Tuomari Nurmion murrelevy Dumari ja Spuget pyyhkii pölyt Stadin slangista

Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget

Murrerunous pitäisi kieltää. Se on mukahauskaa, teennäistä ja yksitoikkoista.

Ymmärrän, että ihmiset puhuvat murteilla, ja muutamissa tapauksissa se antaa puhujasta jopa sympaattisen kuvan. Hämäläisittäin pudottelevasta ihmisestä syntyy heti rehellinen, forrestgumpmainen, vaikutelma. Sitä paitsi oletteko muka ikinä tavanneet ilkeää tamperelaista?

Kun taas kuulen turkulaisten, raumalaisten tai porilaisten puhuvan televisiossa, haluan heti lahjoittaa rahaa aivovammapotilaiden kuntoukseen. Karjalaisten höpöttely saa aikaan sen, että tekee mieli juopotella. Kainuulaisten ja lappilaisten puheenparresta tuumin, että kauanko nuo ovat jo juopotelleet.

Eli jos ihmisen on aivan pakko puhua murteella, antaa mennä vain. Mutta murrehöpinät taiteena? Ei, ei, ei. Vielä kerran ei.
.......

Miten Tuomari Nurmio siis onnistuu uudella levyllä Dumari ja Spuget, jolla hän laulaa stadin slangilla tarinoita Helsingistä? Mitäs, mitä... Ei tämä nyt ole sekä konseptilevy että murrelevy? Taitaa olla. Dumari ja Spuget vie kuulijan Hakaniemen, Kallion ja Alppilan röpelöisille kaduillle ja porttikonkeihin. Levyn lauluissa seikkailevat narkkarit, spurgut, pelastusarmeijan mimmit ja liuta muita poikia varjoisilta kujilta. Tätä levyä pyörittävät pullo ja pilleri, piippu ja pulveri. Tuomarin kuvaamia hahmoja Hesarilla ja Puukkobulevardilla todellakin hyörii.

Juuri kun pääsin haukkumasta murretaidetta, pitää myöntää, että nimenomaan Nurmion kielellinen taituruus pelastaa levyn. Murteella voi kuin voikin tehdä jotain laadukasta! On ilo kuulla näin napakkaa laulunsanoittamista vuonna 2013. Tuomarin suussa slangi herää eloon, säkeet rimmaavat millintarkkuudella ja tarinat tuntuvat eletyiltä ja koetuilta: Nuorempi lauluntekijäpolvi saattaa vain ihailla kynän terävyyttä ja Nurmion taloudellista lyriikkaa. Nurmion rahiseva ääni tuo koviin teksteihin vielä lisää särmää ja uskottavuutta. Tuomari ei kuulosta koskaan ulkokohtaiselta kuten niin moni muu rankoista aiheista kirjoittava muusikko.

Joku paikallinen murrekiho vetänee Nurmion levystä herneet nenään. En bamlaa enkä bonjaa stadin slangia, mutta murremouhottajat nillittävät aina kielen aitoudesta, ikään kuin murre olisi autenttista jossakin tietyssä ajan ja paikan pisteessä. Mutta eihän 1950-luvun puhuttu kieli ole sen aidompaa kuin 1910-luvun kieli tai 2010-luvun kieli. "Stadin slangi" ei enää ole Sörkan kundien kieltä, vaan somalitaustaisten ja kantasuomalaisten nuorten uutta kieltä. Kieli elää, sitä ei voi sementoida.

Harmi, että musiikillisesti Dumari ja Spuget ei tarjoa mitään uutta Tuomari Nurmion levyjä kuunnelleelle. Nurmio sekoittaa jälleen pataan romuluista bluesia, suomi-iskelmää ja vanhaa kunnon rock 'n' rollia. Näillä eväillä on kokattu jo aika monta Nurmio-albumia. Tulos toimii, mutta ei kuulosta kovin raikkaalta. On hieman harmi, ettei Nurmio tule mukavuusalueeltaan pois. Sävellyksissään hän kierrättää samoja aihioita, välillä jopa samoja kappaleita albumilta albumille. Sen sijaan orkesteri svengaa juohevasti. Tämän kokoonpanon täytyy toimia elävänä erinomaisesti. Rock-levy ei voi olla huono, jos sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä kapakkaan keskiketterälle.

Dumari ja Spuget vahvistaa sitä tosiasiaa, että Tuomari Nurmio on tehnyt hyvin etupainotteisen uran. Käytännössä hänen neljä ensimmäistä levyä muodostavat Nurmion tuotannon pihvin. Edellinen kuulostaa ankaralta, mutta näyttäkääpä joku toinen suomalainen, joka on latonut tiskiin yhtä kovat levyt kuin Kohdusta hautaan, Lasten mehuhetki, Punainen planeetta ja Maailmanpyörä palaa. Milläs niistä parannat.

JK. Arviossa on ihan piruuttaan puhuttu Stadin slangista murteena.


Levyarvio Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget.

Iskelmä-Suomi: Prinssiksi kelpasi sammakkokin

Kari Tapio oli suomalaisen kantri-iskelmän suurmies. 

"Kirkkaat silmät samenevat, on puhtaus haihtunut unelma /  rumuus vaipuu kasvoihin, olen epätodellinen." Näillä Sielun veljien säkeillä kuvaisin Ylen uuden suursarjan Iskelmä-Suomen alkua. Sarja lienee pakollista katsottavaa kaikille suomalaisesta sielunmaisemasta ja surumielisistä lauluista pitäville. Sen verran lupaava oli ainakin ensimmäinen jakso, joka tosin tuntui paikoin pitkältä esittelyltä itse sarjalle. Iskelmä-Suomi tarjonnee tuntikaupalla jakson verran koskettavia tarinoita, mainiota arkistoaineistoa ja kasapäin laadukasta musiikkia.
........

Iskelmä-Suomi on muutaman vuoden takaisen Rock-Suomi-sarjan serkkupoika. Ensimmäisen jakson nimi olisi voinut olla "viinapiru". Musiikki on vielä sivuosassa, kun kerrataan surullisia viihdetaiteilijakohtaloita läpi vuosikymmenten. Jaksossa todetaan runollisesti, että musiikkia tehdessään ja esittäessään nämä ehkä oman siviilielämänsa sammakot muuttuivat iskelmäprinsseiksi. Badding ei näyttänyt tähdeltä, mutta oli tähti, kun pääsi mikrofonin varteen. Alkoholismi vei ennenaikaiseen hautaan Laila Kinnusen, Rauli Badding Somerjoen, Irwin GoodmanIn, Topi Sorsakosken ja Kari Tapion. Klassista taiteilijamyyttiähän tässä pönkitetään, mutta kuten Kari Hotakainen hienosti toteaa, kummallisinta on se, että välillä se on tottakin. Iskelmien tarjoaman kimalteen ja lohdun kääntöpuoli oli muusikon raskas, usein yksinäinen arki.

Vierastan taiteilijaelämäkerroissa päihteiden korostamista taiteen kustannuksella, mutta Iskelmä-Suomen ensimmäisen jakson aikana on pakko kaivaa nessupaketti esiin, kun puhe kääntyy Olavi Virran kohtaloon. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano yhtäkään pahaa sanaa Dannysta tai Frederikistä. Niin kauniisti ikämiehet puhuvat Virrasta. Danny kertoo, kuinka yleisö buuasi Virran lavalta ja haukkui tätä juopoksi. Dannyä hävetti yleisön puolesta. Katkera, viinan näivettämä Virta totesi Dannylle, että hänkin joutuu vielä kokemaan täydellisen unohduksen, kun yleisö huutaa uuden suosikkinsa nimeä. Pian tämän jälkeen Olavi Virta kuoli. Virralle olisi suonut maineenpalautuksen jo ennen yläkerran orkesteriin siirtymistä.

Iskelmä-Suomen ensimmäisen osan todellinen päähenkilö on silti kantrin puolelle kallistuva Kari Tapio eli Klabbi. Ajoittain raskaista elämäntavoista huolimatta aika kohteli Kari Tapiota lempeästi. Elämänsä viimeisten 15 vuoden aikana Kari Tapiosta tuli Suomen Johnny Cash, toki aivan omilla ansioillaan. Ääni ja tulkinta syvenivät, ja olemukseen kertyi vanhemman valtiomiehen hiljaista karismaa. Kansansuosio oli niin laajaa, että Kari Tapio kutsuttiin Provinssirockiin vuonna 2010. Pieni omakohtainen muistelo, jos sallitaan. Muutamaa viikkoa Kari Tapion kuoleman jälkeen olin klubikeikalla eräässä yökerhossa. Ennen keikan alkua kaiuttimista soiteltiin tavallista baarimusaa. Sitten väki äkkiä hiljeni kuin asia olisi sovittu etukäteen. Kaiuttimista oli alkanut soida Kari Tapiota. Vallitsi tuntemattomien ihmisten sanaton yhteys. Kantrimiehen kuolemasta taksin takapenkille on jo tullut osa myyttistä Iskelmä-Suomen tarinaa.
........

Pieniä paljastuksiakin kuullaan. Topi Sorsakoski paljastuu alun perin Pekka Tammilehdon keksimäksi parodiahahmoksi, jonka sisään Pekka Tammilehto välillä katosi. Suomalaisten on aina ollut vaikea erottaa tosissaan olemista parodioinnista. Ei kai Eppujen Murheellisten laulujen maasta olisi muuten tullut kansanperinnettä. Badding piti etäisyyttä palkollisiinsa, ja vaikutti kaikkialla paitsi mikrofonin varressa olevan väärässä paikassa. Irwin ja Vexi Salmi harrastivat jo 40 vuotta sitten modernia medianhallintaa: monia kohuja saatiin hiljennettyä rahalla tai lupaamalla uusia juttuja.

Toivonkin, että Iskelmä-Suomi ottaisi markcousinsmaisesti (Elokuvan tarina) rohkeasti oman näkökulman aiheeseensa, eikä tyytyisi toistamaan virallista kaanonia. Rock-Suomi-sarja sivakoi turhan usein tuttuja latuja. Tiedon lisäksi hyvä dokumentti tarvitsee tulkintaa, intiimejäkin yksityiskohtia. Pelkän historian voi kuka tahansa lukea Wikipediasta, mutta tunnetta ja ajan henkeä sinne ei saa tallennettua.
........

Jos jostain saan yhden osan perusteella jo marmattaa, se on tietynlainen konservatiivinen genrerajoissa pidättäytyminen. Heijastelen tätä ennen kaikkea Rock-Suomi-sarjaa vasten, joten toivon kritiikkini osoittautuvan kateettomaksi. Rock-Suomen tarina oli tarina kapinasta iskelmää vastaan, mutta Genreraja-aidat ovat kaatuneet rytisten, eivätkä iskelmä ja rock enää ole riidoissa vaan menneet kimppaan.

Suomirock ja suomipop sulautuivat Suomi-iskelmään viimeistään viime vuosikymmenellä. Eppu Normaali, Yö ja Kolmas nainen edustavat rokki-iskelmää, jossa yhdistyy laahaava komppi ja äijämäinen patetia. Hevi-iskelmää puolestaan soittavat esimerkiksi Kotiteollisuus, Trio Niskalaukaus, Viikate ja CMX romanttisimmillaan. Itselleni suomalaisen iskelmän ja rockin välinen raja on aina ollut veteen piirretty viiva. molempien pohjavireenä kun on slaavilainen synkkämielisyys, musta huumori ja kaihomieli. Kitaristi Esa Pulliaisen Agents on aina ollut enemmän rockenroll kuin moni "oikea" rokkibändi.

Viime vuosina uudet iskelmökaunottaret ovat nousseet popin puolelta. Tyylikkäät kansansuosikit kuten Jenni Vartiainen, Chisu tai Irina tekevät koneiskelmää, jonka kiillotetun urbaanin pinnan alta löytyy puhdasta suomalaista iskelmää. Pidän Vartiaisen Missä muruseni on kappaletta viime vuosien parhaana kotimaisena iskelmänä. Toivonkin, ettei Iskelmä-Suomi ole yhtä miehinen kuin Rock-Suomi. Iskelmätaivaalla kun on loistanut sellaisia uskomattomia tulkitsijoita kuin Laila Kinnunen, Carola ja Katri Helena. Naiset perivät satumaan.

Iskelmä-Suomelta toivon intohimoista uppoutumista musiikillisen elämämme. Rock-Suomi kärsi tietystä historiattomuudesta eli tekijöiden tarina alkoi mielestäni keskeltä, vasta 1960-luvun lopulta. Ratkaisu oli turhan helppo. BBC aloitti muistaakseni rockmusiikin historiasta kertovan suursarjansa brittiläisellä perinpohjaisuudella jostain 1700-luvun kapakkalaulelmista. Ttoivottavasti uudessa Iskelmä-Suomessa mentäisiin 1900-luvun alkuhämäriin asti ja valotettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kautta myös aikakausien ilmapiiriä. Mikäpä olisi siihen parempi puntari kuin aikansa laulut.

Iskelmä-Suomi Yle Teemalla maanantaisin klo 21. Iskelmä-Suomi Yle Areenassa.