Makaa selälläsi ja ajattele Englantia

Jumalan kädestä* sen täytyi alkaa. Kesäkuu vuonna kasikuus, meidän Madza oli melkein uus.

Muistan ottelusta hyvin vähän. Nurmikenttä näytti valtavalta. Vastustajan puolella kipitti lyhyenläntä Diego Maradona, joka käyttää kankeita engelsmanneja pujottelukeppeinä. Lopussa Lineker tuo Englannin maalin päähän. Toivo herää, mutta se ei riitä. Argentiina menee jatkoon maalein 2-1.

Britit häviävät, ja minusta onnettomasta on tullut heidän faninsa.

Luoja yksin tietää, että olen maistanut tuota samaista tappion katkeraa kalkkia useasti noiden Meksikon MM-kisojen jälkeen. Eikä tuska lievity iän myötä. Tämänkin kesän arvokisoissa noudatan vaikeimmalla hetkellä Victorian häävuodeohjetta: Makaan selälläni ja ajattelen Englantia. Taivas varjele mitä sieltä taas tulee.
...............

Ihminen voi valita suosikikseen taito- tai tahtojoukkueen. Hän voi valita suosikikseen vauhdikkaan Brasilian, älykkään Saksan, voimakkaan Nigerian, hyökkäävän Hollannin tai silkkaa cooliutta varpaista tukkalaitteisiin tihkuvan Italian. Ihminen voi valita suosikkijoukkueensa sen takia, että siellä pelaa Platini, Hagi, Raúl tai Ronald Koeman, joka potkaisi pallon katsomon peräseinästä läpi naapurikortteliin. Tai ihan vain sen takia, että kulmalipulla tehty maalin jälkeinen hetkuttelu näytti niin siistiltä.

Tai sitten ihminen voi valita suosikikseen Englannin.

Englannin, joka epäonnistuu aina rangaistuslaukauskilpailussa (luulen että britit ja suomalaiset ovat yhdessä keksineet urheiluilmiön nimeltä "sulaminen"). Englannin, jonka peli näyttää yhtä sulavalta kuin Peter Crouch kompuroimassa luisilla kirahvinjaloillaan rankkarialueella. Englannin, joka ei joukkueena ymmärrä tuon taivaallista modernista voittavasta futiksesta. Englannin, joka luulee olevansa jalkapallon suurvalta ja työntää MM-kisoissa kentälle Emile Ivanhoe Heskeyn.**

Englanti on aina pelannut sekä rumasti että kehnosti. Kertaakaan en muista, että pelaajat olisivat kentälle tullessaan näyttäneet siltä, että heillä on hauskaa. Englantilaisille jalkapalloilu on kuolemanvakava juttu. Maanmiesten kohtuuttomat odotukset, ilkeä lehdistö ja epäonnistumisen pelko ovat useasti lamauttaneet englantilaiset pelaajat. Niin, Englanti on eräänlainen jalkapalloilun Suomi, ellei Suomi jo olisi jalkapalloilun Suomi.

Ulkomaalaisille ja maahanmuuttotaustaisille lukijoilleni – ja kaikille Englannin kannattajille ympäri maailmaa  – tämä blogaus vielä englanniksi: Blimey, everything's in shambles. I'm taking the piss because of those plonkers. Keep your pecker up, tossers! Oh, me arse.


Wersene Anger
Kirjoittaja pelasi Martin pallossa laiturina, jolta puuttuivat pelisilmä, peliäly ja peli-ilo.

* Jumalauta!
** Miehen nimihän on monella lailla osuva, sillä: "Ivanhoe, though of a more noble lineage than some of the other characters, represents a middling individual in the medieval class system who is not exceptionally outstanding in his abilities."

I Heart Rally English

Should English be an official language of Finland?

This was suggested  yeasterday by mr. Risto Siilasmaa, a big-time Nokia business manager. Nokia was a huge company but then it went down. It was because of the smart phones with Spotify and all that apps foolishness.

I personally think Rally English should be our official language here in Finland. It already is kind of our second mother tongue. And by English I mean the Rally English, the true form of English speaked by Finns. I myself prefer Rally English. There are quite a few reasons why.

Well let me tell you.

First, Rally English makes us Finns look honest and true even if a bit stupid. But its OK. We know we are not the smartest people on this planet. It's the Asians. Dude, they're IQ is like over 180 points all the time.

Come to think of it, Rally English is actually the purest form of Finnish communication. When you have only little to say and only few words you know and can also pronounce you have to really think what you say. Just think about formula driver Kimi Räikkönen. He drives Ferrari car, makes love to beautiful women, sings schlager karaoke and occasionally wears a gorilla suit.

Rally English is a way to speak even if you dont really want to speak. Thats why we keep seminars in English just between ourselves and everybody still has to speak Rally English. It's easier to communicate in Rally English than in our mother tongue because you can everything slower and keep it short in general. We Finns don't like to stand in the lime light too long. Then in the coffee break of the seminar we change back to Finnish which means we eat our seminar buns quietly in separate tables just yearning to get back to safety of the seminar room.

Alas, we Finnish seriously hate the seminar dinners. In dinners you have to sit with some Italian bigmouth whole evening and there is not enough red wine coming from the waiters. We would just want to be grilling on the seaside and having some pussikalja [pussy-cal-yah]. Like Rally English, pussikalja is Finnish way of talk about your inner emotions. Let me explain it briefly.

This is how the shit goes down: First you buy 18 beers and one plastic bag in your next door Siwa (a.k.a. local Wal-Mart). Then you put the plastic bag on the ground under your ass so that you dont wet your pants or have a virtsatientulehdus. Then you open up the first beer and by the time you get to the beer number eight, you open up your fellings, too.

Yes, I know the upper part sounds bit barbaric. But you have to excuse us Finns – we had our first proper fine dining dinner only so late than in the year 1984. It was held because mister Matti Nykaenen won ski-jumping gold medals in winter olympics. The place was Jyvaeskylae in Eastern Finland. Jyvaeskylae is also know as the "Athens of Finland". I seriously dont know why.
............

Sorry, I kind of got lost in the pussikalja. Back to Rally English!

You mustn't forget that Rally English is also very much fun. There's lots of humour in it and we Finns know it. You just can't always tell it by the looks of us Finns. We just have great poker face! You of course know all the witty things mr Räikkönen has said. The Grand Master of this poker face humour is famous Finnish movie director Aki Kaurismäki. He is like Renny Harlin but only depressed and very French. Actually I think he is from Kerava. You can google that.

Rally English comforts us Finns. "I was fast but Carlos was faster", said another famous Finnish rally driver. He had just lost world rally championship to some Spanish dude. So, Rally English is a good way to get through the hard times and obstacles.

Hence, we Finnish people enjoy silence and thinking things. When people think Finns are depressed and sad they are actually just enjoying the silence. Well, they can be depressed and sad too, now to think of it.

Rally English is the way to have human relationships over the boards. Many Finnish woman like to have a international boyfriends and many Finnish elderdy men like to have oriental wife. And many middle-aged women go to Ghana or Cuba to have vital young men company as a holiday tour guide. If you know what I mean. So I think we Finnish are not racist we are just insecure and sometimes little rude. But our Rally English can help us give us love! All you need is love. I heart Rally English.

And last but not least. Rally English gives us, atleast I think so, very sympathetic reputation around the globe. Who could be angry with us Finns talking our native Rally English? Well, The Swedish, because we kicked their butt in ice-hockey, again. And the Russians, because we kicked their butt, too. In the World War 2. Twice.

Herraskartanossa kummittelee

Jos etsit täydellistä syys-villasukka-torkkuviltti-pokkaria, lue Sarah Watersin Vieras kartanossa. Waters sekoittaa romaanissaan peribrittiläistä kartanokuvausta kauhuromantiikkaan herkullisesti. Kun päähenkilö on vielä poikamies maalaislääkäri, kirja on kuin goottihenkinen Kaikenkarvaiset ystäväni.

Vieras kartanossa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen englantilaiseen kyläpahaseen. Tohtori Faraday kutsutaan kotikäynnille rapistuvaan Hundreds Hallin kartanoon, jossa palvelustyttö voi oudosti. Pikkuhiljaa Faraday päätyy yhä syvemmälle kartanon omistavan, omintakeisen Ayersin aatelisperheen elämään. Samaan aikaan homehtuva ja suurelta osin autio rakennus herää eloon, ja rakennuksessa tapahtuu selittämättömiä ilmiöitä. Seiniin ilmestyy kummia raapustuksia ja käytävillä tuntuu liikkuvan joku tai jokin. En paljasta, mikä haamu leijuu kartanon yllä, mutta ainakaan se ei ole kommunismin haamu. Tragedioiltakaan ei vältytä.

Kun tapahtumat lähtevät vyörymään, Ayersin perheen lesken ja hänen aikuisten lastensa mielenterveys horjuu. Maltillinen lääkäri Faraday tempautuu tahtomattaan mukaan outouksiin ja joutuu lopulta niiden keskushenkilöksi. Lukija saa varautua muutamaankin kunnon käännökseen. Kirjan loppu on vähintään kolkko.

Mukaansatempaavaa romaania voi lukea yhtä lailla koukuttavana kummitustarinana kuin yhteiskunnallisena kuvauksena 1940-luvun maaseutuelämästä. Waters välttää nostalgisointia ja kuvaa sen sijaan brittiläistä yhteiskuntaa sodanjälkeisessä murrostilassa, jossa köyhtyvä maalaisaatelisto yrittää pitää yllä edvardiaanisen ajan tapoja ja kulisseja. Vieras kartanossa on kuin tehty tv-minisarjaksi, toivottavasti BBC tai joku muu tv-tuotantoyhtiö tekee siitä laatudraamaa.


Kirja-arvio: Sarah Waters: Vieras Kartanossa.

Pet Shop Boysin ääniaalloista nousee diskogodzilla

Pet Shop Boys: Electric

Tulevaisuuden vanhainkodeissa pauhaa elektro. Siellä mammat ja papat tekevät robottiliikkeitä ja diilaavat jaxupillereitä vessassa. Eikä siihen mene edes kauaa, sillä Neil Tennant ja Chris Lowe käyvät jo kuuttakymmentä. Pet Shop Boys onkin oikeastaan jo Pet Shop Grandpas. Siniset ja valkoiset strobovalot vilkkumaan, tiukka etunoja rollaattorista ja tippa irti!

Ikärasismilla näet pyyhitään pöytää, kun Pet Shop Boysin ikinuoret herrat paukuttavat kaiuttimista tolkuttoman hienoa uutuuslevyään Electric. Sanokoot minua asiantuntevammat mistä konemusiikin tyyleistä on kyse, mutta omissa korvissani Electric soi puhtaan suoraviivaisena poplevynä.

 

Electric on täsmäase. Jos USA:n armeija soittaisi sitä Afganistanin vuoristossa, jopa talebanit rupeaisivat jammailemaan. Se on moderni, hauskalla tavalla 80-lukulainen ja varsinainen sähköjänis. Tempo ei putoa missään vaiheessa, biitti pitää, jytke jatkuu. Verratkaa huviksenne, miten paljon levyltä löytyy yhtymäkohtia Daft punkin tuoreeseen albumiin.

Electricillä Pet Shop Boys pitäytyy siinä, missä he ovat aina olleet likimain ylivertaisia. Brittiläisen hienostuneet, alakuloiset laulumelodiat yhdistettynä jykevään mutta pehmeään klubisoundiin tekevät Electricistä hikisen kesäyön diskogodzillan. Sitä pitää soittaa lujaa rähjäisellä ja ahtaalla klubilla, jossa tossut tarttuvat lattian tahmaan, ja jossa halvat käsilaukut sysätään pöydän alle ennen kuin rynnätään täyteen ammutulle tanssilavalle.

Electric rynnii alusta loppuun niin kovalla sykkeellä, etten oikein kehtaa nostaa siltä yhtä kappaletta. Olisiko se tärppi eeppinen Love is a Bourgeois construct, keinuva Bolshi, jyräävä Axis vai viikonlopun ylistys Thursday? Ei, sanon Fluorescent, jolla pojat skoolaavat jylhästi elämän turhuudelle:

"At midnight… it’s time for business
But who… will bear witness?
To your beauty and refrain
But how well you’ve played the game?" 

Fluorescent on niin täydellinen popkappale, että minulta tuli melkein itku. Huuh-huh. Välillä voi myös yrittää löytää levylle piilotettu Bruce Springsteen -cover. Mahtaakohan Brucekaan tunnistaa omakseen.

Kuvailisin albumin äänimaailmaa suureelliseksi minimalismiksi. Levy tulvii pieniä, herkkiä pop-oivalluksia, jotka lyödään syntetisaattoriin, sekoitetaan ja ammutaan sitten häikäilemättömällä voimalla maailmalle. Kokemus on kuin hapuilisi pimeässä ja törmäisi yhtäkkiä valonheittimen keilaan. 

Neil Tennant on kuulostanut aina ajattomalta ja kolealta, ikään kuin laulavalta cokisautomaatilta. Hänen eleetön ja kuiva äänensä leikkaa kappaleiden läpi laserin lailla. Tennant muistuttaa robottidandya, jonka hienostuneissa toteavissa säkeissä kehotetaan rakastamaan ja tanssimaan, unohtamaan ja tanssimaan. Lowe on tämän Penn & Teller -parivaljakon hiljainen mies, mutta ymmärtääkseni se todellinen velho.

Electricillä Tennant ja Lowe ovat kuin ne Fast Show'n aamutakkiset vanhemmat herrasmiehet, jotka tekevät juhlien jälkeen vielä huikean boolin ja keksivät samalla uuden musiikkityylin. It must be five o'clock somewhere. 

Rakkautta ja piikkilankaa

John Boyne: Kuudes mies.

"Hetken aikaa rikon saamiani käskyjä ja käännän periskoopin kohti taivasta katsellakseni sähköisten kipinöiden äkillisiä ryöppyjä, jotka kertovat pommien putoilusta saksalaisten, englantilaisten tai ranskalaisten sotilaitten päähän. Ei sillä ole väliä kenen. Mitä pikemmin jokainen mies on tapettu, sitä pikemmin tämä loppuu."

Englantilaisen John Boynen romaani Kuudes mies (Bazar) kertoo ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä nuoresta Tristanista. Tristan lähtee sotaan alaikäisenä, kun hänen perheensä on heittänyt hänet ulos kodistaan. "Olisi parasta meille kaikille, jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä", Tristanin isä sanoo hänelle miesten viimeisessä kohtaamisessa.

Kuudes mies liikkuu ajassa edestakaisin aina Tristanin kouluvuosista alokasleirille, syvälle juoksuhautojen kauhuihin ja lopulta vuoteen 1979, jolloin Tristan on jo vanhus. Tarinan varsinainen kehyskertomus sijoittuu yhteen päivään Norwichissa, jonne Tristan matkustaa palauttaakseen sodassa menehtyneen ystävänsä Will Bancroftin kirjeitä tämän siskolle Marianille. Pakon edessä Tristan joutuu lopulta kertomaan, mitä sodassa Willille oikein tapahtui. Hänen ja Marianin välille muodostuu erikoinen yhteys.

Kuudes mies muistuttaa niin teemoiltaan kuin rakenteeltaan Ian McEwanin loistavaa Sovitusta, jossa syyllisyyttä poteva kirjailija-kertoja yrittää hyvittää tekonsa, vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Kuudes mies on sotaromaani, mutta yhtä lailla se on rakkaustarina, vaikkakin hyvin surullinen sellainen. Tristan kipuilee omien tunteidensa kanssa, rakastuu, pettyy. Ja kuten elämässä yleensä, toista tilaisuutta ei anneta.

Kuudes mies kuvaa taiten, miten sotaa kokemattomat ihmiset eivät kykene heti sodan jälkeen saati vuosikymmenien päästä ymmärtämään sotaan joutuneita miesten mielenmaisemaa. Siviilit puhuvat kovaan ääneen pelkuruudesta, kunniasta ja suvun maineesta, sodasta elävänä palanneet yrittävät vain selvitä päivästä toiseen. Sota kuvataan sotkuisena ja päämäärättömänä typeryytenä, ihmishenkien täydellisenä haaskaamisena. Kuudes mies ei varsinaisesti ole pasifistinen romaani. Tai pikemmin sen pasifismi on hiljaista ja ajatonta sorttia.

Yhtenä romaanin suurena teemana rauhanaate kuitenkin on, ja tähän liittyen opin pari mielenkiintoista faktaakin. Esimerkiksi sen, että rintamalta saattoi saada vapautuksen omantunnonsyihin vedoten. Silti ensimmäisessä maailmansodassa ainakin brittien aseistakieltäytyjät – valkoisen höyhenen miehet – määrättiin tavallisesti haavoittuneita hakeviksi paarimiehiksi, mikä käytännössä tarkoitti nopeaa kuolemaa, mikä kätevästi säästi omat joukot moraalia murentavista teloittamistehtävistä. Rintamalla kaikkinainen tehtävistä kieltäytyminen johti silti yleensä teloitukseen, harvemmin vankeustuomioon.

Kaivoin Kuudennen miehen jälkeen hyllystäni esiin taloushistorioitsija Niall Fergusonin ensimmäisen maailmansodan syitä ja ideologiaa perinpohjaisesti ruotivan tietokirjan Julma sota. Täytyy sekin kiskaista loppukesällä huiviin. Viimeinen ensimmäisen maailmansodan taisteluihin osallistunut veteraani muuten kuoli niinkin myöhään kuin vuonna 2011.

David Bowie pauhaa kuin seuraavaa päivää ei koskaan tulisikaan (The Next Day)

David Bowie lätsä päässä tammikuussa.

Wham bam, thank you, ma'am! Rockin dekadentti David Bowie palaa ärhäkkäänä ja dramaattisena kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Bowien comeback-levy The Next Day repii ja raastaa, se on raivoisa ja anteeksipyytelemätön. Ensimmäisten 20 sekunnin aikana Bowie lyö muutaman nopean jabin kuulijan leukaan, ja sitten mennään: Kitarat särisevät ja purskahtelevat sinne tänne, rummut paukkuvat raskaasti, basso takoo robottimaisesti. Bowie ei vain laula, hän pauhaa, ärjyy ja sylkee sanoja. Tuntuu kuin olisi jäänyt keskelle konekivääritulitusta. Se sopii asiaan, sillä lähes jokaisessa kappaleessa joltakin laulun henkilöltä lähtee henki brutaalilla tavalla.
.......

The Next Day on ehdottoman kiinni tässä hetkessä, ja samaan aikaan se kumartaa syvään pop-musiikin historialle, eniten tietysti Bowien omalle levytysuralle. Levyltä löytyy kasapäin viittauksia miehen aiempaan tuotantoon, ja Bowie sekä hänen hovituottajansa Tony Visconti iskevät silmää niin faneille, kriitikoille kuin Bowien omalle – erittäin epätasaiselle – tuotannolle. Ilmeistä sukua The Next Day on Bowien huippualbumeille Lodger (1979), Scary Monsters (1980) ja Heathen (2002). Synkässä aggressiivisuudessaan se muistuttaa kuitenkin eniten Iggy Popin mestariteosta, tummasävytteistä ja kulmikasta The Idiot -albumia, jonka Pop ja Bowie levyttivät yhdessä Berliinissä 1977. Miehet olivat paenneet kokaiiniriippuvuuttaan Berliiniin, joka tosin sattui tuolloin olemaan Euroopan heroiinipääkaupunki.

The Next Dayn jykevä äänimaailma ja lyhyet, ärhäkkäät kappaleet peittävät aluksi alleen sen, että levy on tulvillaan tarttuvia popmelodioita ja sovituksellisia hienouksia. Tummien vesien keskellä ilahduttaa ja yllättää, miten paljon The Next Day -levyllä kuuluu kaikuja 1960-luvun höyhenenkevyestä pop-estetiikasta. "I believe in Beatles", Bowie lauloi romanttisesti kymmenen vuotta sitten, ja tältä levyltä löytyy runsaasti beatlesmäisiä melodiankulkuja (varsinkin oivallinen I rather be high ja Valentine's Day). Eli kuvitelkaa, jos Paul McCartney olisi vetänyt gurutupakan sijaan steroideja! The Next Dayn innovatiivisin elementti lienee juuri tämä kevyen kuuskytlukulaisuuden naittaminen 2010-luvun angstiseen rock-musiikkiin.

Mikään nostalgialevy The Next Day ei ole – Bowiessa on aina kyse nykyisyydestä, tähän hetkeen tarrautumisesta, ja jopa pakosta tunnustaa, ettei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki. Väitän, että siinä piilevät pohjimmiltaan Bowien musiikin äly ja sydän. Juuri nykyisyyden vääjäämättömyys tekee hänen kappaleistaan yhtä aikaa niin intensiivisiä ja sydämeenkäyviä.

Edelleen Bowie ja Visconti osaavat yhdistää levytyksissään spontaaniuden ja millintarkan harkinnan. He uskaltavat jättää lopputuloksen sopivan hiomattomaksi, jolloin musiikkiin jää niitä tärkeitä "virheitä", jotka tekevät kaikesta taiteesta mielenkiintoista. Lähes jokaisen kappaleen loppusekunneilla tulee vielä yllätys, tunne, että kappale karkaa jonnekin uusille maille.

Eikä Bowien taito tehdä ajattomia levyjä ole kadonnut minnekään. Hänen albuminsa kuulostavat  aina ensin ärsyttäviltä ja poukkoilevilta, mutta ne kestävät kulutusta ja yleensä paranevat vanhetessaan.
........

Pintatasolla The Next Dayn laulujen aiheet vaihtelevat Englannin verisestä historiasta (Bowie on tainnut lukea Hilary Mantelin menestysromaaneja) maailmansotiin, Venäjän vallankumoukseen, koulusurmiin ja julkkiksiin. Samalla Bowien laulujen perusteemat pysyvät muuttumattomina: raukkaudettomuus, vieraantuminen, yksinäisyys ja kuolema väijyvät Bowieta edelleen. Mutta siinä missä Dylanin tai vaikkapa Nick Caven musiikki on kirjallista, Bowien musiikki on vahvan visuaalista. Hänen kappaleensa eivät ole laulettuja runoja, vaan laulettuja maalauksia, jos tällaista ontuvaa vertausta saa käyttää. Bowie ei ole tarinankertoja vaan pop-maalari, impressionisti, joka viskaa värejä kankaalle. The Next Dayn värit ovat musta, harmaa, turkoosi ja verenpunainen.

Kappalevalikoimassa riittää leveyttä ja syvyyttä. Kuin lunastaakseen takaisin kadotetun 80-lukunsa, jolloin Bowie menetti mojonsa, levyllä kuullaan monta hyvin kahdeksankymmenlukulaista iskusävelmää. (You will) set the world on fire olisi ollut iso hitti jopa Bowien suurimmalla kaupallisella menestyksellä, muskelipoppia sisältävällä Let's Dance -albumilla (1983). Nimibiisi The Next day, Love is Lost ja How does the grass grow soivat Bowien 70-luvun lopun levyjen tapaan vihaisesti ja tarttuvasti. 1990-luvun kokeellisille ja aliarvostetuille levyille 1. Outside (1995) ja Earthling (1997) palataan kappaleissa If you can see me ja Heat.

Viimeistään levyn suuri balladi You feel so lonely you could die palauttaa mieleen, ettei kukaan lyö Bowieta hänen omassa lajissaan, (henkilökohtaisen) maailmanlopun rock-balladien kirjoittamisessa ja tulkitsemisessa. Kerta kaikkisen upea laulu päättyy samaan rumpukomppiin kuin Ziggy Stardustin (1972) aloittava apokalyptinen Five Years. Kuten sanoin, Bowie ja Visconti ovat pitäneet hauskaa studiossa.
........

David Bowie: The Next Day (2013)

Bowien tapauksessa pitää aina puhua myös ulkomusiikillisista ansioista, koko paketista. Vielä vuoden vaihteessa Bowien luultiin vetäytyneen musiikkibisneksestä ja julkisuudesta lopullisesti.Viime kesänä Bowien huhuttiin jopa kuolleen (epäilemättä Bowie leikitteli näillä huhuilla ja mielikuvilla julkaistessaan tammikuussa ensisinglen Where are we now, joka antaa täysin hämäävän kuvan albumin tyylistä). Sitten tammikuussa 2013, 66-vuotispäivänään, Bowie pudotti nettiin kuin tyhjästä musiikkivideon ja tiedon uuden albumin ilmestymisestä maaliskuussa.

Kun kaikkea on yllin kyllin, puutetta on vain niukkuudesta. Markkinoinnin mestari Bowie laski, että uutisvirtojen, paparazzikuvien, statuspäivitysten, twiittien ja jakolinkkien hälyssä viesti pitää saada läpi aivan toisin. Vaitiolo luo arvokkuutta, poissaolo myyttisyyttä. Emme halua oikeiden tähtien lörpöttelevän netissä, halailevan fanejaan tai tilittävän elämästään. Suurten tähtien pitää pysytellä etäällä meistä. Idolien tulee hohtaa sitä kuulasta valonkajoa, jota vanhojen Hollywood-filmien kasvot hopeakankaalla yhä hohtavat.

David Bowie: "Heroes" (1977)

Nuorena kuuluisuutta pakonomaisesti tavoitelleen ja vanhempana mediahuomiosta tarpeekseen saaneen Bowien henkilökohtainen antimarkkinointikampanja tuntuu virkistävältä. Bowie ei anna haastatteluja, eikä (toivottavasti) tee keikkoja. Toistuvasti nahkansa luoneen Bowien viimeinen (?) pop-persoona on "rockin Greta Garbo". Kolportöörien täyttämässä maailmassa rockin viimeinen todellinen dekadentti ei kaupittele mitään.

Bowien katoamista ja ilmestymistä alleviivaa myös levyn visuaalinen ilme, jossa Bowien kasvoja peittää valkoinen neliö. The Next Dayn kansi on periaatteessa Bowien oman "Heroes"-albumin kansi, josta vanha nimi on yliviivattu ja jonka keskelle on maalattu ruutu ja kirjoitettu uusi nimi Arial 24:llä (fontti on todellisuudessa aivan uusi Doctrine niminen kirjasinlaji). Jotta viittauksia olisi varmasti tarpeeksi: alkuperäinen "Heroes"-kansi puolestaan kumartaa saksalaisen maalarin Erich Heckelin Roquairol-maalaukselle vuodelta 1917. Älkää kysykö, onko sattumaa että nimestä Roquairol voi pienellä sananmuunnoksella vääntää sanat "rock and roll".

Levynkannen ilmeen on luonut newyorkilainen graafinen suunnittelija Jonathan Barnbook yhdessä Bowien kanssa. Barnbookin blogikirjoitus kannen ideoista ja toteutuneesta versiosta kannattaa lukea, jos kuvallinen viestintä vähääkään kiinnostaa. Varmasti löytyy niitä, joiden mielestä juuri tätä tarkoitetaan "keisarin uusilla vaatteilla". Minulla ei ole tarvetta puolustella epäonnistuneita Bowie-kansia. Niitä löytyy sekä rumia että käsittämättömän rumia. Tästä uudesta sen sijaan löytyy tyyliä ja ajatusta.

Kansitaide edustaa niukismia eli minimalismia, ja se haiskahtaa käsitetaiteelta (ja hieman myös ITE-taiteelta). Tämä "visuaalinen riisuminen" pakottaa popmusiikkientusiastin pohtimaan pakkauksen ja sisällön suhdetta. Kylmän sodan aikakaudella elettiin kansitaiteen kultakautta. Muistan varovasti availleeni lainaamaani Pink Floyd -järkälettä The Wall. Siihen pakettiin kuului avautuvia pahvilärpäkkeitä, tolkuttomasti pienellä painettua tekstiä ja mahdollisesti tähtisadetikkuja. 1990-luvulla CD-levystä tuli musiikin kuuntelun pääformaatti. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi musiikin kuluttamisen digitaalinen vallankumous. Levyt siirtyivät kovalevyille, iPodeille ja kännyköihin. Sitten tulivat Spotifyn, iTunesin ja Soundcloudin kaltaiset verkkopalvelut, jotka pyyhkäisivät konkreettisen musiikkituotteen pois. Levyt katosivat.

The Next Day tuntuu kommentoivan, että kohta katoaa levyihin liittynyt visuaalisuus. Seuraavaksi joku rohkea julkaisee levyn pelkästään bitteinä ja ainoa visuaalisuus on Spotifyn tai iTunesin palveluiden raamit. Tiedän, että tuolla ulkona vaeltelee suuri joukko paksusankaisia "nuoria" miehiä, jotka tykkäävät edelleen hiplailla levyjä ja selailla niiden kansia. Nostalgia myy, tosin ei kovin paljon.
........

Missä me olemme nyt? Aika näyttää, miten korkealle The Next Day nousee Bowie-kaanonissa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen miehen paluuseen liittyy varmasti pidäkkeetöntä intoa, joka sokaisee osan arvostelijoista ja kaltaisistani pitkänlinjan faneista. Olemme saaneet takaisin jotakin, jonka uskoimme jo menettäneemme. Tunnustan hieman kyynelehtineeni, kun kuulin tammikuussa uuden Bowie-biisin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Suomen johtavana Bowie-entusiastina uskallan väittää, että The Next Day kestää aikaa. Se on rakennettu viehättävän vanhanaikaisesti kokonaiseksi albumiksi, jossa kappaleet tukevat toisiaan ja sulautuvat vähitellen yhdeksi kokonaisuudeksi. Helpoksi levyksi sitä ei voi sanoa, eikä sen tylyys tai sisällöllinen poukkoilevuus sovi kaikille. Silti jo viikon mittaisen kuuntelemisen jälkeen pidän levyä renenssanssimaisena freskona, yhtenä suurena ja täyteen ahdettuna kuvana, josta löytää vielä pitkänkin ajan päästä uusia tarinoita, tunteita ja sykähdyttäviä hetkiä. Bowie vanhenee tyylillä, kuin jonkin sortin avaruus-Sinatra. Tai kuten levyn ensimmäisessä kappaleessa Bowie jyrähtää: "Here I am, not quite dying!"


Levyarvio David Bowie The Next Day.