Gösta Sundqvist on kuollut, mutta Gösta Sundqvist elää

Gösta Sundqvist.

Gösta Sundqvistin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. The king is gone, but he’s not forgotten, Neil Youngia lainaten. Jos sallitte, sinuttelen Göstaa tästä eteenpäin.

Leevi and the leavings -yhtyeen pääjehuna ja intohimoisena futismiehenä tunnettu Gösta oli yhden miehen tarinatalo, niin lauluissaan kuin ratkihauskoissa radiokuunnelmissaan.

En lukeudu tarinallisten poptekstien ystäviin vaan pidän enemmän vapaata assosiaatiota ja jopa silkkaa dadaa yhdistävistä poplyriikoista, jollaisia esimerkiksi Tuomari Nurmio ja Ismo Alanko kirjoittavat. Pikkuhiljaa arvostukseni Gösta Sundqvistin tekstejä kohtaan on kuitenkin kasvanut.

Kirjailija Kari Hotakainen kuvasi oivallisesti Iskelmä-Suomi-sarjassa, etteivät perusiskelmän yleisellä tasolla liikkuvat kielikuvat tarjoa samastumiskohdetta, eivätkä ne herätä tunteita. Pelkät tähdet, kaipuu ja kuu eivät liikuta. Gösta ei koskaan sortunut tällaiseen löperyyteen.

Göstan Sundqvistin tekstien taituruus piilee niiden toisinaan piinallisen tarkoissa ja ensi alkuun epäoleellisilta vaikuttavissa  yksityiskohdissa. Parhaimmillaan Gösta Sundqvistin säkeistöt ovat pienoisnovelleja, jotka naurattavat ja itkettävät yhtä aikaa. Otetaan vaikka kappale Elina, mitä mä teen: 

"Kun Ellu jäi sen taksin alle
joka kääntyessään vasemmalle
ei suuntamerkkiä näyttänytkään, vaikka väitti niin
Ne oli vaatimattomat hautajaiset
itse samanlaiset tahtoisin
Mä en tiedä mitä teen"

Itkisitkö onnesta -kappaleessa Gösta loihtii muutamalla rivillä tapahtumaketjun, jonka suorastaan näkee edessään baarikalusteineen, antisankareineen ja maantienposkineen:

Se luoti tuli oviaukosta
Ohiajavasta autosta
otti kitarasta kimmokkeen
Ja osui portsaria pohkeeseen

Ja vaikka alle varttitunnissa
Oli virkavalta paikalla
Ja koko kylä saatiin saarroksiin
Kun tekijätkin tiedettiin

Ei löydetty kuin
Pelkkä rämisevä peltisanko täynnä luodinreikiä
Ja bussipysäkiltä kylmissään sen tyttöystävä
Kassi kädessään

..........

Miten luonnehtisin Gösta Sundqvistin lyriikan tyylilajia? Entä mikä hänen tarinoissaan vetoaa meihin edelleen?

Ainakin se on se laulun rujous, paljas rehellisyys. Britit käyttävät hienoa termiä ”kitchen sink drama”, jolle en tiedä sopivaaa suomennosta. Kävisikö länsisuomalaisittain pesofati-draama? Göstan lauluista löytyy röpöistä romantiikkaa ja raakaa realismia. Sellaistahan elämä on. Ihmiset ovat ihmisiä heikkouksineen, eivät mitään peikkopoikia ja murtuneita enkeleitä. Kun laulun kertojaminä toteaa hellän lakonisesti, että ”Itkisitkö onnesta / jos panisin sua kunnolla” ollaan Göstan kauniinruman, elämänmakuisen lyriikan ytimessä.

Eikä sovi unohtaa laulajan omaatuntoa. Gösta humaaneissa lauluissa sinnittelevät yhteiskunnan reunamien sorretut, vähäväkiset ja väärinymmärretyt: transseksuaalit (Poika Nimeltä Päivi), prostituoidut (Rakkauden työkalu), rantojen miehet (Hetken Helsinki on kaunis) ja pikkurikolliset (Itkisitkö onnesta). Göstan sanoma on sosiaalinen olematta poliittinen.

Epäilemätttä Göstan tarinat vetoavat myös nostalgian kaipuuseen. Kaikkiin niihin, jotka ainakin toisinaan etsivät kadonnutta aikaa, sitä jotain josta joutui luopumaan. Oli kyse sitten ensikännien mieletön fiilis, saviset rockfestivaalit tai nuoruuden ihastus. Mutta silloinkaan Gösta ei sorru höttöiseen sentimentalismiin. Kesken kaiken kertoja muistuttaa, että ”liian usein huomaat ei se totta ollutkaan”. Ja onhan se Marja-Leenalle soittaja aika säälittävä kaveri.

Melkein morrisseymäistä surua ja kylmyyttä Gösta sekoittaa väkevästi laulussa En tahdo sinua enää tai Kerro terveiset lapsille -kappaleessa, jossa äiti hylkää yöllä perheensä. Nuoremmista tekstintekijöistä ainakin PMMP:n Paula Vesala kuuluu Göstan hengenheimolaisiin näissä kaikkein tummimmissa tunnelmissa.

Oma rakkain Leevi-biisini on Kyllikki, jossa ihana Kyllikki pyllistää miestenlehdessä ja tarinan humalikkoa solvataan pystybaarissa. Kyllikki ei varsinaisesti ole minulle mitenkään omaelämäkerrallinen laulu, mutta se nyt vain sattuu liikuttamaan minua. Tai ehkä meillä jokaisella on oma Kyllikkimme? Mene ja tiedä.
......

Göstan muistoa kunnioittaen Urheiluruutu voisi viikonlopun ajan alkaa Tuhannen markan setelillä. Laittakaa siis tänään kolikoita kantabaarin jukeboksiin ja soittakaa se oma suosikkinne Göstalta. Ja jos satutte olemaan tien päällä, niin ajakaa rauhallisesti, sillä vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.

Kirjeitä Neil Youngille

Neil Young soittaa kitaraa.

Arvoisa hra Neil Young,

lämpimästi tervetuloa Suomeen. Olen ihaillut teitä kaukaa jo 20 vuoden ajan. Kun viimeksi satuimme samoille kulmille Ruissalossa 1990-luvulla, minulle sattui pieni torkkutapaturma. Yritän välttää sitä maanantaina Kaisaniemessä. Olen huippuiskussa, ja uskon teidänkin olevan. Olemme kuin viini, herra Young.

.......

Herra Young,

se meni alun perin jotenkin näin. Kävin kerran yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä kotihipoissa, ja siellä soi silloin ikivanhalta tuntuva levy. Olin myyty. Ei, olin tempaistu. Muut keskittyivät tyttöihin ja muuhun olennaiseen, mutta minä jähmetyin, tärisin, menin umpeen. Taisin ehkä varastaa tuon levyn mukaani. Olin mennyttä kamaa. Muistan kun pääsin kotiin ja soitin aamuyön pimeydessä vain TÖ LEVYÄ. Kyseessä oli teidän levynne, herra Young, Sleeps with Angels. Rakeinen, särkevä ja hiilenmusta mestariteos. Pidän suunnattomasti tuosta albumista edelleen.

........

 

Hyvä Neil,

Kuulen musiikissasi Kanadan suunnattomien aarniometsien, pohjoisen avaran taivaan ja päättymättömät tyhjät valtatiet. Kuulen elokuun pimenevät yöt ja kesän päättymisen vääjäämättömyden. Ihmiselon taikapiirin sulkeutumisen. Kaikki tuo melankolisuus vetoaa suomalaiseen mielenmaisemaani. Kanadahan on ns. Finland with benefits. Jokin siinä laulujesi teeskentelemättämyydessä, jopa suoranaisessa raakuudessa puree. Kun näin viime vuonna Jonathan Demmen dokumentin sinusta puhuit niin kauniisti vaimostasi ja lapsestasi. Se oli rankempaa ja rokimpaa kuin jonkin räkänokan huumehölinät tai emopojan mustat kajaalit.

Neil, sinun tunnistettava lauluäänesi kuulostaa elämältä eikä vokooderilta. Ohut mutta tunteikas, terävä ja silti lohdullinen. Yhtyeidesi soittoa olen rakastanut alusta asti. Siinä kaikki on ihanasti rempallaan, meteli ja melodia kiertyvät yhteen. Levyilläsi kauneus janoaa rumuutta. Raskaat, särkyvät kitaravallit, ujeltava feedback. Kevyet kantripolkaisut ja pölyiset ränttätäntät. Huuliharpun valitus preerian tuulissa.  Oodi kuolleille narkomaaniystävillesi. Olit grunge ennen grungea, americana ennen americanaa.
..........

Neil,

olet tarinankertoja, kantritähti, romantikko, yhteiskuntakriitikko, konemuusikko (olen vasta löytänyt Kraftwerk-vaiheen albumisi 80-luvun alusta, mainioita!), humoristi, oikeistolainen ja vasemmistolainen rääväsuu, huru-ukko, hippi, ekoaktivisti ja amerikkalaisen vaihtoehtorockin kummisetä. Mutta ennen kaikkea olet minulle autoharrastaja.

Kuka pystyisi samaan? Ei kukaan. Olet tehnyt levyjä kuudella vuosikymmenellä. Siinä saa Rihanna pyöritellä vielä hetken peppuaan päästäkseen tasoihin.
.......

Niilo,

edellä mainituista syistä kuuntelen levyjäsi  eniten aina loppukesästä ja syksyisin. Vähän vähäisemmälle kuuntelulle jätän rähjäiset rokkilevyt ja mieluummin laitan soimaan sellaisia leirinuotiokipaleita kuin Pocahontas tai Helpless, joiden pakottava kauneus nostaa palan kurkkuun. Ehkä it's better to burn out than fade away, mutta jälkimmäisessäkin on puolensa.
.......

Nipa, saatat huomata, että sammallan hieman. Pirtin kynttiläkin lepattelee jo viimeisiään. Taitaa olla aika laskea iPad-töpöttelykynä kädestä ja lopettaa blogaus. Cortez the killerkin lähenee loppuaan. On aika mennä nukkumaan... tai pyöräillä metsätien poikki kuppilaan ja soittaa jukeboksista Harvest moon vielä ennen sulkemisaikaa. Taidan tehdä niin.

Long may you run. Long may you run, Neil,
SZ

Neil Young hyvin läheltä

Jonathan Demmen koruton ohjaustyö antaa musiikin tehdä tehtävänsä. 

Mies ajaa Kanadassa autoa. Mies soittaa Kanadassa sähkökitaraa. Muuta ei puolentoista tunnin dokumenttiin tarvita, jos tuo mies on Neil Young. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien rokkiukkotärppi on Jonathan Demmen puolitoistatuntinen Neil Young -dokumentti Neil Young Journeys. Miten yksinkertaisista aineksista saakaan koskettavaa taidetta.

Elokuvan alkupuolella autohullu Young kruusailee vuoden 1956 Ford Victoria Crownillaan Ontariossa ja kertoilee samalla vanhasta koulustaan ja suosikki kalapaikastaan. Veljensä kanssa Young vierailee vanhempiensa entisellä tontilla, jonka takapihalla hänellä oli tapana telttailla. Maaseutukierroksen päätteeksi saavutaan Torontoon keikkapaikalle, jota Young ei muista, mutta "tunnistaa hajusta".

Suurin osa elokuvasta dokumentoi Neil Youngin soolokeikkaa Toronton Massey Hallista. Young soittaa mies & särökitara -periaatteella tuoreen Le Noise -levynsä materiaalia, sekä muutaman klassikon kuten Hey Hey, My My ja After the Goldrush. Vaikea uskoa, että 65-vuotias äijänkäpy pystyy edelleen sekä tuottamaan näin kovatasoista materiaalia että esittämään sitä sydämeenkäyvällä intensiteetillä. Neil Young on niitä artisteja, jotka kaatuvat saappaat jalassa.

Demmen koruton ohjaustyö antaa musiikin tehdä tehtävänsä. Kun kameran edessä on Youngin kaltainen legenda, ei tarvita kikkailua. Demmen työ on vähäeleistä ja tyylikästä. Elokuvasalissa tuntuu, kuin Young seisoisi salin edessä valtava hahmona. Kamera zoomaa hitaasti lähemmäs paikallaan pysyvää Youngia. Kamera kuvaa aivan läheltä, mikrofonin varresta Youngin ryppyisiä kasvoja ja irvistävää lauluilmettä. Kamera kuvaa, kun Young sylkee linssiin. Takahuoneessa syödään sitruunaa ja juodaan yksi pieni olut. Koskettavimmassa kohdassa Young laulaa vaikeasti vammaisesta Ben-pojastaan ja kiittää Pegi-vaimoaan, uudestaan ja uudestaan.

Elokuva on kolmas Jonathan Demmen Young-sarjassa. Demme on jälleen paikalla dokumentoimassa artistin tämänhetkistä tilaa, sillä taiteilija ei voi koskaan olla missään muualla kuin nykyisyydessä, tässä hetkessä. Niinpä dokumentin tallenteen arvo tulee vuosien saatossa kasvamaan. "Walk with me", Young vetoaa illan viimeisessä laulussa. Näin teen.