Ennen kuin pihvi tai koipi päätyy lautaselle, jonkin täytyy kuolla. Harva kuitenkaan tietää, millaisissa olosuhteissa ruoaksi päätyvät eläimet viettävät lyhyen elämänsä. Syötäväksi kasvatetut pakottaa lukijan miettimään omaa lihansyöntiään.
 |
| Kuvan iloinen pikku possunen ei liity tapaukseen. |
Tavallinen kuluttaja on etäällä eläimistä, joista valmistettuja elintarvikkeita hän popsii tyytyväisenä suuhunsa. Jossakin on aivan varmasti ihminen, joka luulee kalapuikon joskus uineen vapaana valtameressä. Grillimakkarassa ei ole paljon jäljellä porsaasta, joka oppii temppuja siinä missä perus saksanseisoja. Jopa märkivältä säärihaavalta näyttävä hunajabroileri on ollut joskus elävä eläin. Ruoka ei vain mystisesti ilmesty Sokos-marketin hyllyyn.
Toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu
Syötäväksi kasvatetut (Atena) kertoo kotimaisten nautojen, kanojen, broilerien ja sikojen elämästä aina syntymästä varhaiseen kuolemaan. Yhtään moralisoimatta väitän, että jokaisen suomalaisen lihansyöjän ja suomalaista lihantuotantoa tiukasti vastustavan kasvissyöjän kannattaisi kirja lukea. Kirjan luvut ovat reportaaseja tiloilta ympäri Suomea, ja Lappalainen kuvaa elävästi sekä tuotantoeläinten oloja että niitä prosesseja, joihin eläimet alistetaan.
Syötäväksi kasvatetuissa on niin faktaa kuin näkemystä, ja Lappalaisen omat havainnot tuotantopaikoilta ovat tarkkoja.
Syötäväksi kasvatetettujen maltillista, faktapainoitteista otetta olen kaivannut paikoin tulehtuneeseen suomalaiseen keskusteluilmapiiriin ruoan tuotannosta ja tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Liian usein olen lukenut ruoan eettisyydestä tekstejä, joissa on paljon yleviä näkemyksiä ja vähän villoja. Lehtiartikkelimainen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin kuin sialle ottatukka, ja selkeän jäsennyksen ansiosta kirjaa on helppo käyttää hakuteoksena myöhemminkin. Kirjan lopussa Lappalainen tarjoaa "remonttilistan suomalaiselle maataloudelle" ja esittää parannusehdotuksia koko ruokaketjulle eli niin tuottajille, ruokayhtiöille, vähittäiskaupalle kuin kuluttajille.
Ääneen pääsevät myös tuottajat eli he, jotka eläinten parissa päivittäin todella työskentelevät. Ruoantuotanto herättää intohimoja, ja täytyy ihailla omilla nimillään esiintyvien maatalousyrittäjien rohkeutta, sillä julkisuuteen uskaltautuvat tuottajat saavat varautua niin vihapostiin kuin kansalaisaktivistien omavaltaisiin, yön pimeydessä tehtyihin "tarkastusiskuihin". Kirjassa tuottajista ei yritetä tehdä sen enempää sankareita kuin konnia.
En kuitenkaan suosittele kirjaa lounasseuraksi tai unikirjaksi, sillä
Syötäväksi kasvatetut sisältää yllin kyllin verisiä yksityiskohtia. Hiilidioksidilla tainnutetut kanat otetaan hengiltä silppurissa, ja lehmät tainnutetaan jonkin sortin naulapyssyllä ennen kurkunleikkausta. Erityisesti hirvitti, miten urosporsaat kastroidaan tekemällä viilto peppunahkaan, minkä jälkeen "pähkinät" puristetaan ulos ja haava jätetään auki.
Kuolema kuitenkin kuuluu lihansyöntiin. En tiedä, tekevätkö koululaiset nykyään opintoretkiä maatiloille, mutta mielestäni lapsille tai nuorille tulisi näyttää ainakin videolta, millaisissa oloissa ruokamme kasvaa ja kuinka tuotantoeläimeltä otetaan henki pois. On ihmisiä, jotka syövät kalapullia, mutta pitävät pöytään kannettua savukalaa makaaberina.
....
 |
| Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. |
En ole elänyt lapsenuskossa, että possut kylpevät päivät pitkät pellonlaidan mutakuopassa ja lehmät käyskentelevät kesäyönä koivumetsässä. Silti tuntuu yllättävältä, miten teollista – siis viimeisen päälle suunniteltua ja toteutettua – tuotantoeläinten elämä on. Eläin on yksikkö tarkkaan hiotun tuotantoketjun raaka-ainetta alusta loppuun. Tätä kuvaa hyvin broilerin muutaman viikon pituinen elämä. Broileritilalla lintujen paino punnitaan jatkuvasti ja tuottajat pitävät kirjaa vedenkulutuksesta, lämpötilasta, ilman suhteellisesta kosteudesta ja jopa jalkapohvien vaurioista. Direktiivi säätelee juomalaitteita, ilmanvaihtoa, valaistusta ja melutasoa.
Lappalainen muistuttaa, että tuotantoeläinten hyvinvointi ei ole erillään muusta ruokateollisuudesta. Tuottajille eläintenpidossa on aina kyse elinkeinosta. Tuottajia on helppo etelän vegemestoista demonisoida, mutta todellisuudessa on tuottajien etu, että eläimet voivat hyvin. "Kana on pirun herkkä eläin, se kertoo muninnallaan miten sillä menee", eräs kanalan pitäjä kertoo.
Teollisesta otteesta huolimatta tuotantoeläinten pidossa on kyse inhimillisestä toiminnasta. Lehmiä pitävä tilallinen sanookin, että "lehmät tekee mulle palveluksia ja mie niille". Lappalainen kirjoittaa, kuinka "yrittäjämäisyys, ammattimaisuus, hyvä työmotivaatio ja eläinten hyvä kohtelu kytkeytyvät yhteen". Osalle tuottajista eläinten hyvinvointi on itseisarvo, toisille hyvinvoinnin perustana on rahallinen hyöty. Tutkimustietojen valossa näyttäisi selvältä, että huonosti voivat eläimet ovat myös huono bisnes. Esimerkiksi sikatiloilla hoitajan asenteet näkyvät laskeneena porsaskuolleisuutena, lypsykarjatiloilla tuottajan motivaatio ja eläinten yksilöllinen kohtelu suurempana maitotuotoksena. Raha puhu eläinten hyvinvoinnissakin. Jos tuottaja ei tienaa, hän ei myöskään voi tehdä eläinten olosuhteita parantavia investointeja vaikka haluaisi.
Kirjan perusteella jäin käsitykseen, että lehmien ja sikojen olosuhteissa on yleisesti vähemmän ongelmia kuin kanojen ja broilerien. Tämä on tärkeä havainto sikäli, että kuluttajat ovat viime vuosina siirtyneet punaisesta lihasta kanan- ja broilerinlihaan. Yleisesti ottaen uudemmilla ja isommilla tiloilla eläinten asiat ovat paremmin kuin vanhoilla ja pienillä tiloilla. Uusissa rakennuksissa on entistä paremmat lannanpoistojärjestelmät, koneellinen ilmanvaihto ja ruokintajärjestelmät ja eläimille ylipäätään enemmän tilaa. Uusin tekniikka on käytössä maaseudullakin. Esimerkiksi
MobiAmmu on älypuhelinsovellus, jonka avulla viljelijä voi lukea ja tallentaa eläinten tietoja ja tapahtumia kätevästi eläinten luona.
...........
Mitkä sitten ovat polttavimpia hyvinvointiongelmia suomalaisilla eläintiloilla? Broilerien kohdalla se on jalostus, jonka takia linnut kasvavat mieletöntä vauhtia. Jalostus aiheuttaa myös sen, että linnut syövät itsensä nopeasti hengiltä, ellei niiden saamaa ravintoa rajoiteta. Käytännössä broilereita pidetään siis koko ajan nälässä, mikä aiheuttaa niille turhautumista ja aggressiota. Nopea kasvu aiheuttaa lisäksi luunmurtumia, vesipöhöä ja sydänkuolemia.
Sikaloissa huonoimmat olot ovat emakkosioilla, jotka toimivat "synnytyskoneina" porsaille. Emakot eivät pääse juuri liikkumaan eivätkä rakentamaan pesää porsailleen. Virikkeenä emakolla on vain metalliketjun palanen, jota se voi natustaa. Kun porsaat on muutaman viikon sisällä vieroitettu, emakko hedelmöitetään heti uudestaan. Sioille on muutenkin tarjolla vähän puuhaa, vaikka ne luonnossa viettäisivät tuntikausia tonkimiseen ja ruoan etsimiseen. Turhautuneena siat mm. pureskelevat toistensa saparoita poikki. Ikävältä tuntuu myös se, että karsinoissa siat joutuvat tekemisiin toistensa ulosteiden kanssa. Luonnossa siat eivät ikinä syö ja kakkaa samoissa paikoissa, sillä sika on siisti eläin.
Lehmien tilanne vaikuttaa kaikkein parhaimmalta. Vasikoiden korkea kuolleisuus on saatu laskemaan ja nyt pitäisi keksiä, miten vasikan eroahdistusta emosta voitaisiin lievittää. Kivuliainta lehmän elämässä on sarvien nupoutus, jossa tulikuumalla kolvilla poltetaan sarvien alut. Tämä tehdään yleensä ilman puudutusta, ja vasikka kärsii pitkäaikaisesta, kolmannen asteen palovammojen aiahuettamasta kivusta. Selvä hyvinvointiongelma on myös parsinavetat, joissa lehmät voivat talvisaikaan liikkua jopa vähemmän kuin virikehäkissään oleva kana. Onneksi suurin osa uusimmasta navetoista ovat pihattoja, joissa lehmät pääsevät kävelemään vapaasti.
Niin laiminlyöntejä kuin selviä eläinsuojelurikkomuksia ilmenee myös Suomessa. Erilaisiin epäasiallisuuksiin syynä voivat olla vanhat tavat, kiire tai suoranainen välinpitämättömyys, mutta myös traagisemmat ihmiskohtalot, kuten tuottajan voimien uupuminen tai alkoholismi. Luin Lappalaisen kuvaamia olosuhteita pienellä varauksella, sillä luulen hänen vierailleen ns. lippulaivatiloilla. Tuottajat, elintarvikeyritykset ja etujärjestöt ovat hyvin tarkkoja siitä, missä valossa eläinten oloja Suomessa kuvataan ja kuka tiloille ylipäätään pääsee. Lappalainen itse todistaa sähköpiiskan käyttöä nautojen ohjailussa teuraalle, minkä ei pitäisi olla käytäntönä.
Kenenkään intresseissä ei ole eläinten kärsimys. Erimielisyyttä on siitä, mitkä tuotantoeläinten olosuhteiden tulisi vähimmillään olla.
Syötäväksi kasvatetut on salaviisaasti isänmaallinen, sillä vaikka suomalaistilat eivät suinkaan ole täydellisiä, tilastojen valossa eläinten asiat ovat niissä paremmin kuin Etelä-Euroopassa. Myös eläintenkuljetukset ovat kotimaassa suhteellisen lyhyitä. Suomalaisen elinkeinon nitistäminen tuo siis pöytiin yhä enemmän lihaa, jonka tuotannossa eläinten hyvinvointia ei ole huomioitu keskimäärin yhtä hyvin kuin kotimaisilla tiloilla.
....
Syötäväksi kasvatettujen eettinen pihvi on siinä, että se panee lukijan väkisinkin pohtimaan lihansyönnin mielekkyyttä. Lappalainen esittää muutaman kerran kyselytietoja, joissa kerrotaan miten ihmisten mielestä asian
pitäisi olla, mitä he
aikovat tai mitä he
voisivat tehdä. Kurtistan aina kulmakarvoja, kun näen tällaisia hyvänmielen tilastoja. Tosiasia on, että
lihan kulutus kasvaa Suomessa edelleen. Lihaa kulutettiin vuonna 2011 henkeä kohti keskimäärin noin 78 kiloa, kun mukaan lasketaan myös riista ja syötävät elimet. Sianlihan kulutus kasvoi lähes viisi prosenttia ja siipikarjanlihan puoli prosenttia. Naudanlihan kulutus on pysynyt lähes paikallaan.
Myös maailman mittakaavassa lihan kulutus kasvaa elintason noustessa mm. Kiinassa. Tämä on vakava ympäristöongelma, sillä maito- ja lihakarjatalous aiheuttaa jo nyt enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne. Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Lihakarjan laiduntaminen vie runsaasti maapinta-alaa, jolla voitaisiin kasvattaa erilaisia kasvilajikkeita, joilla ruokkisi suuremman joukon ihmisiä ja todennäköisesti terveellisemmällä tavalla kuin naudanlihaa syömällä.
Lihansyönnin eettisyydestä on tietenkin vain fennovegaanin ojentajalihaksen mittainen matka eläinten oikeuksiin.
Syötäväksi kasvatetut ottaa osaa eläinoikeuskeskusteluun "näytä, älä selitä" -tyylillä, mikä on aivan perusteltu näkökulmavalinta. Lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Tehdyn valinnan takia pohdiskelu eläinten hyväksikäytön oikeutuksesta jää väkisin hyvin ohueksi. Perusteluja haetaan eläinetiikan guruilta kuten Peter Singeriltä ja Tom Reganilta sekä Suomessa eläinoikeuskysymyksiä näkyvästi pohtineelta Elisa Aaltolalta. Heidän näkemyksen eläinoikeuskysymyksiin ovat varmasti uraauurtavia, mutta yksipuolisia.
Eläimet ovat tuntevia, sosiaalisia ja jopa empaattisia olentoja. Englantilainen utilitaristifilosofi Jeremy Bentham pohdiskeli jo pari sataa vuotta sitten ihmisen oikeutta hyödyntää eläimiä omaksi edukseen: ”Kysymys ei kuulu, ajattelevatko ne tai puhuvatko ne, vaan kärsivätkö ne?” Historiallisesti eläimiltä on puuttunut "järki", jonka perusteella ihminen oikeuttanut eläinten mielivaltaisenkin kohtelun. Tämäkin erhe joudutaan myöntämään ja korjaamaan. Tietomme eri eläinlajien kognitiivisista kyvyistä kasvaa jatkuvasti, ja luultavasti monia nykyisiä käsityksiä eläinten älyllisestä potentiaalista pidetään tulevaisuudessa primitiivisinä. Samalla joudutaan tarkistamaan eläimen ja ihmisen välistä rajanvetoa aivan kuin Charles Darwin teki 1800-luvulla.
Espanja saattaa olla edelläkävijä.
Eläinten oikeuksien perimmäinen ongelma on, että oikeus ja kaikki siihen liittyvät merkitykset ovat puhtaasti ihmisen luomia. Oikeus on aina ihmisten välinen suhde. Vain ihminen voi olla oikeussubjekti, jolla on juridisia oikeuksia ja juridisia velvollisuuksia. Oikeuskelpoinen subjekti sen sijaan ei aina ole oikeustoimikelpoinen. Lapset, vaikeasti vammaiset, mielenterveyspotilaat tai dementikot eivät pysty puhumaan puolestaan tai tekemään kaikkia itseään koskevia päätöksiä, mutta heille kuuluvat silti kaikki ihmisoikeudet. Käyn ikävän lähellä natsikorttia, mutta pidän vaarallisena jos ilman oikeustoimikelpoisuutta olevia ihmisyksilöitä käytetään perusteena sille, että eläimillekin tulisi kuulua samanlaisia oikeuksia.
Puhe eläinten oikeuksista viekin äkkiä käsitteelliseen ja moraaliseen hetteikköön. Eläimet voivat olla oikeuden kohteita, mutta niiden näkeminen toimijoina on yhtä hullunkurista kuin nähdä pingviinejä jäätelönmyyjinä. Eläinten maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei oikeaa eikä väärää. Olisi absurdia ajatella, että
eläinten kesken olisi tehty jonkinlaisia yhteiskuntasopimuksia tai niiden kesken vallitsisi moraalikoodistoja sen enempää kuin oikeusjärjestelmää. Kaikki pohdinta oikeuksista alkaa ihmisestä ja päättyy ihmiseen. Yksikään eläin ei osallistu siihen.
Katselin hiljattain dokumenttia Australian suistokrokotiileistä, jotka ovat tuhatkiloisia, yllättävän älykkäitä petoja. Wallabit ovat samoilla alueilla eläviä kengurueläimiä, jotka syövät kasviksia ja joutuvat toisinaan krokotiilien kitaan. Jos suistokrokotiilit kutsuisivat wallabin joensuistoon oikeusfilosofiseen neuvonpitoon, kehottaisin wallabia olemaan menemättä. Suistokrokotiilit tappavat toisinaan myös ihmisiä, mutta kukaan ei pidä krokotiilin kolttosia
moraalittomina. Kukaan ei kysy, mikä on krokotiilin vastuu! Keskiajalla eläimiä toki syytettiin ja tuomittiinkin oikeusistuimissa. Aiheesta voi lukea lisää Hannele Klemettilän kirjasta
Keskiajan julmuus (Atena, 2008).
Eläinten "oikeuksien" puuttuminen ei tarkoita, etteikö ihmisellä olisi vastuita ja velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Lisääntynyt ymmärryksemme muista elävistä luontokappaleista pitäisi kiihdyttää keskustelua siitä, millä tavalla kohtelemme tuotantoeläimiä. Uskallan veikata, että monia nykyisiä tuotantoeläinten kohtelun tapoja pidetään barbaarisina sadan vuoden päästä.
Puutun lopuksi vielä pieneen sivujuonteeseen ruoan eettisyyskeskustelussa. Olen toistuvasti kuullut väitteen, että metsästämällä hankitun lihan syöminen olisi eettisempää kuin teollisesti kasvatetun lihan syöminen. Riistalihan eettisyyttä tuotantolihaan verrattuna perustellaan sillä, että metsässä pölistellyt eläin sai elää lajityypillisen elämän kun taas tuotantoeläimet lusivat elämänsä ihmisen rakentamissa tiloissa (jotkut eläinaktivistit vertaavat niitä vankiloihin, toiset keskitysleireihin). Toinen peruste on, että liha on itse hankittua, eli saalistusta ja tappamista ei ole ulkoistettu.
Pidän tällaista argumentointia sympaattisena mutta laihanlaisena nimenomaan eettisyyden näkökulmasta. Täydellisessä maailmassa söisimme polkupyörämatkan päässä lähiluomutilalla kasvaneita kotieläimiä, kasviksia ja metsästä itse hankkimaamme riistaa.
Nykyinen ruoan kulutus ja väestömäärä ovat kuitenkin sitä luokkaa, ettei tällainen ruokatuotanto ole realismia. Metsästys on siinä mielessä valikoituneiden harrastus, että kaikki (tai edes suuri joukko) eivät voi mennä metsään hankkimaan "eettistä lihaa". Riistalihaan liittyvät eettiset valinnat ovat siis riippuvaisia siitä, että muut tekevät epäeettisiä valintoja. Siksi riistalihan eettisyydellä leveilyssä on aina moraalisen hurskastelun sivumaku.
Toinen, periaatteellisempi kysymys on tietenkin se, onko ihmisen sopivaa tappaa ravinnokseen muita eläviä luontokappaleita, olivat ne sitten hyönteisiä, kaloja, lintuja tai nisäkkäitä. Metsästyksessäkin eläin menettää henkensä. "Meat is murder", kuten Englannin surumielisin kukkopoika Morrissey lauloi 1980-luvulla. Metsästäjä on tehnyt valinnan, että hänen vatsansa täyttäminen on tärkeämpi asia kuin eläimen henkikulta. Metsästys on toki hieno harrastus, ja riistaliha todella hyvää. Sitä voidaan perustella myös tolkullisilla syillä, kuten (hieman raamatulliselta kalskahtavalla) lajikannan säätelyllä eli vaikkapa hirvionnettomuuksien vähentämisellä.
Kirja-arvio. Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012).
