykykirjallisuuden kovimmassa ytimessä, mutta kaukana mannermaisen vittuilun viehkeydestä. Sillä vittuilu viiltää, se hehkuu hengen pikimustaa pimeyttä. Uskallan väittää, että korkealaatuinen vittuilu on esteettinen kokemus niin esittäjälleen kuin vastaanottajalleen. "Vittuilu näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja", Aristoteles kirjoitti teoksessaan Nikomakhoksen "etiikka".


Vittuilu on voimaannuttavaa. Martti Luther naulasi teesit kirkon oveen, Rosa Parks jäi istumaan paikalleen bussissa, tuntematon mies pysäytti panssarivaunut Tienanmenin aukiolla. Silkkaa vahvemmalle vittuilua. Vittuilu on pienen ihmisen keino näpäyttää suurempiaan. Vittuilu ei katso ikää, ihonväriä, varakkuutta tai hauiksen leveyttä. Mikä hienointa, vittuilu on täysin tasa-arvoista. Naisen vittuilu ei ole 80 senttiä vaan ihan koko euro, joskus jopa enemmän. Vittumaisuudessa ei ole lasikattoa.


Vittuilu on mahdollisuuksien taidetta. Jokainen meistä vittuilee omalla tavallaan, mutta jokaisen vittuilu on yhtä arvokas.

Introvertti piilovittuilee niin taitavasti, että sen kohteeksi joutunut huomaa vasta seuraavana aamuna herätessään, että hänen tyynynsä on värjäytynyt verestä ja häpeästä punaiseksi. Ekstrovertin avoin vittuilu ei sen sijaan jää keneltäkään huomaamatta aamuöisellä porilaisella nakkikioskilla (kaikki Porin murteella sanottu paitsi kuulostaa vittuilulta myös ON vittuilua). Työelämässä puhutaan nykyään rakentavasta palautteesta, mikä on moderni ilmaisu suoralle vittuilulle.

Suomessa sekoitetaan usein asiakaspalvelu ja vittuilu keskenään. Molemmissa on toki kyse ihmisen kohtaamisesta. Terveyskeskuksissa, takseissa, virastoissa ja remonttifirmojen kanssa saamme nauttia mitä värikkäämmästä vittuilusta.

Kirjallisuutemme ehkä kaunein vittuilu löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ennen niin voimallisesti eläneet veljet on romaanin lopussa kesytetty uniseen keskiluokkaisuuteen, kuka jahtivoudiksi, kuka torppariksi. Vapaa ja tulisieluinen Venla passaa miestään ja synnyttää. He ovat kaikki kiinni sovinnaisuuden turpeessa. Alkuvoima on imetty heistä pois. Kertoja kuvaa tämän kuin korkealta ylhäältä katsellen – ja niin romaanihenkilöidensä kuin romaanin lukijoiden pikkuporvarillisuudelle täysillä vittuillen.

Suomalainen Anselmi Kyyrö ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Suomalaiset, valmistautukaa avaamaan samppanjat. Raumalaista runoilijaa Anselmi Kyyröä veikataan tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Moni kirjallisuuden ystäväkään tuskin tunnistaa Kyyrön nimeä, mutta kuka mukamas oli koskaan kuullut J.-M. G. Le Cléziosta tai Mo Yanista ennen heidän palkitsemistaan?

Kirjallisuuden Nobelin saajan valitsevat Ruotsin akatemian jäsenet torstaina. Akatemian ensisijainen tehtävä on ylläpitää ja edistää ruotsin kielen sekä ruotsalaisen kirjallisuuden elinvoimaisuutta. Ruotsalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia ovat muun muassa Peppi Pitkätossu, Nya vindar -oppimateriaali ja Ikean kuvasto. Lisäksi Ruotsissa julkaistaan joka vuosi uskomaton määrä ohjeita ja suosituksia.
...................

Jos Kyyrö palkitaan, hänestä tulee kuudes suomalainen Nobel-palkittu. Aiemmin suomalaisista Nobelin kirjallisuuspalkinnon ovat saaneet Frans Emil Sillanpää teoksestaan Ihmisiä suviyössä (1939) ja A. I. Virtanen tutkimuksellaan Ei tuo tuuli enää pellolta paskanhajua (1945). Vuonna 2012 jyväskyläläinen Sofi Oksanen puhdisti pöydän nappaamalla fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden, talouden ja rauhan Nobelit. Kohua herättäneessä kiitospuheessaan Oksanen totesi, että "suomalaiset miehet on ihan tyhmiä", "Venäjä on ihan tyhmä" ja "kaikki värit paitsi violetti ja musta on ihan superduper tyhmiä".

Vaikka Kyyröä ei juuri tunneta Syvärauman ulkopuolella, hän on tehnyt mittavan uran suomalaisessa kirjallisuuskentässä. Kyyrön läpimurtona pidetään runokokoelmaa Mnuu snuuks, snuuks mnääki (1965) etsi modernismin jälkeisessä maisemassa uutta muotokieltä ja merkityksiä suhteessa rikkoutuvaan kertojanääneen allegorisena heilurina välttäen ajan ja paikan karikot silti tavoitellen hauraan dissonanssin ja soinnullisuuden yhteisyyyttä. Tai "niinku että whaaaaat?"

Myöhemmissä romaaneissaan 23.2.1963 (1977) ja Kanaali, Koskinen (1989) Kyyrö porautui yhä syvemmälle – eräässä mielessä ahtaammallekin – minuuden ja toiseuden taikapiiriin, joka resonoi yhtäältä maagisen realismin ja toisaalta pyhämaalaisen formalismin hengessä. Kyyrön teokset myivät vuosina 1973–1988 yhteensä 246 kappaletta. Sen jälkeen Kyyrö ilmoitti vetäytyvänsä sekä julkisuudesta että runoudestaan, josta oli hänen mukaansa tullut liian kaupallista.

Yksityisyyttään tiukasti varjelevasta Kyyröstä ei ole tiettävästi olemassa kuin muutamia valokuvia. Syväraumalaisten mukaan Kyyrö ei juuri poistu kotoaan paitsi silloin, kun hänen ainut ystävänsä, kirjailija Philip Roth saapuu Raumalle häntä tapaamaan. Tarinat kertovat, että miehet käyvät kerran vuodessa pub Syviksessä Mäkikadulla ja soittavat sieltä pilapuheluita Don DeLillolle. Vuorovuosina jompi kumpi miehistä esiintyy Nobel-komitean puhemiehenä Per Wästberginä ja kertoo DeLillolle tämän saaneen vihdoinkin Nobelin.
................

Jos Kyyrö Nobelin torstaina pokkaa, Suomen kirjallisuuspiirien sokka irronnee isosti, millä tarkoitetaan lähinnä Anna-Leena Härköstä ja Riku Korhosta. Nobel-palkitun herkkuihin kuuluu muun muassa uusi kustannussopimus, hieno mitali ja paikka iltapukuisen prinsessa Madeleinen vieressä Nobel-gaalassa. Nobel-gaala on maailman viimeisiä paikkoja, jossa valkoiset, rikkaat ja etuoikeutetut saavat vielä juhlia keskenään ilman huonoa omaatuntoa. Sanotaankin, että mustaihoisten on helpointa päästä Nobel-gaalaan voittamalla Nobel. Tämä onnistui viimeksi kenialaiselta Barry Obamalta, joka voitti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2009, koska... tuota... niinku... silleen.

Mikä meille suomalaisille tärkeintä, Kyyrön voitto merkitsisi rakkaan naapurimme kukistamista Nobel-kisassa jo toisen kerran lyhyen ajan sisään. Oksasta ennen palkinto meni Ruotsiin, kun vuonna 2011 palkinnon voitti tukholmalainen runoilija Thomas Tranströmer, jonka suuri yleisö tuntee parhaiten amerikkalaisten Transformers-hittielokuvien kautta. Ne pohjautuvat kirjailijan omaelämäkerralliseen Tranströmers-muistelmasarjaan (1955–1975), jossa kirjailija palaa Runmarön saarella viettämiinsä lapsuuden kesiin. Optimus Primen ja Megatronin avaruusrobottiautojen väitetään olevan allegoria Tranströmersin vanhempien suhteesta ja näiden vaikeasta avioerosta.

Täällä blogistaniassa Kyyrön palkintoon uskotaan vahvasti. Sininen zeppeliini on jo painattanut 15 000 lippalakkia tekstillä "SUOMI ON NOBELVOITTAJA 2014" ja jää innostuneesti odottamaan uuden nobelistimme julkistusta. Kirjakahvilassa tavataan!

Juha Seppälä lähettää Jouko Turkan kuuhun

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän novellit kokoava loistelias Oikku ja vapaus (2009) pitäisi löytyä jokaisen itseään sivistyneenä pitävän suomalaisen kirjahyllystä. Tarvittaessa sille pitää raivata tilaa siitä Veijo Meren Manillaköyden ja Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden välistä.

Kuulun myöhäisherännäisiin Juha Seppälän seuraajiin ja toivon vielä joskus törmääväni häneen Porin Euromarketissa. En tosin tiedä, mitä uskaltaisin sanoa hänelle kalatiskillä. Ehkä seisomme vain hiljaa vierekkäin, kumpikin vuoronumeroaan hermostuneesti hypistellen. Tilaamme siikafilettä.

.........

Juha Seppälän tarinoissa sysimusta huumori yhdistyy yönmustaan vakavuuteen. Välissä on toisinaan pilkahdus harmaata. Mutta hauskimmat kaverit ovat aina kivikasvoja, otetaan vaikka Buster Keaton tai Arvi Lind. 

Palasin heinäkuun helteissä Seppälän uusimpaan, tosin jo viime vuonna ilmestyneeseen Mr. Smith -romaaniin. Minulla on paha tapa lukea yhtä aikaa useaa kirjaa, ja välillä kirjat jäävät kesken tai kärsivät katkolukemisestani. Mr. Smith täytyy pureksia intensiivisesti, sillä se on poukkoileva, hajanainenkin. Juonivetoisista kirjoista pitävälle Mr Smithiä ei voi suin surminkaan suositella. Seppälä ikään kuin suuntaa kameransa johonkin suuntaan lyhyesti ja siirtyy pian jo aivan muualla. Seppälää ei lueta ohimennen.

Romaanissa vaellellaan luovutetun Karjalan alueella, Viipurissa ja Pietarissa, pyörähdetään Los Angelesissa, Helsingin jugendkortteleissa ja kuussa. Ajassa liikutaan viime vuosisadan vaihteesta aina nykyhetkeen. Romaanin rikkaaseen henkilökaartiin kuuluu mystinen "ongelmien ratkoja" Mr. Smith, jok kuvaa itseään napakasti: "Sanoin, että koska en kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiani, päätin ryhtyä ratkomaan muiden". Muita henkilöitä ovat hänen isoisänsä Mr. Schmidt sekä eläkkeellä jäänyt päätoimittaja Manninen. Mukana seikkailee myös traaginen lemmenpari Briscilla ja Rane, jonka "perjantaisin alkaneet röpöttelyt venyivät viikonlopun mittaisiksi, ja "joskus tuli aloitettua jo torstaina, lopulta keskiviikkokaan ei ollut mitenkään tavaton".

Enemmän kuin romaani Mr Smith on mosaiikki, kokoelma ihmiskohtaloita. Kertomuksia siitä miten historia loppui ja "muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi". Nautin erityisesti, kun Seppälä kirjoittaa tarinoiden kohtalosta, romaanin tulevaisuudesta. Sieltä se Jouko Turkkakin viimein ilmestyy, jo hieman tr hahmona:

"Sinänsä järkyttävää tietää että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja kertonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää. Hän istuu kotona ja odottaa patsasta, jonka hän on ansainnut ja saa."

En kerro miten ja miksi, mutta yhtäkkiä Jouko Turkka matkaa kohti kuuta, jossa Turkka päätyy kuun viimeiselle reunalla, Nasan valvontatornille. "Ja Jouko Turkka näki koko maailman piirin."
..........

Seppälän lause luistaa niin sulavasti, että yhtenään tekee mieli kääntää sivuja hiirenkorville. Miten se on tuonkin osannut juuri noin sanoa! Joku kirjallisuuskriitikko moitti kymmenisen vuotta sitten Seppälää, Kari Hotakaista Ja Hannu Raittilaa "klapiproosan" kirjoittamisesta. Klapiproosa oli lyhyttä ja tasalaatuista, siis yksipuolista. Jokainen voi Mr Smithin lukemalla tarkastaa, miten tavattoman vivahteikkaita virkkeitä Seppälä nakuttaa.

Jääkiekkotermein ilmaistuna: Seppälä jos kuka osaa tempon muunnokset ja pelisuunnan vaihdon. Lyhyttä ja pitkää lausetta, viivettä ja äkillisiä kiteytyksiä, kuin kova rannelaukaus takanurkkaan. Seppälän lauseissa heräävät eloon kuvat, äänet ja jopa hajut. Jos tämä on sitä klapia, otan motillisen.

Sinänsä upeaa tietää että Juha Seppälä on jossain, elää, Porissa. Ja kirjoittaa.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin Makeannälkä ilmestyi pari kuukautta sitten. Se on kuin McEwanin oma Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaani. 1960-70-lukujen taitteeseen sijoittuvassa tarinassa konservatiivinen nuori nainen Serena Frome valitaan sihteeriköksi tiedustelupalvelu MI5:een. Tiedustelun maailma on miehinen ja avoimen sovinistinen, eikä Fromella ole juuri mahdollisuuksia päästä todellisiin agenttitehtäviin.

Kun tilaisuus sitten kuin ihmeenkaupalla tarjoutuu, Frome tarttuu toimeen. Hänestä tulee Makeannälkä-nimisen operaation kontaktihenkilö, joka värväää aloittelevia kirjailijoita heidän tietämättään läntisen maailman puolestapuhujiksi. Tällaisia mielipideilmastoon vaikuttavia operaatioita rahoittivat todellisuudessakin kylmän sodan aikana niin läntiset kuin itäiset tiedustelupalvelut. Fromesta tulee Thomas Haleyn taloudellinen sponsori peitesäätiön kautta. Frome tutustuu ensin Haleyn tarinoihin ja sitten mieheen itseensä ja ajautuu vähitellen vakoilun ja henkilökohtaisten ihmissuhteiden verkkoon, josta ei enää pääse pois.

McEwan kirjoittaa mestarillisesti pahaenteisiä tarinoita, joissa lukija tietää väijyvän traagisia käänteitä ja usein surullisen lopun. Hänen parhaita teoksiaan ovat esimerkiksi Vieraan turva ja Amsterdam. McEwanin romaaneista tekee kiehtovia päähenkilöiden itsekkäät motiivit ja hediän kylmät, laskelmoidut tekonsa. Edellisen romaanin Polte (2010) päähenkilö oli niin vastenmielinen lurjus, ettei hänelle toivonut kuin kylmää kyytiä. Myös Makeannälän Serena Frome on luutuneessa poroporvariudessaan hahmo, jolle McEwan varsinkin kirjan loppupuolella piruilee.

Joka tapauksessa McEwan kykenee loihtimaan hahmoja, joiden inhimilliset heikkoudet tunnistamme itsessämme. Hän laittaa henkilönsä tilanteisiin, jossa porvarilliset tavan ihmiset joutuvat ikävien valintojen eteen. Useimmiten he eivät selviä niistä puhtoisina. Lukija joutuu väkisin pohtimaan, mitä hän tilanteessa tekisi. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, McEwan johdattaa lukijansa jälleen niin kirjallisuuden kuin luonnontieteen maailmaan. Tällä kertaa McEwanin romaani ei valitettavasti sisällä 15 sivun mittaista millintarkkaa kuvausta kahden miehen välisestä squash-ottelusta.

Makeannälkä ei ole aivan sellainen täysosuma, mitä McEwanilta aina vähän kohtuuttomastikin odotan. Makeannälkä ei nappaa lukijaansa mukaan kuin vasta kirjan puolivälissä. Silloin McEwan saa kerronnan kunnolla liikkeelle ja tarina muuttuu psykologiseksi jännäriksi.

Kirja kärsii myös uskottavuusongelmista. Vaikka lemmensuhteet roihusivat tiedustelumaailmassakin (ja mitä Supo-juttuja olen lehdistä lukenut, roihuavat edelleen!), päähenkilön intiimit irtosuhteet itseään vanhempiin miehiin kuulostavat seikoilta, jonka vuoksi hänet olisi hyllytetty tiedusteluhommista. Neiti Frome ei vaikuta kovin pätevältä tiedusteluvirkamieheltä, sillä hänellä on jatkuvasti vaikeuksia pitää pikkuhousuja jalassaan. Olen huomannut, että yllättävän monet vanhenevat mieskirjailijat kirjoittavat romaaneihinsa seksinnälkäisiä nuoria naisia, jotka ihastuvat ikääntyneisiin, kirjallisesti sivistyneisiin miehiin.

Jos Ian McEwania ei ole vielä lukenut, kannattaa ehkä aloittaa miehen aikaisemmista romaaneista kuten Sovitus, Ajan lapsi tai Ikuinen Rakkaus. Kylmän sodan agenttiromaanina McEwanin aiempi Viaton (1990) on Makeannälkää tehokkaampi teos.


Kirja-arvio Ian McEwan Makeannälkä