Suomen Höpönassuistit vaatii tänään julkaistussa julkilausumassaan viranomaisia avaamaan halintarekisterin suurelle yleisölle sekä ”yleisesti enemmän pussailua Suomeen”.
Höpönassuistien mukaan on kestämätön tilanne, että suomalaiset eivät saa luotettavaa tietoa halien jakaantumisesta kansalaisten kesken. Höpönassuistien mielestä kaikkien suomalaisten tulisi halia jotakuinkin yhtä paljon.
Höpönassuistien julkilausuma luettiin kaitafilmikameran edessä Turussa, jonne maamme höpönassuistit kokoontuvat perjantaina ensimmäisille Höpönassuuspäiville. Turku valikoitui tapahtuman pitopaikaksi, sillä siellä höpönassuus on jo lähes yhtä suosittua kuin kokoomuslaisuus ja suomenruotsalaisuus. Kongresssikeskus Kerttuun pakkautuu seuraavien neljän päivän aikana yli tuhat aktiivi höpönassua eli ”höpistä” pohtimaan liikkeen tulevaisuuden näkymiä.
Suomen Höpönassuistien puheenjohtaja, laillistettu orangitutkija Antero Karapallo tuumii, että ihmiskunta tarvitsee näinä aikoina höpönassuutta ehkä enemmän kuin koskaan.
”Siellä missä on tarpeeksi höpönassuutta, pahat ihmiset eivät koskaan voi voittaa”, Karapallo sanoo.
Lyhyesti kuvattuna höpönassuismi on aatesuuntaus, jossa juodaan höyryävää kamomillateetä isosta kupista ja käytetään ihanan väljää villaneuletta. Teen hautuessa pidetään päiväkirjaa ja virkataan nuttuja viluisille chihuahuoille. Suomessa höpönassuutta tunnustaa tällä hetkellä noin parikymmentä tuhatta ihmistä, mutta määrä on selvässä kasvussa. Vielä 1970-luvulla maamme ainoat höpönassut olivat Danny ja Armi.
”Höpönassuutamme maailmaa ihminen kerrallaan. Näin syksyllä työnnämme ohikulkijoita lehtikasoihin ja murtaudumme koteihin perheiden poissa ollessa sytyttääksemme sinne tuikkuja. Ja kohta alkaa joulukorttiaika, voi sitä vanupalleroilla tukittujen postilaatikoiden määrää!”, Karapallo innostuu.
Suomessa höpönassuistit tunnetaankin ennen muuta lystikkäistä tempauksistaan. Jo 1980-luvulla he päästivät pupuja vapaaksi Helsingin puistoihin ilostuttamaan kaupunkilaisia. Myös valtaosa maailman pandavideoista on höpönassuistisen internationaalin tuottamia. Viime kesänä höpönassuistit jakoivat Tampereella yli viisi tuhatta aikuisten värityskirjaa.
”Saimme siitä erityisen hyvää palautetta Pirkanmaan poliisilta ja Ilveksen valmennustiimiltä”, Karapallo muistelee.
Ensimmäisten Höpönassuuspäivien kynnyksellä Karapallo on innoissaan, että höpönassuistit ovat vihdoin järjestäytymässä yhdeksi liikkeeksi ja osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnalliseen söpöstelyyn. Karapallo toivoo, että ensimmäisistä Höpönassuuspäivistä tulisi perinne, jossa höpikset ottavat vahvasti kantaa vaikkapa päivätorkkuihin, suklaapatukoiden alimpaan sallittuun mittaan tai Comic Sansin käyttämiseen lääkereseptien fonttina.
Mutta mikä tärkeintä, Turun Höpönassuuspäivillä valitaan myös Vuoden Höpönassuisti. Viime vuonna palkinnon vei nettiäänestyksessä orava, joka säikäytti torkkuvan pandan. Tänä vuonna Vuoden Höpönassuisti -palkinnosta kisaavat Korkeasaaren eläintarhan pikkupanda Eriel, keihäslegenda Pauli Nevala, kuusamolainen taidemaalari Juuso-karhu, Verohallinnon Snapchat-tili sekä rypäleitä syövä lepakko (kuvassa). Lepakkoa pidetään ennakkosuosikkina, sillä KATSOKAA NYT TUOTA PIENTÄ RUTTUNAAMAA!
”He kaikki ovat omalla tavallaan ansioituneet höpönassuuden asian edistämisessä – tosin Pauli Nevala lähinnä tahattomasti”, Karapallo sanoo.
"Sininen zeppeliini on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa blogosfäärissä." - kriitikko August Ahlqvist (1826-1889).
19. marraskuuta 2015
16. marraskuuta 2015
Surukriittisyys on nyt muodikkainta kriittisyyttä
Yhä useampi suomalainen kritikoi asioita, joista ei ymmärrä mitään eikä viitsi ottaa selvää.
Ennen pelkästään pahantuulisten humanistien suosima kriittisyys on viime vuosina levinnyt kulovalkean tavoin rahvaan harrastukseksi.
Kun aiemmin älyllinen tyhjäkäynti purkautui perus jupinana Kesoililla, nykyisin jokaisella on mahdollisuus levittää omaa pahaaoloaan ennennäkemättömän nopeasti ja laajalle.
"Nykyaikana jokainen meistä on media. Millä siis tarkoitan, että jokainen meistä on oma Mitä Vittua -lehtensä", kriittisyystutkija Jari Kalapuikkonen tiivistää.
Kalapuikkonen tietää mistä puhuu, sillä hän on eräs harvoista suomalaisista, joka on ylittänyt kriittisen pisteen. Tämä tapahtui vuonna 1989 Puijolla.
Kalapuikkosen mukaan yhden kriittisyyden sijaan pitäisi puhua useista eri kriittisyyksistä. Ihminen voi olla esimerkiksi rokotekriittinen, mediakriittinen, ilmastokriittinen, maahanmuuttokriittinen, evoluutiokriittinen, kulutuskriittinen, EU-kriittinen, sukupuolikriittinen tai Nato-kriittinen. Ainoastaan koiranpentuihin ei vielä suhtauduta kriittisesti, mutta luultavasti kissaihmiset jo hautovat asiaa.
"Ehdottomasti erikoisin kriittisyyden muoto on itsekriittisyys, jota ihmisistä harrastaa vain noin joka viideskymmenes. Ja lähdekriittisyydestä en viitsi tässä edes puhua", Imatran yliopistolla väitöskirjaansa valmisteleva Kalapuikkonen tuhahtaa.
.................................
Myös kritiikki elää ajassa. Syksyn ehdoton trendi kriittisyydessä on surukriittisyys. Siinä kritikoidaan muiden ihmisten osoittamaa ja tuntemaa empatiaa. Toisin sanoen sitä, että ihmiset surevat väärin.
Surukriitikko Esa Linja-Auto moittii tuoreessa kiistakirjoituksessaan Surun pyyhit silmistäsi pois TAI MUUTEN! (Internet-ajatelmat 2015) suomalaisia epäjohdonmukaisesta suremisesta ja liikuttumisesta.
”Haluan korostaa surun määrämittaisuutta. Että kun surraan, niin surraan tasaisesti ja reilusti. Ei se vaan voi mennä niin, että yhdestä tragediasta liikututaan ja toisesta ei. Ei täällä nyt surra kuin siat vatukossa!”, Linja-Auto latoo.
Hän toivoo, että jatkossa ihmiset ”edes vähän ajattelisivat”, ennen kuin muuttavat somessa profiilikuvaansa tai klikkaavat sydäntä. Hän korostaa, että tunteiden näyttämisessä pitäisi käyttää kylmän viileää järkeä.
Kriittisyystutkija Jari Kalapuikkonen kertoo, että yletön kriittisyys on jo synnyttänyt oman vastailmiönsä. Niin sanotut kriittisyyskriittiset kyseenalaistavat jatkuvan ilmiöiden ja ihmisten arvioinnin. Kriittisyyskriittisten mielestä ihmisten pitäisi suhtautua avoimella mielellä asioihin. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi enkelit, sähköallergia ja erityisesti sähköallergiasta kärsivät enkelit.
Ennen pelkästään pahantuulisten humanistien suosima kriittisyys on viime vuosina levinnyt kulovalkean tavoin rahvaan harrastukseksi.
Kun aiemmin älyllinen tyhjäkäynti purkautui perus jupinana Kesoililla, nykyisin jokaisella on mahdollisuus levittää omaa pahaaoloaan ennennäkemättömän nopeasti ja laajalle.
"Nykyaikana jokainen meistä on media. Millä siis tarkoitan, että jokainen meistä on oma Mitä Vittua -lehtensä", kriittisyystutkija Jari Kalapuikkonen tiivistää.
Kalapuikkonen tietää mistä puhuu, sillä hän on eräs harvoista suomalaisista, joka on ylittänyt kriittisen pisteen. Tämä tapahtui vuonna 1989 Puijolla.
Kalapuikkosen mukaan yhden kriittisyyden sijaan pitäisi puhua useista eri kriittisyyksistä. Ihminen voi olla esimerkiksi rokotekriittinen, mediakriittinen, ilmastokriittinen, maahanmuuttokriittinen, evoluutiokriittinen, kulutuskriittinen, EU-kriittinen, sukupuolikriittinen tai Nato-kriittinen. Ainoastaan koiranpentuihin ei vielä suhtauduta kriittisesti, mutta luultavasti kissaihmiset jo hautovat asiaa.
"Ehdottomasti erikoisin kriittisyyden muoto on itsekriittisyys, jota ihmisistä harrastaa vain noin joka viideskymmenes. Ja lähdekriittisyydestä en viitsi tässä edes puhua", Imatran yliopistolla väitöskirjaansa valmisteleva Kalapuikkonen tuhahtaa.
.................................
Myös kritiikki elää ajassa. Syksyn ehdoton trendi kriittisyydessä on surukriittisyys. Siinä kritikoidaan muiden ihmisten osoittamaa ja tuntemaa empatiaa. Toisin sanoen sitä, että ihmiset surevat väärin.
Surukriitikko Esa Linja-Auto moittii tuoreessa kiistakirjoituksessaan Surun pyyhit silmistäsi pois TAI MUUTEN! (Internet-ajatelmat 2015) suomalaisia epäjohdonmukaisesta suremisesta ja liikuttumisesta.
”Haluan korostaa surun määrämittaisuutta. Että kun surraan, niin surraan tasaisesti ja reilusti. Ei se vaan voi mennä niin, että yhdestä tragediasta liikututaan ja toisesta ei. Ei täällä nyt surra kuin siat vatukossa!”, Linja-Auto latoo.
Hän toivoo, että jatkossa ihmiset ”edes vähän ajattelisivat”, ennen kuin muuttavat somessa profiilikuvaansa tai klikkaavat sydäntä. Hän korostaa, että tunteiden näyttämisessä pitäisi käyttää kylmän viileää järkeä.
Kriittisyystutkija Jari Kalapuikkonen kertoo, että yletön kriittisyys on jo synnyttänyt oman vastailmiönsä. Niin sanotut kriittisyyskriittiset kyseenalaistavat jatkuvan ilmiöiden ja ihmisten arvioinnin. Kriittisyyskriittisten mielestä ihmisten pitäisi suhtautua avoimella mielellä asioihin. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi enkelit, sähköallergia ja erityisesti sähköallergiasta kärsivät enkelit.
12. marraskuuta 2015
Jos kauneus on kuitenkin olemassa
Ismo Alanko sanoi joskus, että lauluja voi tehdä vain kahdesta aiheesta, rakkaudesta ja kuolemasta.
Uusi Ismo Kullevo Alanko kertoo ehdottomasti ensimmäisestä. Se on Alangon mittapuulla pienieleinen, melkein ujo albumi, mikä ei tee siitä millään lailla vähäpätöistä. Päinvastoin.
Alanko on himmentänyt maneerejaan, ja tulokset ovat kautta linjan onnistuneita. Hän laulaa aiempaa herkemmin ja moniulotteisemmin, kappaleiden sovitukset ovat hienovireisiä ja Alangon teksteissä toistuvat halpahintaiset alatyylisyydet (lähes) loistavat poissaolollaan.
Ismo Kullervo Alangolla rakkaus tarkoittaa kauneutta tai kauneuden kaipuuta. Siksikin vähemmän on enemmän. Tai kuten Alanko laulaa ehkä parhaassa laulussaan Lokaa ja kuita: "Jos kauneus on kuitenkin olemassa / on katsottava tarkkaan ja kumarruttava / sillä kauneus on pientä ja matalaa." Tämän levyn laulujen nyansseihin pitää keskittyä, on mentävä lähelle, odotettava. Albumin eittämättömiä kruununjalokiviä ovat kaihoisista kaihoisin Lintuperspektiivi, vinksahtanut demari-iskelmä Liikemies sekä ankara, itsensä ympärille kiertyvä Haudankaivaja.
"Freeshin oloinen" Ismo Kullervo Alanko on ensimmäinen Alangon 2000-luvun levyistä, jota voi varauksettomasti suositella muillekin kuin valmisfaneille. Kunnia kuuluu varmasti suurelta osin orkesterille, joka on Alangon soolouran parhaita. Näin kokoonpanon keväällä eräällä katu-uskottavalla länsisuomalaisella klubilla. Yhtyeen sointi on leikkisä, hengittävä ja tiivis. Se on yhtä aikaa kevyt ja syvä kuin ihmisen hengitys saunan jälkeen keväisellä terassilla. Ennen kaikkea Ismo Kullervo Alanko huokuu poikkeuksellista lämpöä, jota (tarkoituksellisestikin) puuttuu monilta Alangon albumeilta.
Todistan, että Ismo Kullervo Alanko nousee aivan sinne Alangon soolotuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Kovia sanoja, tiedän. Ei se ihan Kun Suomi putos puusta tai Taiteilijaelämää ole, mutta sellaisia osumia nyt ei satu ylipäätään juuri kenellekään. Jos vertailua pitää (ja pitää!) tehdä, Ismo Kullervo Alanko muistuttaa paljon Alangon Irti-levyä vuodelta 1996. Albumilla taitaa olla peräti täsmälleen samoja ysärisyntsan pörinöitäkin! Se on muutenkin ihanan vanhanaikainen levy, noin 40 minuuttia hunajaista populaarimusiikkia. Tavastialla tavataan.
Uusi Ismo Kullevo Alanko kertoo ehdottomasti ensimmäisestä. Se on Alangon mittapuulla pienieleinen, melkein ujo albumi, mikä ei tee siitä millään lailla vähäpätöistä. Päinvastoin.
Alanko on himmentänyt maneerejaan, ja tulokset ovat kautta linjan onnistuneita. Hän laulaa aiempaa herkemmin ja moniulotteisemmin, kappaleiden sovitukset ovat hienovireisiä ja Alangon teksteissä toistuvat halpahintaiset alatyylisyydet (lähes) loistavat poissaolollaan.
Ismo Kullervo Alangolla rakkaus tarkoittaa kauneutta tai kauneuden kaipuuta. Siksikin vähemmän on enemmän. Tai kuten Alanko laulaa ehkä parhaassa laulussaan Lokaa ja kuita: "Jos kauneus on kuitenkin olemassa / on katsottava tarkkaan ja kumarruttava / sillä kauneus on pientä ja matalaa." Tämän levyn laulujen nyansseihin pitää keskittyä, on mentävä lähelle, odotettava. Albumin eittämättömiä kruununjalokiviä ovat kaihoisista kaihoisin Lintuperspektiivi, vinksahtanut demari-iskelmä Liikemies sekä ankara, itsensä ympärille kiertyvä Haudankaivaja.
"Freeshin oloinen" Ismo Kullervo Alanko on ensimmäinen Alangon 2000-luvun levyistä, jota voi varauksettomasti suositella muillekin kuin valmisfaneille. Kunnia kuuluu varmasti suurelta osin orkesterille, joka on Alangon soolouran parhaita. Näin kokoonpanon keväällä eräällä katu-uskottavalla länsisuomalaisella klubilla. Yhtyeen sointi on leikkisä, hengittävä ja tiivis. Se on yhtä aikaa kevyt ja syvä kuin ihmisen hengitys saunan jälkeen keväisellä terassilla. Ennen kaikkea Ismo Kullervo Alanko huokuu poikkeuksellista lämpöä, jota (tarkoituksellisestikin) puuttuu monilta Alangon albumeilta.
Todistan, että Ismo Kullervo Alanko nousee aivan sinne Alangon soolotuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Kovia sanoja, tiedän. Ei se ihan Kun Suomi putos puusta tai Taiteilijaelämää ole, mutta sellaisia osumia nyt ei satu ylipäätään juuri kenellekään. Jos vertailua pitää (ja pitää!) tehdä, Ismo Kullervo Alanko muistuttaa paljon Alangon Irti-levyä vuodelta 1996. Albumilla taitaa olla peräti täsmälleen samoja ysärisyntsan pörinöitäkin! Se on muutenkin ihanan vanhanaikainen levy, noin 40 minuuttia hunajaista populaarimusiikkia. Tavastialla tavataan.
9. marraskuuta 2015
Eihän rallia voiteta, jos siellä pelätään
Liikenteessä ei tunneta eikä anneta armoa. Siellä suomalainen kohtelee toista suomalaista yhtä huonosti kuin hän kohtelee sotaa pakenevaa sylilasta ylipäätään elämässä.
Liikenteessä kamppailevat keskenään autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat. Vain veneilijät eivät taistele kenenkään kanssa, vaan he lipuvat leppoisasti villaneule vinossa toistensa ohi lain sallimassa yhden promillen humalassa. Ruorijuopumus on ikään kuin lempeä rattijuopumus.
Autoilijat ovat tiellä liikkujista vihatuimpia – ja täysin syystä. Tyypillinen suomalainen autoilija on sosiopaatti 1,8 litran moottorilla. Sumuvalot päällä hän puskee edessä ajavan takapuskuriin kiinni. Hän yrittää aina ehtiä vanhoihin vihreisiin, sillä hän ei kerta kaikkiaan usko, että valot vaihtuisivat enää milloinkaan. Ajaessaan hänellä on toinen käsi meikkipussilla, toinen käsi iPhonella.
Suomalaisen autoilijan mielestä liikennesäännöt ovat nynnyille. Suojatielle pysähtyminen, tilan antaminen kaistan vaihtajalle ja vilkun käyttö ovat kaikki heikkouden merkkejä. Eihän rallia voiteta, jos siellä pelätään. Aja lujaa isi nyt vaan.
Suomalaisen autoilijan mielestä holhousyhteiskunta meni liian pitkälle jo vuonna 1973, jolloin liikennenopeuksia ruvettiin ylipäätään rajoittamaan. Nykyisin reipas tilannenopeus on suomalaisen miehen ilmeinen keino kapinoida feminismiä vastaan. Sitä paitsi naistutkija pilaavat jo liikennemerkitkin!
Eniten liikenteessä saa silti pelätä työkseen autoilevia, sillä ammattikuljettajien ei tarvitse välittää amatöörien laatimista säännöistä. Siksi ammattikuljettajalle normaali nopeus on rapsakka 30 prosentin ylinopeus.
Välillä vaikuttaa, että kaikki Suomen ammattiautoilijat ovat luonnevikaisia. Rekkakuskit yrittävät rikkoa äänivallin rajan ABC-asemien välillä. Bussikuskit heittävät kiroillen ulos, jollei matkakortti toimi ensimmäisellä sipaisulla. Taksin perusmaksulla (5,90 euroa) saa kuulla kuskilta 15 minuuttia rasistista jorinaa. Öiseen aikaan hinta hieman nousee, mutta toisaalta niin nousee juttujen sisältämä rasismikin.
Tässä blogauksessa emme edes puutu karavaanareihin, mopoautoilijoihin ja muihin autoilijoiden irvikuviin. Suomalaiset ovat muuten kansa, jolla on maailman lyhimmät peräkärryt ja maailman pisimmät lautapinot.
Polkupyöräilijät tunnetaan liikenteen anarkisteina. Joka kodin kiljuanarkisteista fillaristit eroavat rikkomalla enemmän sääntöjä ja pukeutumalla neonkeltaiseen lycraan. Yleensä he ovat myös äkäisempiä kuin kuin se tavallinen itsensä nitojalla somistanut anarkisti.
Pyöräilijät uskovat, että koska he eivät saastuta, heille sallitaan kaikenlainen typerehtiminen ja toilailu muiden tielläliikkuvien kustannuksella. Moni työmatkapyöräilijä luulee olevansa kotikylän Lance Armstrong. Pois alta taaperot ja sorsapoikueet, täältä tulee konttorin kovin katuhaukka! Eläkeläispyöräilijöiden aseena on kilikello, jota he rimpauttavat ajaessaan jalkakäytävän oikeaa puolta. Kelloa soitetaan vasta aivan vastustajan selän takana, jottei tämä pysty ennakoimaan pyöräilijän tuloa.
Oma vastenmielinen pyöräilijöiden alalajinsa ovat moottoripyöräilijät, nuo äidin omat pikku evilknievelit. Siistimättömässä pujoparroissa ja rumissa liekkikuvioiduissa keinonahkaliiveissään he pärisyttelevät pitkin raittia, desibelien noustessa hurjiin lukuihin.
Jalankulkijat ovat myös yksiä perkeleitä. Nenä kiinni älypuhelimessa ne rynnivät kuin sopulit autotielle silloinkin, kun hajonnut vesiputki suihkuttaa tulikuumaa vettä 15 metriä ilmaan. Poppaloora (se puhuva auto) sanoisi: "Katsokaa nyt **** eteenne!". (Kyllä, Poppaloora on paha suustaan.)
Osa kävelijöistä aseistautuu suksisauvoilla tai lastenvaunuilla. Sitten ne ryhmittäytyvät leveäksi, höliseväksi rintamaksi kadulla ja tukkivat normaalin nettoveronmaksajan reitin. Sauvoilla sohitaan reikiä vastaantulijoiden lenkkareihin ja mäyräkoiriin kuin millään ei olisi enää mitään väliä.
Välillä jalankulkijoiden on pakko turvautua julkisiin kulkuvälineisiin (tietysti, eiväthän he olisi alun perinkään jalankulkijoita, jos heillä olisi varaa omaan autoon). Metroissa ja raitiovaunuissa voikin aistia jalankulkijoiden yleisen pahan olon ja pettymyksen maailmaan.
Oikeastaan normaali ihminen kykenee liikkumaan mukavasti ainoastaan bisnesluokassa mannertenvälisillä lennoilla. Suosittelemme sitä kaikille.
Liikenteessä kamppailevat keskenään autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat. Vain veneilijät eivät taistele kenenkään kanssa, vaan he lipuvat leppoisasti villaneule vinossa toistensa ohi lain sallimassa yhden promillen humalassa. Ruorijuopumus on ikään kuin lempeä rattijuopumus.
Autoilijat ovat tiellä liikkujista vihatuimpia – ja täysin syystä. Tyypillinen suomalainen autoilija on sosiopaatti 1,8 litran moottorilla. Sumuvalot päällä hän puskee edessä ajavan takapuskuriin kiinni. Hän yrittää aina ehtiä vanhoihin vihreisiin, sillä hän ei kerta kaikkiaan usko, että valot vaihtuisivat enää milloinkaan. Ajaessaan hänellä on toinen käsi meikkipussilla, toinen käsi iPhonella.
Suomalaisen autoilijan mielestä liikennesäännöt ovat nynnyille. Suojatielle pysähtyminen, tilan antaminen kaistan vaihtajalle ja vilkun käyttö ovat kaikki heikkouden merkkejä. Eihän rallia voiteta, jos siellä pelätään. Aja lujaa isi nyt vaan.
Suomalaisen autoilijan mielestä holhousyhteiskunta meni liian pitkälle jo vuonna 1973, jolloin liikennenopeuksia ruvettiin ylipäätään rajoittamaan. Nykyisin reipas tilannenopeus on suomalaisen miehen ilmeinen keino kapinoida feminismiä vastaan. Sitä paitsi naistutkija pilaavat jo liikennemerkitkin!
Eniten liikenteessä saa silti pelätä työkseen autoilevia, sillä ammattikuljettajien ei tarvitse välittää amatöörien laatimista säännöistä. Siksi ammattikuljettajalle normaali nopeus on rapsakka 30 prosentin ylinopeus.
Välillä vaikuttaa, että kaikki Suomen ammattiautoilijat ovat luonnevikaisia. Rekkakuskit yrittävät rikkoa äänivallin rajan ABC-asemien välillä. Bussikuskit heittävät kiroillen ulos, jollei matkakortti toimi ensimmäisellä sipaisulla. Taksin perusmaksulla (5,90 euroa) saa kuulla kuskilta 15 minuuttia rasistista jorinaa. Öiseen aikaan hinta hieman nousee, mutta toisaalta niin nousee juttujen sisältämä rasismikin.
Tässä blogauksessa emme edes puutu karavaanareihin, mopoautoilijoihin ja muihin autoilijoiden irvikuviin. Suomalaiset ovat muuten kansa, jolla on maailman lyhimmät peräkärryt ja maailman pisimmät lautapinot.
Polkupyöräilijät tunnetaan liikenteen anarkisteina. Joka kodin kiljuanarkisteista fillaristit eroavat rikkomalla enemmän sääntöjä ja pukeutumalla neonkeltaiseen lycraan. Yleensä he ovat myös äkäisempiä kuin kuin se tavallinen itsensä nitojalla somistanut anarkisti.
Pyöräilijät uskovat, että koska he eivät saastuta, heille sallitaan kaikenlainen typerehtiminen ja toilailu muiden tielläliikkuvien kustannuksella. Moni työmatkapyöräilijä luulee olevansa kotikylän Lance Armstrong. Pois alta taaperot ja sorsapoikueet, täältä tulee konttorin kovin katuhaukka! Eläkeläispyöräilijöiden aseena on kilikello, jota he rimpauttavat ajaessaan jalkakäytävän oikeaa puolta. Kelloa soitetaan vasta aivan vastustajan selän takana, jottei tämä pysty ennakoimaan pyöräilijän tuloa.
Oma vastenmielinen pyöräilijöiden alalajinsa ovat moottoripyöräilijät, nuo äidin omat pikku evilknievelit. Siistimättömässä pujoparroissa ja rumissa liekkikuvioiduissa keinonahkaliiveissään he pärisyttelevät pitkin raittia, desibelien noustessa hurjiin lukuihin.
Jalankulkijat ovat myös yksiä perkeleitä. Nenä kiinni älypuhelimessa ne rynnivät kuin sopulit autotielle silloinkin, kun hajonnut vesiputki suihkuttaa tulikuumaa vettä 15 metriä ilmaan. Poppaloora (se puhuva auto) sanoisi: "Katsokaa nyt **** eteenne!". (Kyllä, Poppaloora on paha suustaan.)
Osa kävelijöistä aseistautuu suksisauvoilla tai lastenvaunuilla. Sitten ne ryhmittäytyvät leveäksi, höliseväksi rintamaksi kadulla ja tukkivat normaalin nettoveronmaksajan reitin. Sauvoilla sohitaan reikiä vastaantulijoiden lenkkareihin ja mäyräkoiriin kuin millään ei olisi enää mitään väliä.
Välillä jalankulkijoiden on pakko turvautua julkisiin kulkuvälineisiin (tietysti, eiväthän he olisi alun perinkään jalankulkijoita, jos heillä olisi varaa omaan autoon). Metroissa ja raitiovaunuissa voikin aistia jalankulkijoiden yleisen pahan olon ja pettymyksen maailmaan.
Oikeastaan normaali ihminen kykenee liikkumaan mukavasti ainoastaan bisnesluokassa mannertenvälisillä lennoilla. Suosittelemme sitä kaikille.
4. marraskuuta 2015
Yksinäinen Betonihirviö etsii ystävää
Merihakalaisen kadun päässä seisoo neljätoistakerroksinen harmaa hahmo. Se katselee vaiti värittömälle Suomenlahdelle ja näyttää unohtuneen maisemaan kuin ihmiskasvoinen sosialismi gdanskilaiseen miestenvesaaan.
"Täällä Merihaassa tunnen kuuluvani joukkoon. Tiedän, että vaikutan kylmältä ja etäiseltä, mutta sisälläni roihuaa kaukolämmön tuli melkein 21,3-asteisena", Betonihirviö sanoo kuiskaten.
Betonihirviö, 42, on yksi maamme hiljaisista. Hän on niitä, joista Glorian koti ei kirjoita. Niitä, jotka eivät koskaan päädy MyScandinavianhome-blogin kuviin.
Betonihirviötä ei ehkä pinnata Pinterestiin, mutta ei Betonihirviö niin huomiosta välittäisikään. Silti se toivoo, että ihmiset arvostaisivat sitäkin ihan omana itsenään. Jokainen betonihirviö on kuitenkin oma yksilönsä, vaikkakin täysin samasta muotista.
"Eniten satuttavat ulkonäköön liittyvät kommentit. Ihmiset tuhahtavat ohi kulkiessaan, että pitikö tuokin tuohon rakentaa. Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa puutaloista, joka purettiin minun takiani. Varsinkin vihreät osaavat olla hirveän julmia. On meillä betonihirviöilläkin tunteet", se sanoo.
........................
Vaikka Betonihirviö vaikuttaa päälle päin yrmyltä, se on lempeä jättiläinen. Betonihirviön arki on ihan tavallista hirviön arkea, johon kuuluvat yöllisten kulkijoiden pelottelu ja DDR:läisen tunnelman luominen. Päivätyökseen Betonihirviö päivittää Helsingin Rakennusviraston Twitter-tiliä.
"Kehuvat hauskaksi, mutta en minä itseäni osaa sillä lailla hauskana pitää. Elämästä kirjoittelen."
Kotona Betonihirviö keittelee mateeta ja ratkaisee sudokuja. Hiljaisempina iltoina se surffaa Instagramissa katsellen kuvia WAU-arkkitehtuurista. Betonihirviö käy myös usein kuntosalilla, jossa se on elementissään. "Pidän harkoista, etenkin betoniharkoista."
Betonihirviö kertoo lukevansa paljon. Tälläkin hetkellä sillä on kesken kotimaista proosaa, Pirkko Saision Betoniyö sekä Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista.
Silti varsinkin syysiltaisin yksinäisyys vaivaa. Viime viikolla Betonihirviö osti kaksi lippua Architecture in Helsinki -yhtyeen keikalle. "Se vain, että kukaan ei halunnut lähteä kanssani kuuntelemaan yhtyettä. Mutta en minä valita, kukapa minun kanssani."
Hiljattain Betonihirviö laittoi Rakentaja-lehden Ystävää etsitään -palstalle ilmoituksen, jossa se haki uutta miljöötä tositarkoituksella. Se ei saanut yhtään vastausta.
"Eivät nämä uudet asuinalueet tällaisesta pintakarheasta seitkytlukulaisesta piittaa, kukapa meistä. Nykyään on niin tärkeää, että julkisivu on kunnossa, vaikka minusta on tärkeintä, mitä on meidän jokaisen sisällä, vaikkapa hyvin kiertävä sisäilma tai toimiva pohjaratkaisu."
"Nykyään pitää olla väljyyttä ja valoa. Itse olen enempi sellainen tummien konttorien tulkki."
Oli Betonihirviö kerran kihloissa, mutta kihlat purettiin.
Avain yksin ei Betonihirviö sentään ole. Betonihirviön paras ystävä Neukkukuutio asuu vuokratontilla Vuosaaressa, mutta Betonihirviön tulee harvoin piipahdettua siellä, sillä "tässä iässä ei oikein paikat tahdo enää kestää". Tutun myyrmäkeläisen Itsemurhayksiön kanssa Betonihirviö käy silloin tällöin heittämässä pubitikkaa.
"Vaikka harvoin sitä tulee tauluun osuttua", Betonihirviö sanoo.
.........................
Viime aikoina Betonihirviön terveys on temppuillut. Kuntotarkastuksessa selvisi, että putkistoista kuuluu rohinaa, ja Betonihirviön pitäisi lopettaa sisällä tupakointi.
Hirviön mielen vetää apeaksi, että niin monia vanhoja tuttuja on jo poistunut ympäriltä.
"Melkein joka päivä lehtiä lukiessa näkee, että taas tuttuja saneerataan. Ajan hammas ei säästä ketään. Olen minä sille Saurillekin öiseen aikaan soitellut. Sanonut vastaajaan, ettei meitä kaikkia 70-lukulaisia tarvitsisi purkaa. Mutta ei hän ole minulle takaisin soittanut. Kukapa minulle", Betonihirviö tuumii.
Mitä Betonihirviö haluaisi sanoa lukijoillemme 1970-luvun elementtirakentamisesta?
"Ei minun ajatuksillani ole sillä lailla väliä, mutta jokainen talo on laulun arvoinen. Jokainen talo vain elää hetken sen, sen minkä kaupunginvaltuusto on hälle määräävä."
Hetken aikaa näyttää aivan siltä, kuin Betonihirviön kivikasvoille olisi kirvonnut kyynel, mutta luultavasti kyseessä on vain kosteusvaurio.
"Surullista kyllä, moni minun ikäiseni betonihirviö odottaa enää vain sitä puskutraktorin pusua", Betonihirviö päättää ja tuijottaa meren yli Viroon, jossa niin moni yksinäinen kohtalotoveri seistä jököttää paikoillaan suolaisen tuulen ahavoidessa niiden rosoista, hiekkapuhellettua pintaa.
"Täällä Merihaassa tunnen kuuluvani joukkoon. Tiedän, että vaikutan kylmältä ja etäiseltä, mutta sisälläni roihuaa kaukolämmön tuli melkein 21,3-asteisena", Betonihirviö sanoo kuiskaten.
Betonihirviö, 42, on yksi maamme hiljaisista. Hän on niitä, joista Glorian koti ei kirjoita. Niitä, jotka eivät koskaan päädy MyScandinavianhome-blogin kuviin.
Betonihirviötä ei ehkä pinnata Pinterestiin, mutta ei Betonihirviö niin huomiosta välittäisikään. Silti se toivoo, että ihmiset arvostaisivat sitäkin ihan omana itsenään. Jokainen betonihirviö on kuitenkin oma yksilönsä, vaikkakin täysin samasta muotista.
"Eniten satuttavat ulkonäköön liittyvät kommentit. Ihmiset tuhahtavat ohi kulkiessaan, että pitikö tuokin tuohon rakentaa. Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa puutaloista, joka purettiin minun takiani. Varsinkin vihreät osaavat olla hirveän julmia. On meillä betonihirviöilläkin tunteet", se sanoo.
........................
Vaikka Betonihirviö vaikuttaa päälle päin yrmyltä, se on lempeä jättiläinen. Betonihirviön arki on ihan tavallista hirviön arkea, johon kuuluvat yöllisten kulkijoiden pelottelu ja DDR:läisen tunnelman luominen. Päivätyökseen Betonihirviö päivittää Helsingin Rakennusviraston Twitter-tiliä.
"Kehuvat hauskaksi, mutta en minä itseäni osaa sillä lailla hauskana pitää. Elämästä kirjoittelen."
Kotona Betonihirviö keittelee mateeta ja ratkaisee sudokuja. Hiljaisempina iltoina se surffaa Instagramissa katsellen kuvia WAU-arkkitehtuurista. Betonihirviö käy myös usein kuntosalilla, jossa se on elementissään. "Pidän harkoista, etenkin betoniharkoista."
Betonihirviö kertoo lukevansa paljon. Tälläkin hetkellä sillä on kesken kotimaista proosaa, Pirkko Saision Betoniyö sekä Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista.
Silti varsinkin syysiltaisin yksinäisyys vaivaa. Viime viikolla Betonihirviö osti kaksi lippua Architecture in Helsinki -yhtyeen keikalle. "Se vain, että kukaan ei halunnut lähteä kanssani kuuntelemaan yhtyettä. Mutta en minä valita, kukapa minun kanssani."
Hiljattain Betonihirviö laittoi Rakentaja-lehden Ystävää etsitään -palstalle ilmoituksen, jossa se haki uutta miljöötä tositarkoituksella. Se ei saanut yhtään vastausta.
"Eivät nämä uudet asuinalueet tällaisesta pintakarheasta seitkytlukulaisesta piittaa, kukapa meistä. Nykyään on niin tärkeää, että julkisivu on kunnossa, vaikka minusta on tärkeintä, mitä on meidän jokaisen sisällä, vaikkapa hyvin kiertävä sisäilma tai toimiva pohjaratkaisu."
"Nykyään pitää olla väljyyttä ja valoa. Itse olen enempi sellainen tummien konttorien tulkki."
Oli Betonihirviö kerran kihloissa, mutta kihlat purettiin.
Avain yksin ei Betonihirviö sentään ole. Betonihirviön paras ystävä Neukkukuutio asuu vuokratontilla Vuosaaressa, mutta Betonihirviön tulee harvoin piipahdettua siellä, sillä "tässä iässä ei oikein paikat tahdo enää kestää". Tutun myyrmäkeläisen Itsemurhayksiön kanssa Betonihirviö käy silloin tällöin heittämässä pubitikkaa.
"Vaikka harvoin sitä tulee tauluun osuttua", Betonihirviö sanoo.
.........................
Viime aikoina Betonihirviön terveys on temppuillut. Kuntotarkastuksessa selvisi, että putkistoista kuuluu rohinaa, ja Betonihirviön pitäisi lopettaa sisällä tupakointi.
Hirviön mielen vetää apeaksi, että niin monia vanhoja tuttuja on jo poistunut ympäriltä.
"Melkein joka päivä lehtiä lukiessa näkee, että taas tuttuja saneerataan. Ajan hammas ei säästä ketään. Olen minä sille Saurillekin öiseen aikaan soitellut. Sanonut vastaajaan, ettei meitä kaikkia 70-lukulaisia tarvitsisi purkaa. Mutta ei hän ole minulle takaisin soittanut. Kukapa minulle", Betonihirviö tuumii.
Mitä Betonihirviö haluaisi sanoa lukijoillemme 1970-luvun elementtirakentamisesta?
"Ei minun ajatuksillani ole sillä lailla väliä, mutta jokainen talo on laulun arvoinen. Jokainen talo vain elää hetken sen, sen minkä kaupunginvaltuusto on hälle määräävä."
Hetken aikaa näyttää aivan siltä, kuin Betonihirviön kivikasvoille olisi kirvonnut kyynel, mutta luultavasti kyseessä on vain kosteusvaurio.
"Surullista kyllä, moni minun ikäiseni betonihirviö odottaa enää vain sitä puskutraktorin pusua", Betonihirviö päättää ja tuijottaa meren yli Viroon, jossa niin moni yksinäinen kohtalotoveri seistä jököttää paikoillaan suolaisen tuulen ahavoidessa niiden rosoista, hiekkapuhellettua pintaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)