Hollywoodissa on ikiaikainen sääntö, ettei koskaan pidä työskennellä lasten tai eläinten kanssa. Ainakin Clint Eastwood muistaa tämän joka kerta kävellessään eläintarhan orankihäkin ohi. Poikkeuksena sääntöön mieleeni pompsahtaa ainoastaan Katherine Hepburn ja Cary Grant loistavassa komediassa Hätä ei lue lakia (1938), jossa kolmantena pyöränä jolkottaa leopardi nimeltä Baby.
Iron Man 3 -elokuvassa – jota jostain syystä ei ole käännetty Rautamieheksi – Robert Downey jr. pakotetaan niukkaa 50 miljoonan dollarin korvausta vastaan näyttelemään näsäviisaan kakaran kanssa minuuttitolkulla. Käy sääliksi Downeyta, joka yrittää väkisin puristaa näihin kohtauksiin henkeä. Miksi ihmeessä elokuviin tungetaan näitä muovilapsia? Ainakaan lapset eivät voi niistä pitää. Tuomion temppelin sietämättömän Short Roundin ("Indyyyyy!") jälkeen en muista nähneeni Hollywood-leffassa yhtään lasta, jota ei tekisi mieli välittömästi jättää pahisten hoitoon. Siitäs saisivat.
Iron Man 3 jatkaa elokuvasarjaansa kevyen koomisella otteella, joka on virkistävä poikkeus vakavien supersankarielokuvien joukossa. Kyseessähän ovat kuitenkin aikuiset miehet sukkahousuissa, nahka-asuissa tai metallipuvuissa. Harmi vain, että käsikirjoituksesta puuttuu sellainen nasakka puristus, joka tekisi sanailusta viiltävää ja komiikan ajoituksesta täydellistä. Erinomaiset näyttelijät Downey Jr., Guy Pearce, Rebecca Hall ja etenkin sir Ben Kingsley tekevät ohuella materiaalilla parhaansa.
Raaka totuus onkin, että ilman Downeyn karismaa tämä elokuva olisi pelkkää silkkoa. Downey on aina sävykäs, silloinkin kun näyttelee tahallaan yli kuten Iron Manissa. Toisin kuin vaikkapa Brad Pitt, hän jättää näyttelemisessään aina jotain katsojan oivallettavaksi ("I'm a saaad Brad Pitt, now I'm a haappyyy Brad Pitt"). Yksi harvoista nyky-Hollywoodin aidosti cooleista ja sielukkaista näyttelijöistä tekee toivottavasti lähitulevaisuudessa muitakin rooleja kuin näitä 50 miljoonan taalan keikkoja.
Muuten Iron Man näyttää ja kuulostaa Marvel-tehtaan tuotteelta, mitään omaperäistä kaavaan ei ole liukuhihnalla lisätty eikä poistettu. Shane Black ohjaa ilman tunnistettavaa tyyliä. Käsikirjoituksen valtaviin loogisiin aukkoihin en viitsi edes puuttua. Isoa purkkaa.
Kesän suurin sarjakuvafilmatisointi Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan uusiksi. Reippaan kahden tunnin aikana tuhotaan planeetta, avaruusalus, kansasilainen ostoskeskus, Metropoliksen keskusta, öljynporauslautta ja luultavasti tuhansia ihmishenkiä. Voivatkohan vakuutusyhtiöissä työskentelevät katsella näitä supersankarielokuvia ollenkaan?
Zack Snyder ohjaa elokuvia kuin mainoksia. Hänen elokuvansa ovat täynnä kamalia hidastuksia, sohjoisia digitaalitehosteita ja omituisia överiksi vedettyjä värisävyjä. Siksi ihmettelin, kun Man of Steelin todella upeat trailerit lupailivat terencemalickmaista (sic!) fiilistelyä. Sitä nyt ei saatu, mutta elokuvassa kuvataan sinistä planeettaamme kauniisti, paikoin jopa hauraasti. Kokonaisuutena Man of Steel on näkemistäni Snyderin elokuvista ehdottomasti paras. Ehkä tuottaja Christopher Nolan käski Snyderin välttää helppoheikkimäisiä keinoja.
Niin sanotut "nolanismit" näkyvät Man of Steelissä selvästi. Se on lähes kokonaan huumoriton ja vakavaa leikkivä. Jopa Teräsmies itse on puhdistettu puhtaista pääväreistä. Poissaolollaan loistaa myös John Williamsin upea tunnusmusiikki. Rintakehän S-merkin kerrotaan viittaavan toivoon, mutta toivoa Man of Steelistä löytyy valitettavan vähän. Toivoin paatoksellista vapahtajamyytillä leikittelyä, onhan Teräsmies isänsä Jor-Elin ainoa poika, jonka hän lähettää ihmiskunnalle näyttääkseen meille tietä ja valaistakseen meitä pimeässä. Suorat Kristus-viittaukset ovat vähäisiä mutta taiten harkittuja (mm. kun Teris ottaa komean ristiinnaulitsemisasennon avaruudessa ennen). Teräsmiehen puhtoisella, 50-lukulaisella aitoamerikkalaisuudellakaan ei hekumoida. Olisin kaivannut Yhdysvaltain lipun pystyttämistä tuhoalueelle tai loppuun pikku dialogia presidentti Obaman kanssa.
Ymmärrän, että käsikirjoittajat halusivat modernisoida vanhahtavan sankarin. Lähtökohtana tutkia ideaa, miten maailma reagoisi jos avaruudesta todella tulisi superolento (ja millaiseen yksinäisyyteen tämä superolento olisi tuomittu) on kiehtova. Silti tuntuu, että oikeasta Teräsmiehestä – Teräsmiehen sielusta – puuttuu palanen tässä uusimmassa tulkinnassa. Ehkä Teräsmiehestä on tullut moderni mies, modernin miehen surumielisyyttä kantaen.
Ei Man of Steel silti ole hullumpi sarjakuvaelokuva, se rullaa eteenpäin luonnikkaasti ja toimintakohtauksissa paukkuu kunnolla. Siinä on kunnianhimoa, jota se ei valitettavasti sitten kuitenkaan lunasta. Juonessa ei ole yhtään ainutta yllätystä, mutta onneksi siihen on annosteltu sopivasti Teräsmieheen kuuluvaa sentimentalisuutta. Etenkin Teräsmiehen lapsuutta kuvaavat takaumat liikuttivat pientä sarjissydäntäni.
Pääroolissa Henry Cavill ei millään pärjää Christopher Reevelle, vaikka salilla näytettiin käyneen muutamankin kerran. Sivuosissa ihana Amy Adams toimittaja Lois Lanena ja surumielinen Kevin Costner isä Kentinä varastavat kohtaukset. Taas kerran pääpahikset jäävät tylsiksi ja luonnosmaisiksi meuhkaajiksi. Vaadin kunnon konnia elokuviin! Russell Crowen tulkinnan perusteella Krypton-planeetalla puhutaan australialaisella korostuksella. "Cheers, mate!"
Lopussa Man of Steel sortuu supersankarielokuvia vaivaavaan paisutteluun, jossa mäiske vain jatkuu ja jatkuu. Aikansa kuluksi voi vaikka laskea, paljonko suurkaupungin keskustan tuhoaminen maksaa vakuutusyhtiöille. Ja tässäkin sarjakuvaelokuvassa lopputaistelussa on joku kummallinen jättimäinen metallimato. Saakohan niistä efektifirmalta paljouslennusta?
Blogin loppuun Quentin Tarantinon rakkaudella kirjoittama Teräsmies-analyysi. Kunpa Man of Steel olisi tehty tällaisella lajiniilon innolla.
Pyhä markkinavoima! Ohjaaja Christopher Nolanin komea Batman-trilogia ilmestyi boksina sopivasti ennen joulua. Batman Begins (2005), Yön ritari (2008) ja Yön ritarin paluu (2012) ovat vakavahenkisiä sarjakuvafilmatisointeja. Nolanin lepakkoelokuvien ilme muistuttaa pikemmin rikoselokuvia kuin kirkkaissa pääväreissä loistavia sarjakuvafilmejä. Toki Tim Burton oli filmannut "synkän" Batmanin jo vuonna 1989, mutta hänen tulkintansa oli sydämeltään pulp-henkinen: "Hei, kamoon, sarjiksiahan nämä vaan ovat" Tällainen lähdemateriaalille virnuilu puuttuu Nolanin lepakkomieselokuvista kokonaan.
Nolanin Batman-trilogiaa voikin aivan yhtä hyvin kuvata sanoilla "eeppinen, synkkä ja koskettava" kuin "pöhöttynyt, meluisa ja muodoton". Ymmärrän molempia näkökantoja.
Monien makuun Nolanin Batman-filmit ovatkin turhan tosikkomaisia. Heidän terveen Batman-suhteensa on pilannut 1960-luvun tv-sarja, jossa pömppömahainen Batman (Adam West) ja Ihmepoika (Burt Ward) seikkailivat ihonmyötäisissä sukkahousuissa. Sarja on hyväntuulisessa camp-hengessä aidosti hauska. Sarjakuvapiirtäjä Bob Kanen jo 1930-luvulla keksimä rikoksentorjuja taipuu niin hippihöyryiseksi trippailuksi kuin synkkämieliseksi taruksi kajahtaneesta miljonääristä.
Alun perin sarjakuva oli julmanpuoleinen, ja esimerkiksi Yön ritarissa Batmanin arkkivihollista Jokeria näytellyt Heath Ledger haki hahmonsa ääriviivat aivan ensimmäisistä sarjakuvista. Nolan siis sekä uudisti Batmanin että palasi aineiston alkulähteille trilogiassaan. Menestys tarkoitti samalla, että aivan liian moni sarjakuvafilmatisointi halutaan nyt tehdä "vakavaksi". Naamioidut miehet sukkahousuissa (tai nykyään pitäisi kai sanoa megginsseissä) kun ovat pohjimmiltaan hiukan höpsöjä.
.......
Nolanin Batmanit ovat kuin väritrilogia, järjestyksessä ruskea, sininen ja harmaa Batman.
Batman Begins on sävyltään maanläheisen ruskea ja kertoo Batmanin syntytarinan uudella tavalla. Batman begins on mielestäni trilogian kerronnaltaan sarjan näppärin ja sujuvin elokuva. Se keskittyy Bruce Waynen (Christian Bale) kasvutarinaa vanhempiensa surmaa surevasta nuoresta miehestä naamioituneeksi rikoksentorjujaksi.
Yön ritari on kylmänsininen, Michael Mannilta tyylinsä lainannut comic noir, lajityyppinsä ehdoton huippu. Se on sarjakuvafilmi ihmisille, jotka eivät edes pidä sarjakuvafilmeistä. Näen elokuvassa vaikutteita etenkin kahdesta klassikosta, Likaisesta Harrysta (1971) ja Heatista (1995). Yön ritari on trilogian magnus opus, se on kaikkea mitä supersankarielokuvalta voi vaatia. Se on aidosti jännittävä, tyylikäs, hauska, täynnä toimintaa, hienoja vimpaimia. Ja silti siinä on sydäntä ja luonnetta.
Ennen kaikkea Yön ritarissa on kunnon kelmi. Batman kohtaa vihdoin Jokerin, joka "haluaa vain nähdä maailman palavan". Tarut vaativat aina kunnon pahantekijän, mikä käsikirjoittajilta unohtuu aivan liian usein. Mitä olisi Star Wars ilman Darth Vaderia, Jurassic Park ilman tyrannosaurus rexiä tai Taru sormusten herrasta ilman .... no, sitä kummaa freudilaista liekehtivää "silmää"? Ledgerin Jokeri on niin mainio pahantekijä, että välillä sitä melkein haluaisi olla hänen puolellaan. Batman Begins ja Yön ritarin paluu kärsivät armotta siitä, ettei niissä Batmanille ole samanlaista vastustajaa kuin Jokeri.
.........
Yän ritarissa Nolanin Batman-saagan isot teemat ovat selvimmin ja mielenkiintoisimmalla tavalla esillä. En halua älyllistää liikaa suuren budjetin toimintaelokuvia, mutta usein ne (ehkä tahattomasti) kertovat jotain omasta ajastaan, jopa paremmin kuin niin sanotut vakavat elokuvat. Yön ritarin maailma on moraalisesti arveluttavan kylmä, jopa siellä täällä ihmisvihamielinen.
Batman muuttuu fasistiksi, ja Jokeri on anarkisti. Batmanista tulee itse itsensä nimittämä vartija, joka salakuuntelee kaikkien telekommunikaatioyhteyksiä ja pahoinpitelee heikompiaan kuin Yhdysvaltain hallitus ikään. Jokeri puolestaan räjäyttelee asioita ilmaan ja tappaa ihmisiä vain näyttääkseen kaiken perimmäisen järjettömyyden. Molemmat kaverit ovat omalla tavallaan sekaisin. Koko elokuvasarjan avainkohtauksessa ja yhdessä viime vuosien ylipäätään intensiivisimmistä ja älykkäimmistä toimintaelokuvakohtauksista Batman ja Jokeri kuvataan lähes yhtä vastenmielisiksi sosiopaateiksi:
Elokuvan rikolliset ovat pelkureita, ja poliisit moraalisesti häilyviä. Jopa Gotham Cityn tavalliset asukkaat kuvataan varsin epämiellyttäväksi väeksi. Ja tarinan ainoa varsinainen sankari Harvey Dent vajoaa murhamieheksi. Mitä useammin olen elokuvan nähnyt, sitä kiehtovammin se mielestäni kommentoi maailmanpolitiikkaa ja moraalikäsityksiämme, sekä elämää terrorismin, jatkuvan valvonnan ja nihilismin aikakaudella. Se kuvaa ihmiset sivistyksen valepuvussa, jonka alta paljastuu nopeasti itsekkäitä ja moraalittomia ajatuksia. Mutta kuten sanoin, en halua yliälyllistää toimintaelokuvaa.
........
Batman-trilogian päättävä Yön ritarin paluu on harmaasävyinen järkäle, Nolanin omin sanojen mukaan sotaelokuva. Se on lähes kolmetuntinen, pöhötaudista kärsivä seikkailuelokuva, ja samalla kolmesta elokuvasta "sarjakuvamaisin" ylilyövine juonenkäänteineen ja karikatyyrisine hahmoineen. Jo Yön ritarissa alkoivat näkyä Nolanin helmasynnit. Hänellä on paha tapa ahtaa elokuviinsa aivan liian paljon henkilöitä ja juonenkäänteitä ja osoittaa olevansa katsojaa nokkelampi tarinoitsija. Yön ritarin paluussa raivostuttaa eniten käsikirjoituksen lukemattomat aukot, jotka herpaannuttavat katsojan elokuvan taikapiiristä. Elokuva ei missään nimessä ole huono, se ei vain pärjää kahdelle ensimmäiselle osalla.
Elokuvan alkupuoli pysyy vielä hienosti kasassa, eikä muistuta juuri lainkaan supersankarielokuvaa. Vain Nolan saisi studiolta luvan tehdä Batman-elokuvan, jossa on näin vähän Batmania! Batmanin alter egosta Bruce Waynesta on tullut Howard Hughesia muistuttava erakoitunut ja kajahtanut miljonääri. Jos Hughesista joskus tehdään uusi elämäkertaelokuva, Bale sopisi rooliin paljon paremmin kuin pullaposkinen Leonardo DiCaprio, joka näytteli Hughesia The Aviator -elokuvassa. Erityismaininta täytyy antaa Anne Hathawaylle, joka näyttelee mahtavasti ja hauskasti Kissanaista. Hän on moraalisesti häilyväisen jalokivivarkaan roolissaan kuin rötöstelevä Audrey Hepburn. Söpö, pisteliäs ja petollinen.
Harmillisesti elokuvasarja loppuu Nolanille epätyypillisesti eli turhan selittävästi, eikä tehokkaasti kuten useimmat hänen filmeistään. Nolan kuuluu niihin ohjaajiin, jotka saavat minulta yleensä yhden tähden lisää viimeisten minuuttiensa takia. Nyt elokuva olisi pitänyt ehdottomasti lopettaa Michael Cainen ilmeeseen. Ne, jotka ovat elokuvan nähneet, tietävät mitä tarkoitan.
Elokuva-arvio: Christopher Nolan: Yön ritari -trilogia.
