Suvaitsevainen, toimi näin Suvivirren kuullessasi

Koulut päättyvät, lapset kirmaavat pelaamaan Pleikkaria ja opettaja saa omenan. Mutta hetkinen, otetaanpas takapakkia! Sillä ennen näitä korkean kesäpäivän riemuja vastassa on vielä yksi koitos: Suvivirsi (ruotsinkielisillä alueilla Sommaren är kort).

Joka vuosi loukkaantuu lukuisa joukko yksittäisiä ihmisiä Suvivirren – tai Vihavirren kuten me täällä Zepukassa sitä leikkisästi kutsumme – julkisesta esittämisestä. Kyyneliltä ei vältytä tänäkään vuonna, mutta onneksi Zepukan ensiapulaukusta löytyy hyödyllinen ohjeistus Suvivirren sattuessa.

Suvivirren alkaessa aikaa ei ole hukattavaksi, sillä virsi leviää huoneeseen äänen nopeudella. Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, joten "Jo joutui" -kohta saavuttaa liikuntasalin takarivin lähes silmänräpäyksessä. Suvivirren pauhussa tärkeintä on muistaa säilyttää ateisminsa ja malttinsa, taltuttaa harmonisti ja lyödä virren veisaajaa esimerkiksi elämänkatsomustiedon oppikirjalla ohimoon.

Sininen zeppeliini toivottaa kaikille nuorille lukijoilleen hyviä Prometheus-leirejä kesälle 2014!

Inhoan lintuja, noita saastaisia ex-matelijoita

Talitintti röökillä.

Valitettavasti pian tulee kevät, ja muuttolinnut palaavat takaisin.

Inhoan sydämeni pohjasta lintuja. Ne ovat höyhenasuisia ex-matelijoita, jotka varastavat ihmisen leivänkanikan ja kakkaavat päälle. Linnun mieli on kavala, ja sen sulat täynnä tauteja ja loisia.

Sekin ärsyttää, että linnut osaavat lentää, kun minä taas en osaa.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet järjestäen huonoja. Lapsuudessani eräs aggressiivinen joutsen yritti nousta soutuveneeseeni. Hätistelin sen airolla pois, mutta se palasi iltapäivällä sähisemään laiturinnokkaan. Viime kesänä eräs lokki kakkasi romaanilleni Hakaniemen torilla. Usein tuntuu, että pulut lentävät oikein tarkoituksella minua kohti historiallisilla aukioilla. Joskus kun olen ollut puistossa ottamassa hapanta, viereen on pölähtänyt ilmiselvä ilolintu.

Muutamia vastenmielisimpiä lintuja mainitakseni:

Pulu: saastainen kurnuttaja

Varpunen: röyhkeä pomppija

Joutsen: äreä ja ylpeä

Telkkä: uskomaton tomppeli
Korppikotka: syö ruumiita

Pääskynen: kakkaa talon seinään
Käki: täys hamppari
Fasaani: meluisa dorka
Närhi: näyttää muniaan

Metso: aggresiivinen päällekarkailija

Flamingo: pinkki tikkujalka

Martti-hanhi: ei ole kaikki peukaloiset kyydissä

Mutta pahimpia ovat merimetsot, valkoposkihanhet ja lokit, kaikki joutavia merellisiä roskalintuja. En ymmärrä, miten ilkeät eläimet voivat olla rauhoitettuja.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että on olemassa mukaviakin lintuja kuten sorsa, huuhkaja, pingviini ja tilhi. Näistä tilhellä on pieni alkoholiongelma. Pingviinit pukeutuvat hauskasti. Sorsa on symppis, näen niitä usein förin vieressä kellumassa. Huuhkaja möllöttää ja syö rottia. Kurjessa on lähtemisen ja saapumisen romantiikkaa. Kuukkeli on kiva sana.

Myös ankkojen kanssa minulla on ollut hyviä kohtaamisia, ei vähiten sen vuoksi, että lapsena minulla oli mökillä yhdeksän lemmikkiankkaa, joille olin antanut nimet. Yksi niistä oli sokea, joten annoin sille nimeksi Sokea. Muiden nimiä en muista. Syksyllä söimme ne kaikki. Namskis.


Ps. Ihmiset, lukekaa mestarillista Titi*****tyy-blogia. Harvoin jos koskaan on yksi mies (?) dokumentoinut vastaavalla intohimolla kipeää luontosuhdettaan.

Menetin elämänhaluni Putouksen takia

Eikö ketään täällä oikeesti yhtään hävetä?

Mie romahin. Kaikki kävi niin äkkiä. Vielä toissaviikolla minulla oli pomppufiilis, sillä tykkään kovasti paukkupakkasista ja kevättä kohtihan tässä ollaan menossa. Sitten alkoi Putous 2014.

Nyt olen menettänyt elämänhaluni. Haluan vain virua viltin alla ja kuunnella Neon 2:n hitaita. Se on Putouksen vika.

Tämä on avoin kirjeeni Putouksen käsikirjoittajille eli Teille, jotka keksitte Iina Kuustosen sulojen vilauttelun oheen sisältöä. J'accuse – minä syytän.
............

Talvi on perinteisesti vaikeaa aikaa meille, jotka emme katso lauantaisin Putousta vaan luemme siihen aikaan maailmankirjallisuutta (minulla on parhaillaan kesken Haruki Murakamin 1Q84:n ensimmäinen osa). Vaikka välttelemme sitä, Putous valuu elämäämme salakavalasti.

Tavallisena työpäivänä hommat keskeytyvät yhtenään, kun työ"kaverisi" tulevat ovellesi heittämään "aiva miälevikast läpändeerust" ja kysymään "mitä jäbä duunaa?". Luulen, että konttorihuoneiden liikennevalot keksittiin alun perin nimenomaan estämään tällaisten toimistokoomikkojen pääsy toisten työhuoneisiin. Eihän sille humoristikollegalle oikein voi sanoa päin naamaakaan, että "Ole hyvä ja kuole hirvittävällä tavalla".

Ja luulin aina, että Crazy Frog (klikkaaminen omalla vastuulla) on maailman kamalin meemi, mutta Putous-hokemien silkka lukumäärä vie voiton tuosta piripäisestä sammakosta.

Pahimmassa tapauksessa Putous-hahmot tulevat stressaantuneen ihmisen uniin. Muutama vuosi sitten heräilin koko kevättalven painajaisunesta hikisenä ja täristen ja luullen, että asuntoni on täynnä toisiinsa törmäileviä Munamiehiä. Olen sittemmin lukenut, että kärsin lievästä unihalvauksesta. Se on varsin yleinen vaiva, joka "vie kyvyn liikkua ja tuo pahuuden viereesi".
.........

Putouksen takia lööppeihin ja arkikieleen pelmahtaa erilaisia maakuntien ihmisiä ja ilmaisuja, joista olen nimenomaisesti pyrkinyt eroon muuttamalla Helsinkiin vauraalle asuinalueelle. Tiedän, että tavallisessa suomalaisessa taajamassa näyttää rumalta ja siellä asuu rumia ihmisiä. Ei sitä minulle tarvitse erikseen teeveessä kertoa. Sitä paitsi Kakkosen Satuhäissä esiintyy paljon Putousta hauskempia alueellisia sketsihahmoja.

Otetaan nyt vaikka tämä Imatran oma tyttö Antsku. Minulla oli jo ennestään nihkeä käsitys niin imatralaisista kuin Rossosta. Imatralaisten venyvää mie-sie-murretta en jaksa lainkaan. Eikä lämpölampun alla lojuvaa kaali-porkkanakekoa voi hyvällä omallatunnolla kutsua salaattipöydäksi. Tässä voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, että Rosso-huumassa ne S-ryhmän pirulaiset elvyttävät Martina-ravintolat.
..........

Henkisesti uuvuttavinta Putouksessa on sen aiheuttama loiskiehunta. Putouksen pyöriessä ruudussa erilaisia tosielämän sketsihahmoja tupsahtaa ovista ja ikkunoista käymään metatason keskustelua... niin, Putouksesta.

Tänä vuonna tilanne on ollut erityisen tulehtunut. Punavuorelaisen sketsihahmon Jäbä Leissonin ja punavuorelaisen sketsihahmon Oskari Onnisen hipsteridebatti saavutti sellaiset mittasuhteet, että keskusteluun heitettiin äijät Deleuze (KVG), Bourdieu (KVG) ja Foucault (VMP).

Jonkinlainen huumorin nollapiste saavutettiin, kun liiketaloustieteen professori Alf Rehn pohti, että Putous on "täynnä amerikkalaisen ja saksalaisen komiikan huonoimpia puolia" ja pelkkä "oheiskrääsän myyntiväline". En kyllä itse puhuisi huumorin tasosta mitään, jos minut olisi ristitty 80-lukulaisen avaruusolennon mukaan.

Tunnustan, että heruttelin idealla blogata vaikeasti hipstereistä, mutta päätin sen sijaan ampua itseäni nitojalla silmäluomiin. Se on vähemmän kivuliasta ja herättää enemmän ajatuksia.

Ainoa hyvä seuraus loiskiehunnasta on se, että ilmeisesti Rita Tainola – kuvassa Muammar Gaddafin treenatun, paljaan ylätorson vasemmalla puolella – pakeni maasta. Liekö pelkkää sattumaa, että Thaimaassa on puhjennut levottomuuksia?
..........

Mikä sitten sai minut viimein romahtamaan? Eivät nämä uudet sketsihahmot, ei radiosta kuullut Putous-hitit eikä edes kauppohin pelmahtanut Putous-kola. Ei, korsi joka katkaisi kamelin selän oli Marja Tyrnin munakello. Näin sellaisesta mainoksen eilen. Putous oli lopulta kaatanut miehen.

Nyt ei huvita oikein mikään. On niin synkät fiilikset, että Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai Lars von Trierin Antikristus vaikuttavat komedioilta. Harkitsen, että ajanko moottorikelkalla jäihin vai jätänkö vain pilkkihaalarieni vetskarin apposen auki.

Sillä olen menettänyt elämänhaluni. Kiitos vain, Pöllölaakso ja Putous.

On pörriäisen aika

Leskenlehti on varsin surullinen nimi
 niin iloiselle kukalle.

Kevät on vuodenajoista kummallisin. Se on vuodenkierrosta yhtä aikaa rehellisin ja petollisin hetki. Se on pohjattoman riemun ja vavisuttavan ahdistuksen aikaa. Se on suurten kysymysten ja ihanan kepeyden aikakausi.
..........

Kevään rehellisyys lähentelee raakuutta. Kuulu amerikkalaisrunoilija T. S. Eliot kuvaa Autio maa -runossaan (1922):

”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.”’

Talvi tarjoaa turvaa, joka keväällä riistetään julmasti. Pakkasöiden päätyttyä hullut työnnetään asemille avohoitoon, ja lämpimässä lusineet pikkurikolliset potkitaan pihalle. Kerjäläiset kuskataan kulmille värjöttelemään, ja baarien nurkkapöytien miehetkin saavat maistaa päivänsäteitä. Kevät paljastaa kaiken: lian ja pölyn, koirankakan, hylätyt rakennukset, metsään ajetut autonromut, uudet uurteet kasvoissa. Kevät paljastaa olemisen turhantärkeyden.

Keväällä pimeään ei pääse enää pakoon. Hetken aikaa kaikki on paljasta ja väritöntä, ilman suojaa. Kun seisoo harmaanruskean valtaväylän reunalla, ymmärtää, mitä Eliot tarkoitti kirjoittaessaan "minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua". Itsemurhia tehdään eniten kevätkuukausina, Suomessa toukokuussa.

Keväällä jokaisen hetken tärkeys painostaa mieltä, jokainen ilta tuntuu vaatimukselta tehdä jotain merkityksellistä. Alkaa pakonomainen kilvoittelu toimeliaisuudella. Yksi tarttuu kuokkaan, toinen rapaan, kolmas ostaa mopin. Askareiden ajattelu on ihmisen kokoista ajattelua. Siksi kevät on nin petollinen, silloin ihmispolon mieleen juolahtaa helposti liian suuria kysymyksiä. "Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne, ja se tulee joka kevät", Kauko Röyhkä voihkii kappaleessa Kevät (1991).   
.........

Mutta sitten on se kevään toinen puoli. Valo, äänet ja tuoksut. Kevät porautuu suoraan takoraivoon. Valo puhuu, on toukokuu. Katujen varsilla näkyy paikoilleen jähmettyneitä, takakenossa seisovia ihmisiä, jotka ovat kääntyneet kohti taivaalla möllöttävää Apolloa. Onnelliset ihmispatsaat silmät kiinni, suunpielissä pilkistävä hymy. Sillä aurinkoa kukaan ei omista, se kuuluu kaikkein köyhimmillekin. Niin rantojenmiehetkin palaavat rannoille yösuojistaan, tuntevat vapauden kaihon syrämissään. Ensin haukkaavat meri-ilmaa, sitten naukkaavat lestistään. Kuka nyt kesällä asuu!

Entäs ne kevään äänet? Kiljuvien lokkien huuto torin yllä, valuva puro lenkkipolun kupeessa, vuoden ensimmäinen yösade, joutsenten raskaat siiveniskut lahden poukamassa ja moottoripyörien kiihdytysäänet. Lautasten kilinä terassilla, tamppausta takapihalla, työkalujen kolina pihavarastolla. Kevään äänimaisema on erikoinen yhdistelmä äärimmäistä kovuutta, kirkkautta ja pehmeyttä.

Samalla lailla kevään tuoksutkin ovat sekoitus ylevää ja matalaa. Kevät tuo suolaisen meren tuoksun kaupunkiin. Tuoksuu puutalokortttelien terva ja huoltamolta kulkeutuu bensiinin katku ja pesunesteen limetti. Tuoksuu tyttösten parfyymi, vahva kahvi ja kuohkea multa. Ja yhtäkkiä lehahtaa vesijättömaan, märän maapohjan ja hevosenpaskan lemu. Sellaista elämäkin on, chanelviitosta tulevien ruumiiden päällä.

Ja siinä aistien ylläkylläisessä pommituksessa, elämääsi ihmetellessä, piispanmunkillesi laskeutuu kevään ensimmäinen kärpänen ja töpöttelee kärsällään munkin lakkia. On pörriäisen aika.

 

Niin kiire ei ole kellään, ettet ehtisi lukea myös Sinisen zeppeliinin koskettavaa ja elämänmakuista syysarviota Lokakuun manifesti sekä talviarviota Helmikuun manifesti.