Hyvä kansallisruoka, parempi mieli

Suomalainen ruokakulttuuri on elmukelmuun kääritty kinkkusämpylä minibistrokärryssä, joka on jumissa vaunussa kolme.

Itsenäisyytemme satavuotisjuhlien kunniaksi suomalaiset äänestävät itselleen kansallisruoan. Ilmeisesti Aaken ja Sakun kesäkeittiön leikkaamattoman version kautta finalisteiksi valikoituivat pitsa, hernekeitto, ruisleipä, mämmi, kalakeitto, viili, karjalanpiirakka, mustikkapiirakka, paistetut muikut/silakat perunoilla, karjalanpaisti, graavi kala ja maksalaatikko.

Listalle mahtuu siis yksi italialainen ruoka sekä (vähintään) kaksi ruokaa, joita CIA käyttää kidutusmenetelmänä salaisissa vankiloissaan. Ajatelkaa, millaista on kärsiä tunti vesikidutusta ja saada sen jälkeen lounaalla eteensä maksalaatikkoa. Kidutuksesta tulikin mieleeni, että Mämmin yötä vietetään 6. huhtikuuta 2017. Sen hästägiksi tulee #maemminuuooee, mikä kuulostaa hämmentävän paljon ulvilalaiselta hätäpuhelunauhoitukselta.

Mutta jo riittää jaarittelu, Zepukka! Tyrmistyneenä ehdokasvalinnoista Suomen ainoa kolmen Michelin-tähden blogi Sininen zeppeliini julkaisee oman shortlistinsä Suomen kansallisruoaksi. Te lukijat voitte äänestää suosikkianne jakamalla tätä blogausta teurastamoilla, turkistarhoilla tai Facebookissa.

Villitaimenen mäti

Miksi kaikki uhanalainen maistuu pirun hyvältä? Tätä Zepukka ihmetteli sinivalaanpihviä mutustellessaan pittoreskissa reykjavikilaisessa 3 Frakkar -ravintolassa viime keväänä. Onneksi turkulainen ravintola Kaskis toi syyskuussa listalleen villitaimenen mädin, koska "mätihän on vasta pilke isätaimenen silmäkulmassa". (Oikeastaan maiti, mutta vitsistä olisi tullut liian vaikea.)

Nyhtökaura, härkis ja mifu

Armoitettuna foodiena Sininen zeppeliini haluaa suitsuttaa kuluvan vuoden kuumimpia einestrendejä eli nyhtökauraa, mifua ja härkistä. Hieman perustietoa niiden alkuperästä. Nyhtökaura on peräisin Imagen huhtikuun numerosta. Härkis tulee kantasanasta härkäpapu. Mifu on peräisin maidosta, joka on peräisin lehmästä, mikä puolestaan on peräisin keinosiementäjän pipetistä. Mifu on siis ikään kuin metatason lihatuote. Eläimestä on peräisin maidon lisäksi mm. juusto (vuohi), potenssilääke (poro) ja oksennuskarvapallerot (kissa).

Kaikki nämä mifut, tofut ja jufot (III) ovat lopulta vain lihankorvikkeita. Tästä voi päätellä, että kasvissyöjät ovat kaapissa olevia lihansyöjiä. Tasa-arvoinen ruokavalio kuuluu kuitenkin ihan kaikille, jopa sipsikaljavegaaneille ja muille oudoille vähemmistöille. EI vihispuheelle!

Punainen liha

Me kaikki pallogrillin ympärille kokoontuneet tosimiehet uskomme, että on aika palauttaa ekologisesti ja eettisesti kestämättömän lihantuotannon maine. Sininen zeppeliini on itse vannoutunut rypsipossuvegaani eli syö vain sianlihaa, jonka alkuperäinen omistaja (sika) on vegaani.

Lihateollisuus pitää eläimet poissa pahanteosta lukitsemalla ne sisätiloihin ja sirkkelöimällä ne sitten muun muassa metwurstiksi ja kassleriksi. Ja kuten suomalaiset ruokabloggarit tietävät, se on ihan eettisesti ookoo kunhan siitä saa niinku lahjakortin. Hitto, suomalainen ruokabloggari laittaa vaikka kissanpentuja tehosekoittimeen, kunhan blogauksen kuvassa on tarpeeksi lyhyt syväterävyys ja tulee klikkauksii sun blogiin.

Kanelipulla

Listalle on pakko nostaa myös kanelipulla, sillä fysiikan Nobel-palkinto voitettiin tänä vuonna tutkimalla kanelipullan, rinkelin ja pretzelin eroja. Ei näitä juttuja kuulkaa voi keksiä. Make kanelipulla great again!

Kyy

Hiljattain taivaallisten lihapatojen ääreen siirtynyt kokki Kolmonen valmisti Patakakkosen legendaarisessa jaksossa kyykäärmettä. Kyy on puhdasta lähiruokaa, jota löytyy niin rantakallioilta kuin mustikkasuolta. Sitä paitsi käärmestys on koko perheen kiva harrastus, kunhan poimimisessa pysyy tarkkana. Ensi vuoden hittiruoka tulee olemaan kyyburger! Huom: kyykäärmeen suomenruotsalainen serkku kangaskäärme on rauhoitettu.

Pettu

Pettu on se aito ja alkuperäinen raakaruoka. Suosittelen pettua erityisesti laihduttajille ja punaorvoille. Pettu sisältää paljon ravintokuitua ja terveellisiä aineita kuten flavonoideja, rautaa, mangaania ja sinkkiä. Innokkaimmat retro-foodiet suosivat keittiössään myös jarrua, tuota bromilla jatkettua kiiisseliä, jolla pidettiin sotamiehet säyseinä kotilomillakin. Kansa taisteli, naiset kertovat.

Hesen kerroshampurilainen

Vuonna 2016 mahtava amerikkalainen imperiumi McDonalds on valloittanut koko maailman. Koko maailmanko? Ei sentään, sillä pieni sisukas kylä Varsinais-Suomessa.... Niin, Hesburger on hampurilaisten Asterix! Eikä unohdeta Hesen maailmanpoliittista vakauttavaa vaikutusta: Kun Hese lähti Syyriasta, siellä puhkesi pian sisällissota. Hesen kerrosaterialla on paikka jokaisen suomalaisen sydämessä, sillä niin paljon hienoja asioita on tapahtunut Suomessa yömyöhäisen kerroshampurilaisen jälkeen. Nyt kaikki ylös ja yhtykää huutoon: "HESEN KASTIKE!"

Talvivaaran pohjavesi

Ei se nyt mitään Perrieriä ole, mutta sanonpahan vain, että Bull Mentula on hakenut palautusjuomansa Talvivaarasta viimeiset kaksi vuotta.

Ulla Appelsinin kirjoitukset

Näissä riittääkin pureskeltavaa. Appelsinin hämment... tarkoitan proosalliset esseet ovat journalismille mitä hunajamarinadi on broilerille. Ei suositella alle 12-vuotiaille tai raskaana oleville. Jos haluatte ymmärtää sanan ironia, kysykää Appelsinin kirjoitusten fanilta, milloin hän on viimeksi syönyt appelsiinin.

Hubbabubba-purukumi

Tulkaa takaisin te lapsuuteni veikeät Kaarina Hazardin näköiset purkka-cowboyt! 

Freelancerien lyömiseen tiukennuksia

Freelancer-toimittajien ja -kuvaajien yleiset sopimusehdot vuodelle 2014 ilmestyivät eilen Helsingin Pressiklubin baaritiskille mystisesti.

Sinisen zeppeliinin ay-osaston kommari kiikutti painomusteisen dokumentin heti julkaistavaksi. Sopimuksen on laatinut amerikkalainen lakiasiaintoimisto Statler and Waldorf.
..........

FREELANCERIEN YLEISET SOPIMUSEHDOT 2014

• Freelancer on oikeudellisessa vastuussa kaikesta tuottamastaan sisällöstä. Mahdolliset vahingonkorvausvaateet, mielensäpahoittamiset ja kiukkupalaute ohjataan freelancerille.
• Freelancer menettää aineiston mediayhtiölle toimittaessaan sen kaikki oikeudet, jälleenkäyttöoikeudet ja oikeuden ottaa valokopioita omasta työstään. Freelancer-kuvaaja luovuttaa mediayhtiölle kuvien lisäksi kameran, lisäsalaman, vyölaukun jossa on vara-akku sekä kuvauskeikalla mukana olleet juomapullot kuitenkin poislukien pullot, jotka on palautettava Lidliin.
• Freelancer saa pitää kaikki moraaliset oikeudet tuottamiinsa sisältöihin, kun taas mediayhtiö saa kaikki taloudelliset oikeudet freelancerin tuottamaan sisältöön. Tätä roomalaisen oikeuden "sulle hyvä mieli, mulle massit" -periaatetta noudatetaan kaikissa sisältötyypeissä.  
• Mediayhtiöllä on oikeus (de jure) julkaista freelancerin tuotos missä tahansa julkaisussaan, missä tahansa muodossa ja kenen tahansa nimellä (de facto). Freelancerille ei erikseen korvata näistä mitään (de nada).
• Freelancer on kuitenkin yhä oikeudellisessa vastuussa myös kaikista edelleenjulkaisuista missä tahansa muodossa. Mahdolliset vahingonkorvausvaateet, mielensäpahoittamiset ja kiukkupalaute ohjataan edelleen freelancerille.
• Freelancerin on kutsuttava sosiaalisessa mediassa sopimuskumppaniaan adjektiiveilla "loistava", "innovatiivinen" ja "reilu". Kaikki mediayhtiötä koskeva pilkanteko tai sarkastinen iva (de lapandeeros) katsotaan sopimusrikkomukseksi, joka katkaisee avustajasuhteen automaattisesti.
• Mediayhtiö varaa itselleen oikeuden kutsua freelanceria termeillä "prekariaatti", "medianomi" ja "koira".
• Mediayhtiölle varataan vapaus kurinpidollisiin toimiin, kuitenkin kohtuuden ja yleisen oikeudentajun hengessä: ”Jos joku lyö freelanceria kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos freelancer pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako; onhan freelancer hänen omaisuuttaan."
• Mediayhtiö saa ensiyön oikeuden (droit de media cuissage) freelancerin tyttäriin ja esikoispoikaan. Mikäli neitsyyttä ei voida todentaa, freelancer on velvoitettu synnyttämään/hankkimaan mediayhtiölle uusi neitsyt. Yli 25-vuotiasta neitsyttä ei lueta neitsyeksi, vaikka olisikin korkkaamaton ja kirjoittaisi etupäässä kulttuurista.
• Sopimuksen allekirjoittaessaan freelancer sitoutuu soutamaan 30 vuotta mediayhtiön kaleerilla. Soutu voidaan hoitaa joko yhtäjaksoisesti tai enintään viidessä (5) eri jaksossa. Kulloisenkin jakson pituus sovitaan freelancerin ja mediayhtiön välillä.
• Mediayhtiö ei ole velvoitettu korvaamaan freelancerille työtehtävissä särkynyttä atk-välineistöä, silmälaseja tai sielua. Mediayhtiön ei katsota olevan vastuussa freenlancerin harhakuvitelmista, joissa hän saa pysyvän työpaikan sinnikkäällä työnteolla.
• Freelancerin tulee kaikissa työtehtävissään osoittaa riittävää nöyryyttä ja alentuvaisuutta. Mikäli mediayhtiö ei koe näin tapahtuneen, sillä on oikeus terminoida freelancerin orastava (pätkä)työsuhde ja hänen lemmikkifrettinsä.  
• Tässä yleisesssä puitesopimuksessa esitettyjä kohtia voidaan tarkentaa mediayhtiön hyväksi sopimusosapuolten keskinäisissä neuvotteluissa mediayhtiön äänieristetyissä kellaritiloissa.

Taidekritiikin tekemisen ja makkaran tekemisen eroista

Seppo Heikinheimo oli
Suomen johtavia kriitikoita.

Pitkäaikainen taidekriitikko, "kapitalismin henkinen ammattihuora" Otso Kantokorpi löi hanskat tiskiin. Virisi vilkas keskustelu suomalaisen kulttuurikritiikin voinnista ja tulevaisuudennäkymistä. Kantokorven oman Alaston kriitikko -blogin kommentoijilta herui kiitosta ja kehuja siitä, että edes joku uskalsi äänekkäästi protestoida kulttuuritoimitusten ja mediatalojen nykymenoa.

HS:n toimittaja Esa Mäkinen ehti ensimmäisenä tekemään vastablogauksen ja kutsui Kantokorven perusteita päätökselleen "löysäksi heittelyksi" ja haikailuksi maailmaan, jota ei enää ole. Eilen Hesarissa oli myös pitkä kirjoitus Kuka kaipaa kriitikkoa. Kannattaa tutustua myös toimittaja-tutkija Pekka Pekkalan nasevaan kirjoitukseen siitä, miten saman jutun laittaminen sataan kanavaan ei lisää sisältöjen monipuolisuutta vaan kyse on ainoastaan saman viestin monistamisesta. Joskus ilmiselvä asia todella pitää sanoa suoraan, jotta se tulisi ymmärretyksi! On surullista, jos puolessa Suomen tiedotusvälineistä kiertää tulevaisuudessa täsmälleen sama kritiikki.

Laitan lusikkani soppaan, sillä olen innokas kritiikkien lukija ja pidän aivan erityisesti kritiikistä tekstin lajina. Siksi luen nykytanssikritiikkejä, kuvataidekritiikkejä ja klassisen musiikin kritiikkejä, vaikka en ole millääin lailla näiden taidemuotojen aktiivikuluttaja tai ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä. Erityinen lempilapseni on arkkitehtuuria koskeva kritiikki, jota tosin osuu silmiini aivan liian harvoin – ihan omaa laiskuuttani. Arkkitehtuurin tuntemukseni rajoittuu suurin piirtein siihen, että erotan talon linnasta.

Ehkä viehtymykseni johtuu siitä, että taidekritiikeissä on edelleen jäljellä rahtunen häpeilemätöntä elitismiä, vaikeatajuisuutta ja huikentelevaisuutta. Arvostan kritiikeissä intohimoísta suhtautumista asiaan, perehtyneisyyttä ja kykyä sitoa jokin taideteos isompaan kokonaisuuteen. Hyvä kritiikki saa minut oivaltamaan asioita. Ja hui kauhistus, taidekritiikeissä haiskahtaa sivistyneisyys. Samalla niissä on jotain ihanan boheemia kaiken matalamielisen KOHUotsikoinnin, alatyylisen nettikirjoittelun ja toimittajien omasta elämästä kertovien laiskanpulskeiden kolumnien keskellä. Hyvä taidekritiikki on kuin levollinen keidas nykyajan mediamaisemassa.

Maailma ilman taiten tehtyä taidekritiikkiä olisi masentava paikka.
........

Keskustelun perusteella toimittajien ja kulttuuriväen parissa tuntuu vallitsevan käsitys, että taidekritiikillä ja kritiikin ammattilaisilla ei mene Suomessa kovin hyvin. Kritiikin kirjoittamisella ei elä, saati tienaa. Sivustaseuraajalle mediakonsernien tarjoamat uudet free lance -sopimukset vaikuttavat melkoiselta riistolta. Kuulostaa hurjalta, jos mediayhtiöt todellakin saavat avustajiltaan lähes kaikki oikeudet heidän tuotoksiinsa ja rajattomat edelleenmyyntioikeudet niihin, mutta oikeudellinen vastuu säilyy tekijällä. Tällöin kirjoittajalla ei ole oikeutta päättää missä konsernin julkaisussa samaa juttua käytetään tai missä kontekstissa.

Tästä surkeasta tilanteesta huolimatta näen jotain hieman hellyyttävää siinä sävyssä, jolla kulttuuriväki puhuu kapitalismista. Markkinataloushan on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä, jollei oteta lukuun kaikkia muita talousjärjestelmiä. Kantokorpi kirjoitti päätöksensä olevan vastalause "mediatalojen monopolikapitalistiselle kehitykselle". Poliitikko voi aina syyttää mediaa, ja kulttuuriväki voi aina syyttää kapitalismia. Kumpikaan kun ei saavu paikalle puolustamaan itseään.
..........

Pari viime päivää keskustelijat ovat kiertäneet perimmäistä kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: kuoleeko kriitikkojen ammattikunta Suomesta (lähes) kokonaan pois?

Kritiikin arvosta kirjoittaa Tommi Melender blogimerkinnässään Klikkejä tai kuolema. Hänen kirjoituksensa on erinomainen, sillä siinä yritetään pohtia bisneksenteon, sisältöjen kysynnän ja tarjonnan sekä journalismin muiden/perimmäisten arvojen yhteyttä. Melender kirjoittaa:

"Kun journalismista häviää idealismi ja jää jäljelle vain realismi, tuotteista eli jutuista tulee tuiki tavallisia kulutushyödykkeitä. Runoarvostelulla ja lenkkimakkaralla ei ole periaatteessa enää mitään eroa."

Lyön lujaa vastapalloon ja kysyn: entä jos eroa todellakaan ei ole. Provosoin hiukan lisää – miksi niillä edes pitäisi olla jokin ero? Makkara ja runokritiikki ovat tuotteita, joita myydään kuluttajille. Anteeksi rahvaanomaisuuteni, mutta en osaa nähdä runoarvion kirjoittamista tärkeämpänä työnä kuin hyvän makkaran valmistamista. Eikö toisen tuotteen jalustalle nostaminen kuulosta nykymaailmassa vain omahyväiseltä? Sitä paitsi niin makkaraa kuin runoarvosteluja voidaan tehdä erinomaisesti, kehnosti tai jostain siltä väliltä.

Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen on todennut, ettei vanhanmalliselle kritiikille enää ole lehdissä kysyntää. Apunen on luonnehtinut kulttuuritoimittamista "kritiikkipalvelujen tuottamiseksi". Teatterilippujaan varaavalle ihmiselle viisi vuotta vanhalla teatteriarviolla on yhtä paljon arvoa kuin viisi vuotta vanhalla makkaralla. Kritiikki on parasta kylmänä ja tuoreena. Sen jälkeen sillä on lähinnä kuriositeettiarvoa ja tutkijoille historiallista arvoa. Esimerkiksi Toini Havun vuonna 1954 julkaistu Tuntemattoman sotilaan arvio on edelleen kiinnostava teksti, mutta en usko sillä olevan kovin suurta merkitystä sille, tarttuuko joku Väinö Linnan romaaniin vuonna 2013.

Ikävä tosiasia on, että jos kukaan ei halua maksaa taidekritiikeistä, ne lakkaavat olemasta kaupallisia tuotteita ja muuttuvat tekijänsä puhdetöiksi. Se ei tee lopputuotteesta arvotonta muuta kuin markkinoilla (käytän tässä kirjoituksessa arvo-käsitettä varsin leväperäisesti, anteeksi), mutta tappaa kritiikin tekemisen tietysti elinkeinona.

Kapitalismin luova tuho lopettaa paitsi työpaikkoja myös kokonaisia ammatteja, kuten hissipojan, tukinuittajan tai katulampun sytyttäjän. Ehkä ammattikriitikot ovat samanlaisen laajan ammatillisen sukupuuton partaalla. Kaikkein ikävin kysymys onkin, että "mitä sitten?".
..........

Kritiikki on demokratisoitunut, tasapäistynyt, muuttunut vähemmän tärkeäksi ja paikoin kokonaan yhdentekeväksi.

Ammattikriitikoiden täytyy väistämättä muuttaa työtapojaan ja näkökulmiaan. Mitä järkeä on julkaista vanhanlaisia rock- tai poplevyarvioita, kun kuluttajat voivat ennen ostospäätöstään kuunnella tuotteen suoraan verkosta? Tuovatko mediassa olleet arviot tuotteille enää samanlaista näkyvyyttä kuin ennen? Miten esimerkiksi kehnot tai kiittävät elokuva-arviot vaikuttavat elokuvan
menestykseen? Luulen, että tuskin mitenkään. Mikä on – näin marxilaisittain ilmaistuna – kriitikon tuottama lisäarvo? 

Markkinointi ja kuluttajien suositukset ovat nousseet ammattikritiikin rinnalle ja ohi. Verkkokauppa Amazon on jokamieskriitikoineen ja automatisoituine suosituksineen tästä näkyvin yksittäinen esimerkki. Netti on täynnä amatöörikriitikoiden blogeja, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Populaarikulttuurin (tai matalan kulttuurin) puolelta alkanut suuntaus ryömii hitaasti mutta varmasti myös korkeakulttuuriin. Oopperassa kävijöiden uusi sukupolvi twiittailee omia arvioitaan suoraan salista. Jonnekin tuohon kritiikin sekalaiseen tulvaan hukkuu parhaimpienkin ammattikriitikoiden ääni. 

Kriitikoiden rooli portinvartijoina ja kulttuurin vallankäyttäjinä – hyvän maun kolportööreinä – kutistuu väistämättä. Uskon, että se kismittää ammattikriitikoita, mutta kukaan heistä ei uskalla sanoa sitä ääneen. Mielipidevallan menetys tekee kipeää siinä missä minkä tahansa muun vallan menetys! Seppo Heikinheimon, Jukka Kajavan tai Tapani Maskulan kaltaisia majesteettijyrähtelijöitä ei tule lisää. Sellaiset hahmot aiheuttaisivat nykyaikana vain huvittuneisuutta, eivät pelkoa. Sosiaalinen media söisi heidät elävältä.

Edellä kuvattu muutos ei ole ilkeiden ja ahneiden mediakapitalisten aikaansaannosta. He vain yrittävät sopeutua tilanteeseen, eivätkä tee sitä välttämättä taloudellisesti tai sisällöllisesti järkevimmillä tavoilla. Samaan aikaan ammattikriitikoiden täytynee löytää uusi ekologinen lokero mediaympäristössä. Ennustan, että se karsii kantaa ja tekee kipeää, ikävä kyllä.