Vit***lun olemuksesta

Kaikille ihmisille voi vittuilla jonkin aikaa, joillekin ihmisillle voi vittuilla kaiken aikaa, mutta kaikille ihmisille ei voi vittuilla kaiken aikaa. Nämä Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin sanat kuulostavat tänään yhtä ajankohtaisilta kuin 150 vuotta sitten, jolloin hän sai paikallisesta Starbucksista tilauksensa nimellä "Eipram".

Vittuilusta on kirjoitettu asiaproosaa hämmästyttävän vähän verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiskunta on historiansa aikana vittuillut ympäriinsä – vaikkapa vähemmistöille, delfiineille, turkulaisille ja oikeinkirjoitusvirheitä tehneille. Ihmiskunnan historia on vittuilun historiaa. Mennäänpä aivan alkulähteelle.

Sanotaan, että länsimainen vittuilu on vain alaviite Platonin vittuilussa. Platon oli kreikkalainen ikisinkku, joka pankrationin sijaan treenasi filosofiaa. Saihan Sartrekin sillä Simonensa. Kuuluisassa vittuiluopissaan Platon jakaa todellisuuden vittumaisuuden karkeasti kahtia. Platon esittää, että aistein havaitsemamme vittuilu on näennäistä, mutta vittuilun idea tosiolevainen.

Yksittäinen vittuilu on päiväperho, joka kuuluu havaintojen maailmaan. Se elää vain lyhyen hetken, haihtuakseen sitten historian usvaan. Kun nuhainen poliisiviranomainen aivastaa Johan Bäckmanin painokoneen lämpimään Suomen-passiin lenssupöpöjä, kyseessä on aistimaailmaamme kuuluva vittuilu. Kun tavallinen ihminen ("pahis") on eri mieltä kuin oikeamielinen ("hyvis") haluaisi, kyseessä on niin ikään havaintojen maailman vittuilu.

Maailmassa on siis olemassa yhtä aikaa miljoonia yksittäisiä vittuiluja: säilykepurkkien avausmekanismi, telinevoimistelu koululiikuntana, videotaide, muovihaarukat, kantelemusiikki, Facebookin julkaisuasetukset, Rosson salaattipöytä, paarmat ja niin edelleen.

Silti näiden ainutlaatuisten vittuilujen "takana" on Platonin mukaan tosivittuilu, vittumaisuuden idea. Emme ehkä rajallisina olentoina edes pysty kokonaan käsittämään tätä metatasoa. Eläinten nimikkopyhimys Franciscus Assisilainen sanoi viisaasti, että vain tarkkailemalla kissoja ymmärrämme todella, mistä vittuilussa on kyse. Kissahan on umpivittumainen eläin, se syö verkkareistasi resorinauhan ja oksentaa sen viikkoa myöhemmin kashmir-neuleellesi.

Mistä puhumme, kun puhumme vittuilusta?

Vittuilu on välittämistä. Jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, että todellinen joukkuehenki syntyy vasta kun sen jäsenet uskaltavat avoimesti vittuilla toisilleen. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet rakentuvat ankaralle mutta perimmältään hyväntahtoiselle vittuilulle. Monet pitkät parisuhteet perustuvat pelkästään puolisoiden keskinäiselle vittuilulle, kuten omien isovanhempieni liki 60 vuotta kestänyt avioliitto. Lopussa taata oli umpikuuro ja mumman opaskoirakin sokea, mutta terävät tölväisyt pitivät heidät mieleltään virkeinä aina katkeraan loppuun saakka.

Mikään edellisistä ei tietenkään toimisi, ellei vittuilu perustuisi syvään yhteisymmärrykseen. Jo ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau muistutti, että suuren vittuilun mukana tulee suuri vastuu. Kun vittuilee, pitää hyväksyä vastavittuilu. Tämän ihmiselämän perus viisauden kun sosiaalisen median suupaltit ymmärtäisivät, niin meidän kaikkien olisi kevyt kulkea.


Vittuilu on henkilökohtaista. Kokonaisen kansanryhmän loukkaaminen on kuin dynamiittikalastusta – siihen pystyy kuka tahansa tukkaurvelo. Vittuilu sen sijaan vaatii osumatarkkuutta. Kun sinulle vittuillaan, tiedät, että sinä merkitset hänelle jotakin enemmän. Elokuvahistorian hellin ja samalla katkeransuloisin vittuilun laukoi tietysti Rhett Butler, joka Tuulen viemää -elokuvan lopussa jättää omahyväisen mutta ah niin ihanan Scarlett O'Haran. "Frankly my dear, I dont give a damn."


Vittuilu on älyllistä. Kuka ajattelee suuresti, myös vittuilee suuresti, saksalaisfilosofi Martin Heidegger totesi vaikuttavassa teoksessaan Silleen jättäminen (Gelassenheit, 1944–1945). Tämän takia luova luokka on aina ollut poikkeuksellisen vittumaista porukkaa. Älymystöhän on joukko ihmisiä, johon jokainen haluaa kuulua, mutta jonka kanssa kukaan ei halua viettää aikaa.

Oli miten oli, todelliseen vittuiluun kuuluu ilkeyden finesse, sivaltamisen sulokkuus. Siksi ei mikä tahansa ilkeämielinen lässytys tai äkäinen huutelu käy vittuilusta. Kun tunnettu ja samalla ainoa suomalainen esseeisti somettaa aamuyöstä "tissitissitissi" ollaan toki kotimaisen nykykirjallisuuden kovimmassa ytimessä, mutta kaukana mannermaisen vittuilun viehkeydestä. Sillä vittuilu viiltää, se hehkuu hengen pikimustaa pimeyttä. Uskallan väittää, että korkealaatuinen vittuilu on esteettinen kokemus niin esittäjälleen kuin vastaanottajalleen. "Vittuilu näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja", Aristoteles kirjoitti teoksessaan Nikomakhoksen "etiikka".


Vittuilu on voimaannuttavaa. Martti Luther naulasi teesit kirkon oveen, Rosa Parks jäi istumaan paikalleen bussissa, tuntematon mies pysäytti panssarivaunut Tienanmenin aukiolla. Silkkaa vahvemmalle vittuilua. Vittuilu on pienen ihmisen keino näpäyttää suurempiaan. Vittuilu ei katso ikää, ihonväriä, varakkuutta tai hauiksen leveyttä. Mikä hienointa, vittuilu on täysin tasa-arvoista. Naisen vittuilu ei ole 80 senttiä vaan ihan koko euro, joskus jopa enemmän. Vittumaisuudessa ei ole lasikattoa.


Vittuilu on mahdollisuuksien taidetta. Jokainen meistä vittuilee omalla tavallaan, mutta jokaisen vittuilu on yhtä arvokas.

Introvertti piilovittuilee niin taitavasti, että sen kohteeksi joutunut huomaa vasta seuraavana aamuna herätessään, että hänen tyynynsä on värjäytynyt verestä ja häpeästä punaiseksi. Ekstrovertin avoin vittuilu ei sen sijaan jää keneltäkään huomaamatta aamuöisellä porilaisella nakkikioskilla (kaikki Porin murteella sanottu paitsi kuulostaa vittuilulta myös ON vittuilua). Työelämässä puhutaan nykyään rakentavasta palautteesta, mikä on moderni ilmaisu suoralle vittuilulle.

Suomessa sekoitetaan usein asiakaspalvelu ja vittuilu keskenään. Molemmissa on toki kyse ihmisen kohtaamisesta. Terveyskeskuksissa, takseissa, virastoissa ja remonttifirmojen kanssa saamme nauttia mitä värikkäämmästä vittuilusta.

Kirjallisuutemme ehkä kaunein vittuilu löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ennen niin voimallisesti eläneet veljet on romaanin lopussa kesytetty uniseen keskiluokkaisuuteen, kuka jahtivoudiksi, kuka torppariksi. Vapaa ja tulisieluinen Venla passaa miestään ja synnyttää. He ovat kaikki kiinni sovinnaisuuden turpeessa. Alkuvoima on imetty heistä pois. Kertoja kuvaa tämän kuin korkealta ylhäältä katsellen – ja niin romaanihenkilöidensä kuin romaanin lukijoiden pikkuporvarillisuudelle täysillä vittuillen.

Alkaa tekemään mieli kirveellä töitä

Keskiviikkona se tapahtui. Kuppini meni viimein nurin, heitin pyyhekumin kehään. Vedin punaisen viivan. Se oli se viimeinen pisara. Maailma oli pilalla.

Uskoin näet, että edes Kotimaisten kielten keskukseen (Kotus) saattoi pieni suomen kielen rakastaja tukeutua. En ole luottanut yhteenkään toiseen viranomaiseen hullun lehmän tauti -epidemian jälkeen.

Mutta Kotukseen uskoin ja turvasin jopa niinä vaikeina hetkinä, kun laatulehdistössä kirjoitettiin pohjois-korealaisista ja Euroopan Unionista. Todellisuudessa olin kaikki nämä vuodet (1984-2014) rakentanut hiekalle korttitaloa.

Sitten se tapahtui. Päivä oli viides helmikuuta, se oli harmaa ja likaisen kolea päivä Helsingissä. Muistan sen kuin eilispäivän, vaikka se oli edellispäivä.

"Alkaa tekemään" hyväksyttiin Kotuksessa oikeakieliseksi ilmaisuksi.

Sillä hetkellä upposi mereen unteni kukkivat kunnaat, ja taakse häipyivät tahtoni ylpeät päivät. Hetken heilua ma jaksoin. Sitten rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
............

En onneksi ole murheen alhossani yksin. August Ahlqvist – esikuvani niin kulttuurikriitikkona kuin ihmisenä – varmasti kääntyilee haudassaan. Tuo itse itsensä suomen kielen "ankaraksi puutarhuriksi" nimennyt ylpeä ja intohimoinen mies ei olisi koskaan hyväksynyt tällaista leväperäisyyttä. Mukaillen Ahlqvistin hienoa palautetta eräälle Kivi-nimiselle kirjailijalle:

"Ei suomen kielen ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat."

Chapeau, lisensiaatti Ahlqvist! Enää tuolla kielen leikkikedolla näyttää liikkuvan vain hiiriä, ei miehiä ollenkaan. Emeritus uutismies Arvi Lind sentään tuomitsi jyrkin sanankääntein Kotuksen emämunauksen.

Olenkin tänään aamulla lähettänyt Suomen elokuvasäätiölle markkeeratun kirjeen, jossa pyydän rahoitusta elokuvakäsikirjoitukselleni Arvi Lind: vain kuolleen ruumiini yli. Alustavissa keskusteluissa filmimoguli Masi Selin ja auteur Rennie Harlin ovat ilmaisseet kiinnostuksensa tuotannon käynnistämiseen.

Arvi ja minä – United We Stand.
............

Tunnustan eläneeni aikakautta, jolloin paljon pahaa on tapahtunut suomen kielelle. Tietokoneita toisiinsa kytkevän ns. Internetin takia kaikenlainen joutoväki pääsee kirjoittelemaan julkisesti. Kaiken maailman kirjoittamisen hampuusit – verkkopäiväkirjan pitäjät, toimitusharjoittelijat, mainosmiehet ja K-lähikauppiaat – valtaavat jalansijaa kaikkialla minne rusettiani korjatessa pääni käännän.

Yliopiston sotkuisia skribenttejä en aio edes mainita, valon ja tyylin pilkahdukset ovat siellä niin harvassa.

Yksinkertaisimpiakaan yhdyssanoja ei enää osata. En pysty tilaamaan ruokaa, joka on kirjoitettu listalla väärin. "Lihamakaronilaatikko" jää lounasruokalan lämpölaariin. Ja "perhe pizzaa" ei tähän talouteen tilata, vaikka ei minulla ole mitään italialaisia vastaan (tai on minulla hiukan, mutta siitä lisää ennen jalkapallon MM-kisoja).

Kielen sävykkyys ja ilmaisun mieli katoaa. Kukonlaulun aikaan sekoittuu kreivin aikaan muutoin tolkullisilta vaikuttavien brändivalmentajien puheessa. Sekin sieppaa, että Israel lausutaan nykyään lyhyenä iinä uutisissa.

Herran tähden, lukeeko kukaan kirjoittava enää yhtikäs mitään?

Eikä tässä vielä kaikki. Keskelle lauseita ilmestyy hymiöitä ja typeriä "LOL"- ja "MILF"-lyhenteitä. Kutka edes ymmärtävät, mitä ne tarkoittavat? Pahimpia ovat töherrykset virkkeiden perässä: ; ) : > ( . Aikuiset ihmiset, lopettakaa se spedeily.

Luulin jo nähneeni pahimman kun joku keksi huutonaurun. Se on ilmaisu, jonka takia henkilääkärini piti kirjoittaa minulle resepti beetasalpaajille etten saisi aivohaveria.

Mistäpä minä olisin voinut tietää, että Kotuskin luovuttaa. Kotus, jota pidin uskollisempana kuin Lassieta ja tinkimättömämpänä kuin Leea Klemolaa. Kotus, joka oli minulle majakkana suomen kielen pimeimmässä yössä.

Olen niin pettynyt ja vihainen, että alkaa tekemään mieli kirveellä töitä. Olen pohtinut, luovuttaisinko maisterin oppiarvoni takaisin yliopistolleni. Sen vahvempaa mielenilmaisua en keksi.